Part 1

language: Finnish

ENNEN PÄIVÄNKOITTOA

Kirj.

Clara Viebig

Saksankielestä ("Vor Tau und Tag") suomentanut

Toivo A. Kukkonen

Kariston romaanisarja 5

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

Jo viikon päivät he olivat asuneet vastapäätä toisiansa saman kapean kyläkadun varrella.

He eivät kiinnittäneet kovin paljon huomiota toisiinsa. Aamuisin tohtori Dorn lojui akkunassaan ja tarkasteli naista hänen nopeasti kulkiessaan katua pitkin. Tämän solakan vartalon ja lujan niskan hän kylläkin huomasi — mutta siinäpä olikin kaikki. Häntä puhuttelemaan ei miehellä ollut ollenkaan halua; mitäpä tekemistä hänellä olisikaan ollut naisten kanssa? Lyhyen loma-aikansa hän halusi nauttia rauhassa eikä näytellä kavaljeeria. Mitä varten? Ainahan elämässä täytyy kysyä: "Mitä varten?" Jos tuo nainen ei olisi ihastuttava, niin hän pian kyllästyisi häneen; jos tuo taas olisi _liian_ suloinen, saattaisi hän lopuksi aivan rakastua häneen. Se ei olisi ollenkaan mahdotonta tällaisessa yksinäisyydessä. Mitä varten sitten kumpikaan olisi tarpeellista?

Tohtori Dorn vihelteli hiljakseen ja tarkasteli miettivästi sormessaan olevaa kultaista kihlasormusta; ei, ei hän rakastanut morsiantaan, jonka kohtalo oli ikäänkuin työntänyt hänen syliinsä! Mutta siitä huolimatta teko oli järkevä; nuoresta terveestä tytöstä tulisi hyvä äiti hänen lapsilleen, ja niitä heillä olisi kerran koko joukko, vankkoja, terveitä lapsia, eikä tavallisia heikkoja lemmenhuumauksesta syntyneitä; niistä kehittyisi normaali-ihmisiä järkevästi ja huolellisesti kasvatettuina. Tämän lisäksi neiti Anna Broker oli varakas, ja hän tarvitsi rahaa. Hän tiesi kokemuksestaan mitä merkitsee, että kaikessa täytyy ottaa raha-asiat lukuun, sillä hän itse oli sellaisissa oloissa kasvanut; filosofia ei ole mikään leipäaine eikä yliopiston yksityisdosentin virka mikään lihava paikka. "Sinun täytyy naida varakas tyttö", olivat hänen vanhempansa sanoneet; he itse olivat jo kuolleet, mutta heidän neuvonsa oli jäänyt eloon.

Nyt hän siis aikoi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa — sehän oli itsestään selvä asia — mutta hänen täytyi vielä vähän odottaa, vähän vain. Häntä kammottivat toisinaan morsiamensa somat nukenkasvot; ne hän on sitten näkevä koko ikänsä rinnallaan, päivisin pöydässään, öisin nukkuessaan vierellään. Tosinhan sellaiseen kyllä tottuu vähitellen. Mutta silti oli tämä yksin vietetty viikko syrjäisessä vuoristokylässä tuntunut hänestä todelliselta helpotukselta.

Hullu ajatus se kylläkin oli ollut, asettua tänne! Mutta oli niitä muitakin yhtä hassuja, sen todisti tuo solakka tumma nainen tuolla; hänellä ei varmaankaan ollut rahaa, muutoin hän olisi matkustanut johonkin kylpypaikkaan, sillä naisethan eivät pidä yksinäisyydestä. Sittenkin asteli hän niin lujin ja varmoin askelin kuoppaista katukivitystä kuin haluaisi joka askel sanoa: — Minä olen yksinäinen, mutta en toisia tarvitsekaan!

Kukahan hän oikeastaan oli?

Eräänä yönä Dorn näki unta, josta hän ei aamulla enää itsekään ollut selvillä; hän mietti miettimistään, mutta kootuksi hän ei vain saanut unta mielessään. Sen verran hän kuitenkin hämärästi muisti, että jokin suunnaton hirviö oli laskeutunut unessa hänen päälleen. Lujin, nopein askelin se oli saapunut hänen luokseen, sitten se oli ojentanut kätensä häneen tarttuakseen — suurena, haamumaisena, mutta silti kouraantuntuvana — hän oli pudistellut itseään ja kieltäytynyt: ei, ei! Tuo jokin jäi sittenkin jäljelle. Raskaana kuin kohtalo se pusersi hänen rintaansa, ohimoitaan — huutaen hän oli hypähtänyt pystyyn. Kirotut hermot!

Tohtori puri huultansa ja kierteli viiksiään. Ärtyneenä ja veltto tuntu jäsenissään hän nousi vuoteesta; sitte hän istuutui kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen merikylpylään, ei lainkaan mitään tulista sulhasmiehen kirjettä, mutta tyttöhän ei sellaisia vaatinutkaan. Hän oli perin järkevä tyttö, juuri sellainen, jonka kanssa saattoi sovinnollisesti elää avioliitossa.

Ulkona oli kuuma, matalassa huoneessa oli siten aivan sietämätön helle. Kärpäset ryömivät laiskasti pöydällä. Koulutalossa, kauempana kadun toisella puolen, lapset lausuivat yksitoikkoisesti kuorossa jotakin runosäkeistöä, paukuttivat kovalla saarnaäänellä. Opettaja takoi karttakepillä pöytää ja kirkui: "Selvemmin! Vielä kerran, vielä kerran!"

Lantavankkurit mennä kolisivat ikkunan ohi; juuri talon kohdalla laiha härkäpari seisahtui ja mylvi, pyörät natisivat, lannanhaju kohosi avoimesta ikkunasta sisään — sietämätöntä. Tohtori Erik Dorn sieppasi hattunsa ja keppinsä: ulkoilmaan!

Päivä oli jo kulunut koko pitkälle, ei ollut enää aamu, vaan helteinen, unelias aamupäivä. Räikeän kirkkaina paistoivat vuoret yli talojen kattojen, taivaalla leijui pyöreitä valkeita pilvipalloja; silmiä huikaisi, vaikka aurinko ei ollutkaan näkyvissä. Ilma oli raskas, kaalinlehdet ja perunanvarret roikkuivat murtuneina kuin likaiset pesuvaatteet.

Kylän takana metsän laidassa mies seisahtui ja pyyhki hikeä otsaltaan; hitaasti hän sitten siirteli jalkojaan tiellä, joka johti ylös jyrkkää mäkeä. Ei täälläkään viileämpää; puut ovat niin tiheässä, ettei taivas oksien välitse näy, ja sittenkin on näin tukahduttavan helteistä. Laiskasti ryömivät mustat koppakuoriaiset ja isot muurahaiset tien poikki; ne eivät tänään kiiruhda kuten tavallisesti, vaan näyttävät väsyneiltä; kuusenrungoista tihkuu hitaasti pihkapisara toisensa jälkeen pudoten maahan. Loppumattomiin jatkuu tie yhä edelleen kohoten; vuorenhuippu näyttää tänään aivan saavuttamattomalta, ja kuitenkin siellä ylhäällä kenties puhaltavat raittiimmat tuulet, jolloin hiostava kuumuus jäisi tänne alas — mutta ainoastaan kenties, kenties! Mitä hyötyä on siis koko tästä ponnistelusta?

Väsyneenä Dorn heittäytyi istumaan penkille tien viereen. Päänsä hän kallisti takana kasvavan vanhan pyökin runkoa vasten ja sulki silmänsä. Hänen ohimonsa jyskyttivät, ja hänen sydäntään kalvoi omituisesti. Hän muisteli kuollutta äitiään; hän muisti hyvin, miten oli kerran lapsena maannut hänen sylissään — oli kuuma päivä kuten tänäänkin — ensin hän oli tuijotellut mitään ajattelematta siniselle taivaalle, ja sitten hänen silmänsä olivat painuneet umpeen. Äiti oli hiljaa hyräillyt jotakin nukuttavaa sävelmää tuudittaen hänet uneen. Sanat hän oli kokonaan unohtanut, lapsellisia ne joka tapauksessa olivat olleet, ainoastaan kunkin säkeistön kerron hän oli muistavinaan:

"Kun lapsi havahtuu, niin sitten —"

Niin, mitä sitten?! Leivoksen pala varmaan tai jotakin muuta sellaista, mitä lapsille tavallisesti luvataan.

Mies hymyili; tuo hymy sopi mainiosti yhteen hänen hienopiirteisen suunsa kanssa, ja silmien alle muodostui silloin ryppyjä kuten hermostuneilla naisilla. Hän hymyili ja huokasi nostamatta silmäluomiaan; ympäristön hiljaisuudessa oli jotakin suloista, odotuksen tapaista. Hänen sydämensä tykytti kuin jonkun autuaan hetken edellä; vähitellen tuo tunne valtasi hänet kokonaan, hitaasti, mutta samalla aivan vastustamattomasti, miellyttävänä, mutta samalla kiusaavana. Hän ei tahtonut avata silmiään, ettei lumous haihtuisi. Kohta varmaan viriää sävel, se jo värisi ilmassa, sirkan yksitoikkoisessa sirinässä... Hiljaa vain, hiljaa!

"Kun lapsi havahtuu, niin sitten —"

Seis, mitä se olikaan?! Askeleita, reippaita, lujia! Hän avasi silmänsä.

Hänen edessään oli kujan toisella puolen asuva naapurinainen. Tämän hattu riippui niskassa, yksinkertaisen puvun alta näkyivät karkeatekoiset jalkineet. Hän näytti kookkaalta, omituisen pitkältä. Hämillään tohtori hypähti seisoalleen mutisten tervehdyksen ja anteeksipyynnön.

Hämmentymättä, aivan levollisesti nainen vähän nyökäytti päätänsä sanoen sitten: "Sallitte kai?" ja istuutui penkin toiseen päähän laskien käsivartensa selkänojalle.

Mies katseli häntä sivulta — ei enää nuori, silmät tumman renkaan ympäröimät; ei lainkaan kaunis, mutta miellyttävä sittenkin, suun ympärillä katkera piirre, mutta huulet täyteläiset. Nainen istui hievahtamatta, hänen suora profiilinsa erottui jyrkästi kuin jalokiviveistos tummaa lehtitaustaa vasten. Se veti miehen katseen yhä uudestaan puoleensa; hänen mieleensä johtui sfinksi, jonka arvoituksellinen ilme tutkijaa houkuttelee. Tuon leveän otsan takana, noiden raskaiden silmäluomien alla täytyi olla ajatuksia; nuo eivät olleet mitkään nukenkasvot. Hän kääntyi kohteliaasti kokonaan naiseen päin ja hattuaan kohottaen sanoi: "Sallitteko, nimeni on Dorn, Erik Dorn, yksityisdosentti!"

"Irene Lang!"

Mikä syvä sointu olikaan hänen äänessään! Siinä oli jotakin väsynyttä, pidättyvää, tai ehkä kuumuus painoi hänen äänensä niin matalaksi.

Irene Lang —?! Tohtori Dorn koetti muistella, missä oli jo ennen kuullut saman nimen, tuon hiukan haetulta tuntuvan ristimänimen ja sen rinnalla tuon aivan tavallisen sukunimen. Oikein! Kotona oli eräs kirjallisuutta harrastava ystävä innostuneena kertonut jonkun äskettäin esiintyneen kirjailijattaren novellikokoelmasta — sen tekijästä odotettiin paljon —, ja hänen nuori morsiamensa, joka sattumalta oli ollut saapuvilla, oli jälkeenpäin punastuen tunnustanut lukeneensa tuon kirjan. "Mutta ainoastaan ensimäisen kertomuksen", vakuutti hän suloisen kainosti, "ja siinä olikin minusta jo kylliksi. Herra Jumala, kuinka nainen saattaa moisia kertomuksia kirjoittaa — hävettää hirveästi ajatellakin sellaista!"

"Se on kaipaavan sydämen hätähuuto", oli ystävä sanonut.

Irene — Irene Lang — tämä nainen oli siis hän! Jonkinlainen arkuus, epämiellyttävä tunne valtasi Erik Dornin; äkkiä herännyt mieltymys vieraaseen haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän itsekin harjoitteli joutohetkinään kaunokirjailua, sentähden olivat hänestä kirjailijattaret jo ennakolta vastenmielisiä. — En voisi koskaan mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka kirjoittaa paremmin kuin minä, — oli hän usein itselleen vakuuttanut. No niin, pikku morsiamensa rinnalla hän ei juuri joutunut häpeään — Herra nähköön, miten kuivia sen tytön kirjeet olivat!

"Onpa tänään kuuma", sanoi vieras nainen, "minä olen väsynyt!" Sen voi hänestä kyllä nähdä. Hän oli kalpea, suupielet olivat hiukan velttoina alaspäin painuneet, hikipisaroita helmeili hänen otsallaan pehmeän ruskean tukan alla.

"Te tulette vuorelta?" kysyi mies.

"Niin, olin siellä ylhäällä!" Hänen väsynyt katseensa elpyi äkkiä, jännittynyt ilme tuli hänen kasvoihinsa, puna kohosi hitaasti hänen vaaleille poskilleen. "Päivä on niin pilvinen ja uuvuttava, yöllä oli kuin painajainen olisi ahdistanut rintaani; ikävöin nähdä aurinkoa, ja sentähden kiipesin vuorelle — ikäänkuin se siellä ylhäällä paistaisi silloin, kun sitä ei täällä alhaalla näy! Seisoin seisomistani siellä ja katselin turhaan ympärilleni." Hän naurahti. "Niin odottaa ihminen odottamistaan, odottaa usein turhaan koko ikänsä!"

Oudon hämmästyneenä Dorn katsahti häneen; olihan häntä itseäänkin sama tunne koko aamun vaivannut! Hänkin oli tuntenut todellista kaipuuta nähdä aurinkoa pilvien seasta. Hänkin oli tuntenut jännitystä jotakin varmasti tapahtuvasta! — Kun lapsi havahtuu, niin sitten —

Niinkuin nainen tuossa hänen vieressään istui hiukan kumarassa, suu puoliavoinna, kädet velttoina helmassa, niin istuu ainoastaan hartaasti tarkaten odottava ihminen. Nainen näytti hänestä kauniilta olematta kuitenkaan kaunis. Salaperäinen lanka kutoutui naisesta häneen; hän tunsi sen iloiten. Hänen kanssaan saattaisi hyvin seurustella täällä näinä yksinäisinä päivinä. Hänen kanssaan voisi kuljeskella ympäristössä, sillä hän ei ollut mikään korunukke, vaan voimakaskasvuinen nainen. Lisäksi ryppy tummien kulmakarvojen välissä kertoi mietiskelystä. Tässähän oli toveri! Tohtori Dornia harmitti, että hän kokonaisen viikon oli antanut tämän solakan naisen kulkea kadulla ohitsensa astumatta hänen tielleen.

"Me olemme jokseenkin yksin täällä kaukaisessa vuoriston kyläpahasessa", tuumi hän. "Huvituksia kaipaavat ihmiset eivät ole täällä paikallaan. Eikö teistä ole täällä kovin yksinäistä, neiti Lang?"

"Yksinäistä?" Nainen katsoi häneen silmät pyöreinä. "Ei! Ei sen yksinäisempää kuin muuallakaan."

"Tosiaankin — teillähän on ajatuksenne, kuinka saatoinkaan sellaista kysyä? Sallitteko, hyvä neiti, minun lausua teille tunnustukseni! Tiedän varsin hyvin, kenen kanssa minulla on kunnia — Irene Lang —, sillä eräs ystäväni, jonka kirjallisuusarvosteluihin paljon luotan, puhui minulle äskettäin innostuneena teidän novellikokoelmastanne. Itse en valitettavasti ole sitä vielä lukenut, mutta korjaan laiminlyöntini heti paikalla. Joka tapauksessa yhdyn hänen arvosteluunsa!"

"Vai niin! Sitä en usko. Kirjasta puuttuu jotakin!" Hän loi puhuessaan katseensa maahan; tyttömäinen, arka ilme sai hänen kasvonsa näyttämään nuoremmilta, ylpeä ryhti painui kokoon. "En ole työhöni tyytyväinen, voisin luoda muutakin, parempaa! Oh —" hänen povensa paisui, voimakkaan nenän sieraimet värisivät hieman, kirkas, toivehikas välähdys näkyi hänen kasvoillaan — "minä loisin parempaa, jos — jos!" Hän hengitti nopeasti, sitten hän äkkiä pysähtyi.

"Mitä? Jos — jos", ahdisteli tohtori Dorn.

"Oh, ei mitään!" Nainen pudisti päätään ja nousi nopeasti. "Nyt menen kotiin, on jo päivällisaika. Hyvästi!"

Käsi ojennettuna mies hypähti seisomaan. "Sanokaamme näkemiin, neiti Lang! Hyvän naapuruuden vuoksi, myönnyttehän?" Hän katsoi pyytävästi hymyillen. "Me olemme täällä kuin kaksi haaksirikkoutunutta kalliosaarella; meren sijasta kohisevat vihreät metsät ympärillämme, ja maailma vuorten takana on kadonnut. Minä tarkoitan, että voisimme täällä olla hiukan yhdessä — tahdotteko?"

Olisiko saattanut uskoa tuosta taitavasta laskumestarista, tuosta käytännön filosofista, että hänessä on vielä niin paljon isoa poikaa? Joskus se vielä ilmeni, ja silloin tohtori Erik Dorn oli erittäin rakastettava.

"Niin, nousemmeko aamulla yhdessä tänne vuorelle etsimään aurinkoa?" jatkoi hän. "Ehkä se näyttäytyy meille! Ukkonen kai pian selvittää ilman, se on painostavan helteinen."

"Tehkäämme niin!" Nainen hengitti raskaasti ja laski sitten kätensä Erik Dornin käteen; aina sormenpäihin saakka tunsi mies veren sykinnän sileän ihon alla. "Näkemiin!"

Nainen poistui nopein, lujin askelin, ja mies katseli hänen jälkeensä, kunnes hänestä ei enää näkynyt vilahdustakaan. Ei pieninkään tuulenhengähdys liehuttanut hänen vaaleata pukuaan; sileänä ja raskaana kuin veltto purje se riippui solakan vartalon ympärillä.

Metsässä oli hiljaista, ei kuulunut hyönteisten surinaa, ei lehtien lepatusta, ilma oli lyijynraskas — myrskyä ennustava hiljaisuus kaikkialla.

* * * * *

Erik Dorn oli hankkinut itselleen Irene Langin novellit, eräs ystävä oli ne hänelle toimittanut. Nyt oli kirja tuossa hänen edessään, pienenläntä nidos räikeänkeltaisissa kansissa, kuten uusimuotinen kirjakauppareklaami vaati. Suipoilla sormillaan hän asetti tuon keltaisen kirjan yöpöydälleen, heittäytyi itse vuoteelle jättäen valon sammuttamatta.

Oli jo yö. Avoimesta ikkunasta lensi sisään mustanharmaita, paksuruumiisia perhosia lepattavan kynttilän valon houkuttelemina. Leuto, tuoksuava tuulahdus seurasi niitä — siinä oli metsän, heinän, lämpimän navetan tuoksua — lehmä ammui, ja vuohi määkäisi hiljaa. Yläkerrassa kirahti lapsi, yhden ainoan kerran, heikosti, puoliunessa, ja vaikeni taas; äiti painoi sen varmaankin lämmintä rintaansa vasten uneen tuudittaen, öisiä vienoja molli-ääniä.

Epämääräisten jättiläiskuvien tavoin näkyivät korkeat vuoret ikkunaan; vuoteessa lojuvasta miehestä ne näyttivät salaperäisiltä haamuilta. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan; puolittain istuen, puolittain maaten hän siten tuijotti lepattavan kynttilänvalon ohitse jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen — kauan.

Päivä, kaksi, kolme, neljä, viisi päivää kulki siinä hänen ohitseen, kaikki tuohon odotuksen tapaiseen harmauteen peittyneinä — ei aurinkoa, ei sadetta — ei tiennyt oikein mitä tuleman piti. Ja _hän_ oli aina mukana.

Vuorelle he olivat yhdessä kiivenneet heti seuraavana päivänä. Paljoa he eivät olleet puhelleet, jyrkkä nousu hengästytti. Nainen oli kulkenut hänen edellään vauhdikkain askelin; hien kostuttama ruskea tukka liimautui kiehkuroina hänen niskaansa, ja ohuen puseron läpi kuvastui jokainen liike. Kukkulalla hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, kuumuudesta hehkuvat kasvot tuulen irroittaman tukan kehystäminä; reippaalla liikkeellä hän osoitti kummallisia kallioröykkiöitä, jotka syvällä notkossa ympäröivät tummaa, pyöreätä lampea.

Kivettyneitä, teräväsärmäisiä laavamöhkäleitä virui siellä täällä kuivalla rinteellä ikäänkuin jättiläisten palloleikin jäljiltä, merkkeinä menneisyydestä. Vesi päilyi alhaalla sileänä, raskaana kuin sula piki.

Nainen vaikeni, mutta hänen silmänsä loistivat; ne puhuivat selvästi: "Kuinka kaunista! Oletko kanssani samaa mieltä?" Ja mies tunsi samaa kuin hänkin.

Pilviä kulki heidän yläpuolellaan, jyrkkiä varjoja vaelsi tummassa kuvastimessa; kaukaisuus oli salaperäisen harmaana, kaikki vuoret utuisina, laaksot näkymättömissä.

Niin he istuivat mykkinä rinnakkain laihan nurmikon laidassa, avarasta maailmasta tänne harhautuneina — aivan yksin. Ei kuulunut linnunlaulua, ei sammakon kurnutusta, vedenkalvo oli kuollut kuin peili, elottomina mustahkot kalliolohkareet siinä ympärillä; ainoastaan vierekkäin sykkivät sydämet eivät olleet kuolleet.

Nainen nousi hitaasti ja kiipesi kivien yli kappaleen matkaa ylöspäin. Siellä hän seisahtui kallionkielekkeelle, herännyt tuulenhenki pullisti hänen tummaa liinaansa; pää kumarassa hän seisoi miettien. Taas sama kuulostava odotus hänen ilmeessään!

Mies oli seurannut häntä katseellaan voimatta irroittaa silmiään hänestä — mitähän hän mietti? Hän tahtoi kuulla kumppaninsa puhuvan. "Mitä te ajattelette?" huudahti hän naiselle ja sitten miltei pelästyi omaa ääntänsä; mitä se hänelle kuului, eikö ollut tungettelevaa siten kysyä?

"Minäkö?" Nainen ei kääntänyt päätään häneen päin, vaan näytti jäykin, syvin katsein ikäänkuin tunkeutuvan maisemaan; sanat putoilivat hänen huuliltaan, ikäänkuin hän puhuisi yksikseen: "Jos olisin maalari, niin maalaisin tämän kuvan, tuon harmaan taustan, nuo mustahkot kalliot, koko kuolleen kivikkomaiseman lampineen ja vaivaisen nurmikon ja taivaalla ajelehtivat pilvet. Lyijynraskas täytyisi ilman olla kuvan yllä — sen täytyisi tuntua — ja nimeksi kirjoittaisin: Alakuloisuus — en mitään muuta."

"Tai jonkun olennon pitäisi seisoa kalliolla", tarttui mies nopeasti puheeseen, "niinkuin te siellä kumarassa kuulostellen. Sen tulisi olla kookas nainen, silmät tähyilevät, tumma vaippa verhona. Ja nimeksi panisin: Kaipaus!"

"Olette oikeassa", sanoi nainen hitaasti ja asteli yli kiviröykkiöiden takaisin hänen luokseen; seisoen hänen edessään ja katsoen häntä suoraan silmiin jatkoi hän: "Me ymmärrämme toisiamme! Luonnossa yhdessä vietetty päivä saattaa ihmiset lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen vuosi kaupungin kivimuurien keskellä. Me ymmärrämme toisiamme."

Siitä lähtien oli nainen ollut hyvin ystävällinen hänelle, ikäänkuin olisi jo kauan tuntenut hänet. Ei jälkeäkään mielistelyhalusta tai epänaisellisuudesta ollut hänen olemuksessaan; hän oli vain vapaa ja avomielinen. Dorn sai pian tietää, että hänen vanhempansa olivat vielä elossa, vanhoja yksinkertaisia ihmisiä pienessä maaseutukaupungissa. Täydellä kunnioituksella tytär heitä ajatteli, mutta innostuksella hän puhui taiteestaan. Silloin leimusi hänen silmissään kaunis tuli, palavan kaipauksen liekki. Toinen käsi nyrkissä puvun laskoksissa, toinen rintaa vasten puserrettuna, kiivaasti hengittäen hän puhui korkeasta päämäärästään, halustaan tehdä jotakin suurta. "Ja —" hänen huulensa avautuivat janoisina, hänen äänessään oli värisevä sointu: — "kysyn usein itseltäni tuskaisena: saavutankohan sen?"

"Varmasti te sen saavutatte!" Mies katsoi häntä ihaillen sivulta; tuollaisena hän miellytti häntä haaveilevine silmineen ja kuumeisesti hehkuvine poskineen. Hän kuuli naisen nopean hengityksen ja tunsi hänestä huokuvan lämmön. Siksipä sanat, jotka kohosivat hänen huulilleen, eivät olleet mitään imartelua: "Te saavutatte, teidän täytyy saavuttaa paljon! Teidän kaltaisenne on ja teidän tavallanne tuntee vain sellainen ihminen, jonka otsalle kohtalo on erikoisen suudelmansa painanut. Me vielä kerran juhlimme teidän nimeänne. Te olette ja saavuttanut huomiota; mitä tapahtuneekaan ennen pitkää?"

"Ei mitään", sanoi nainen jyrkästi ja silmäili häntä omituisin katsein. "Ainoastaan jos aurinko, jonka tulisi meille kaikille kerran elämässä paistaa, paistaisi minullekin, silloin — silloin saavuttaisin päämäärän. Hämärässä ei ihmisestä tule mitään, siinä hän jää ikuisesti kysymykseksi vastausta vaille."

Omituinen nainen! Kävelyretken jälkeisen yön oli Dorn nukkunut huonosti, kärsimättömänä hän odotti aamun valkenemista. Silloin hän oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä lähettämään heti Irene Langin novellikokoelman. Hänen täytyi se lukea, uteliaisuuden aiheuttama jännitys kidutti häntä.

Nyt oli kirja tuossa.

Vuoteella loikoen mies tarttui keltaiseen nidokseen ja veti kynttilän lähemmäksi.

"Ennen päivänkoittoa" oli kokoelman nimi.

Nyt hän luki. Hänen tumma päänsä pysyi aivan samassa asennossa; eiköhän hänen niskaansa pakottanut? Kynttilä paloi yhä lyhyemmäksi, sen liekki lepatti vedossa, siipensä polttaneita koiperhosia oli kynttilänjalalla; kirjaa pitelevä käsi vapisi hiljaa — hän luki. Ulkona yövahti puhalsi torveensa ja asteli tömistellen edelleen. Hän ei kuullut sitä.

Kertomuksissa kuvastui sama pilvinen taivas kuin eilen, toissa päivänä, joka päivä täällä näiden vuorien yllä. Näissä riveissä sama väristys, puistatus kuin luonnossa yön aamuksi vaihtuessa; kiihkoinen värinä pensaissa ja puissa, kukat syvään painuneina odottaen hedelmöittävää kastetta — mutta se ei vielä laskeudu, vaan riippuu yön sumuissa kiinni, aurinko ei vielä nouse.

Ennen päivänkoittoa! Se ei todellakaan ollut Anna Brokerin pyöreille sinisilmille sopivaa lukemista. Ehdottomasti tuli Dorn ajatelleeksi morsiantaan; olikohan hänkin joskus tuntenut sellaista kuin tämä kirja kertoi, sellaista, mikä intohimoisen kaipauksen läpitunkemana kajahti kuin naissielun hätähuuto? Kaikki värisee, kurottautuu valoon päin — ennen päivänkoittoa.

Silloin — kynttilä leimahti vielä kerran ja sammui. Kirja oli lopussa.

Ulkona kiekui kukko kimakasti; se seisoi varmaankin aidalla ja räpytteli siipiään. Naapuripihasta vastasi toinen, kauempaa kolmas; kaiku kiiri kaukaisuuteen. Kuoppaista katukivitystä ravasi joku aamunvirkku; ihmeen raukean värittöminä katselivat vuoret ikkunasta sisään. Aamu sarasti. Vilusta väristen painautui valvonut mies patjoihin, keltainen kirja putosi hänen väsyneistä käsistään; hän veti peiton leukaan saakka.

Uusi päivä koitti.

Aamiaispöydältä tohtori tapasi kirjeen morsiameltaan; jo kaukaa loistivat jäykät, säännölliset kirjaimet häntä vastaan.

"Rakas Erik!", kirjoitti Anna. "Koska oikeastaan on luonnollista, että me olemme yhdessä, ja koska kaikki tuttavat täällä kylpylässä kysyvät, missä sinä oikeastaan olet, niin olemme päättäneet keskeyttää täälläolomme ja tulla sinun luoksesi. Vanhemmat ovat aivan samaa mieltä, että kihlautuneet kuuluvat toisilleen, ja sitäpaitsi vuoristo-ilma on meri-ilman jälkeen hyvin terveellistä. Niinpä siis, rakas Erik, lähdemme ylihuomenna täältä ja olemme viimeistään 20 p:nä elokuuta luonasi. Pysähdymme vähäksi aikaa Kölniin, jossa minä haluan käydä Pallenbergilla katsomassa leikkauksilla koristettuja huonekaluja; hankimmehan ruokasaliimme tammikaluston, eikö niin? Saliin pidän rokoko-tyyliä somimpana, niin kai sinäkin? Kuvittelen, kuinka sinä tulostamme iloitset? Kiireessä tervehtii sinua suudelmin

Annasi."

"Niinkö?" Tämän ainoan sanan Erik sai suustaan, sitten hän siveli tukkaansa ja seisoi tuijottaen kuten humalasta selvinnyt valkoista paperia säännöllisine kirjaimineen. Hän tulee! Viha kuohahti Dornin mielessä noita rauhallisia nukenkasvoja kohtaan; eikö siinä jo ollut kylliksi, että hän sai koko ikänsä nähdä ne rinnallaan, pitikö niiden nytkin tulla häiritsemään? Kahdentenakymmenentenä! Ja tänään oli kahdeksastoista! Vielä kaksi päivää vapautta, kaksi päivää häiritsemätöntä nautintoa. Mitähän Irene Lang sanoo? Dorn oli puhunut hänelle morsiamestaan hyvin vähän, tuskin senkään vertaa kuin tavallisesta yhdentekevästä asiasta kerrotaan; neiti Lang oli tuskin kysellytkään sitä, sillä heillä oli niin paljon muuta puheltavaa.

Hänet valtasi jonkinlainen himo nähdä neiti Lang, puhua hänen kanssaan, nauttia nämä kaksi päivää perinpohjaisesti! Hän tempasi hattunsa naulasta ja riensi pitkin harppauksin kuin koulupoika kadun poikki.

Hän ei ollut vielä koskaan käynyt naapuritalon alueella; savuttuneessa porstuassa puisten portaitten luona tuli vanha emäntä häntä vastaan ja silmäili komeaa miestä hyväntahtoisin katsein: "Jaha, te ootte se herra tuolta vastapäätä, joka aina kävelee meijän neidin kanssa! Joo, joo, hän on puutarhassa!" Hän työnsi tohtorin eteisen läpi ja ystävällisesti sysäsi hänet kapeasta peräseinän ovesta ulos.

Hän oli puutarhassa, pienessä alakuloisessa vuoristopuutarhassa, jonka keskellä kasvoi rosoinen päärynäpuu; aidan vierellä oli pari viheliäistä kukkapenkkiä, joissa kasvoi surkastuneita ruusuja ja lakastuneita ukonhattuja ja niiden välissä rikkaruohoa. Hämärästä eteisestä tultua huikaisi kirkkaus hänen silmiänsä, värisevä valo sirotti vihreänpunaisia säkeniä ruohottuneelle tielle — tuolla seisoi Irene keskellä puutarhaa päärynäpuun alla.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän huomasi Dornin, ja hymy väreili hänen suunsa ympärillä.

"Tekö? Oi, tekö jo näin varhain!"

"Viime yönä luin teidän kirjanne; koko yörauhani se maksoi minulle" — Dorn tarttui hänen käteensä — "olen tuntenut samaa kuin te, olen ymmärtänyt teidät — ennen päivänkoittoa. Te olette saanut minut syvästi liikutetuksi!" Hän katsoi Ireneä puoleksi ihaillen, puoleksi tutkivasti silmiin; ensin tämä kesti katseen, sitten hänen silmäluomensa äkkiä laskeutuivat, polttava puna peitti hänen kasvonsa otsalta leviten yli poskien ja korvien lujaan niskaan asti. Mies ei hellittänyt katsettaan hänestä; naisen hämmennys ilahdutti häntä, se teki hänet nuoremmaksi, hempeämmäksi.

Irenen toinen käsi, joka riippui velttona sivulla, liikkui epävarmasti puvun poimuilla ylös ja alas, toista piti Dorn yhä kädessään. Nyt tuntui vavistus noissa hoikissa sormissa, mies tunsi, miten ne vavahtelivat hänen kädessään, miten ne koettivat irtautua, kuitenkaan voimatta päästä irti. Mutta sitten Irene äkisti vetäisi kätensä irti. Pää toisaalle kääntyneenä ja kukkapenkin puoleen kumartuneena hän puhui jälleen tavallisella rauhallisella äänellään, jossa tosin oli jonkinlainen ahdistunut sävy: "Olen iloinen siitä, mitä te sanotte. Suuren yleisön tuomiosta en paljoa välitä; vaikka se minua kivittäisi, niin kestäisin senkin. Mutta teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi. On vain harvoja ihmisiä, joilta saa ymmärtämystä." Sitten hän vihdoin kohotti katseensa, jolloin mies näki, että hänellä oli kyyneleet silmissä.

Polttava levottomuus valtasi miehen, valvottu yö oli saanut hänet hermostuneeksi. Hän tunsi polvissaan vavistusta, se työnsi häntä eteenpäin kuin pyssynperällä, sitten taas pidätti häntä. Irene Lang pani suuren arvon hänen arvostelulleen — vieläpä kaikkein suurimman — niinhän hän juuri oli sanonut. — "Teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi!" — Hän kumartui — kovin syvään hänen ei tarvinnutkaan kumartua, sillä neiti Lang oli hänen pituisensa — ja painoi huulensa puvun laskoksia silittelevälle hervottomalle kädelle.

Suudelma poltti, värisevä hengähdys virtasi miehestä naiseen ja naisesta mieheen. Päärynäpuu huojui hiljaa varistellen kuihtuneita lehtiään; ne leijailivat alas kahdelle toisiaan kohti kumartuneelle päälaelle.

Pitkä hiljaisuus.

"Emmekö lähde nyt?" kysyi nainen vihdoin. Hän loi aran katseen mieheen.

"Lähdemme."

Pää nöyrästi painuneena astui nainen miehen rinnalla puutarhan nurmettunutta tietä, läpi hämärän eteisen kadulle. Vanha emäntä seisoi ovella ja katsoi noita molempia solakoita ihmisiä, kunnes he olivat kadonneet viimeisen talon taakse.

He olivat koko päivän yhdessä; niin hauskaa heillä ei ollut vielä koskaan ollut. He poimivat kukkia tien vierestä, kokosivat marjoja kuin lapset ja ajoivat nauraen toisiansa takaa pensaikossa; nyt ei filosofoitu eikä puhuttu edes kirjallisuudesta. Ei ajateltu mitään. Maailmahan oli niin avara; heillä oli kylliksi itsessään, he iloitsivat olevasta hetkestä.

Irenen poskille oli puhjennut ruusuja, hän kulki puoliavoimin hymyilevin huulin; miettivä ryppy kulmakarvojen välistä oli kadonnut, otsa oli sileä. Hän ei ollut koskaan ennen niin heleästi nauranut. Tuo heleä nauru oli jyrkässä ristiriidassa verhotun, väsyneen puheäänen kanssa; notkeasti juoksi hän yli puunjuurien ja kivien.

Dorn ei tiennyt itsekään, kuinka laitansa oli. Hän oli unohtanut vaatia tiliä itseltään, kysyä aina: mitä varten? Hän oli kokonaan unohtanut, mitä hänen oikeastaan piti sanoa, että hänen morsiamensa saapuu pian — ylihuomenna. Hän huiskahdutti kädellään ilmaa, ikäänkuin siten karkoittaakseen jotakin vastenmielistä — ei vielä, ei vielä tarvinnut ajatella sitä, ensin tulee vielä yö ja sitten vielä pitkä ihana päivä! Vasta sitten oli sen asian aika. Silmät hehkuen hän seurasi jokaista Irenen sulavaa liikettä; niin notkea ei hänen morsiamensa ollut, hänen täytyi aina varoa pukuaan, koko sievää olemustaan. Kuinka mitättömältä hän näyttäisikään täällä suuren luonnon keskellä!

Syvään, pitkään hengähtäen tohtori seisahtui ja katseli ympärilleen. Uhmaavina kohosivat vuoret, ikäänkuin olisivat jo vuosituhansia siten laaksoon katselleet; alhaalla rotkossa kohosi puro, tummat kuuset ojentelivat suojaten leveitä oksiaan. Hänen rinnallaan oli nainen, voimakas seuralainen, katkerat huulet kaipaavasti raollaan, viisaissa silmissä uusi, hempeämpi loiste. Hän tapaili Irenen kättä, eikä tämä vastustellut. Käsi kädessä he astuivat sanattomina, mutta sydämessä hehkuva tuli.

Saapui ilta, tuli yö; heidän täytyi erota. He olivat vielä myöhään istuneet kyläkadulla oven edessä; oli tuntuvan kylmä, mutta he eivät sitä huomanneet, heillä itsellään oli lämmin. Kun mies viimein lähtiessään ojensi kätensä naiselle jäähyväisiksi, teki hän sen vastenmielisesti: naisen "hyvää yötä" kuului tukahtuneesti kuten kuristetusta kurkusta.

Rauhatonna heittelehti Dorn vuoteessaan — vieläkään hän ei ollut virkkanut mitään morsiamensa saapumisesta. Mutta huomenna, huomenna! Huoneessa oli ilma ummehtunutta, hän ähkyi, hän hikoili — nukkuikohan Irene vai oliko hän valveilla? Joukko henkeviä ajatuksia syöksähti hänen aivoihinsa yhtäkkiä, ikäänkuin Irenen ajattelemisen houkuttelemina; ne hänen täytyi uskoa Irenelle, nopeasti, ennenkuin ne taas unohtuisivat! Mitähän tämä sanoisi siitä ajatuksesta, mitä tuosta? Hän kohosi korkeammalle tyynylleen ja siveli hyvillä mielin viiksiänsä.

Ja samalla hän uneksi hetkestä, jolloin sanoisi hänelle kaikki, ja iloitsi siitä. Hän saattoi selvästi kuvitella Irenen ilmeen — niin lämpimän ymmärtäväisen — ja sitten Irenellä oli aivan erikoinen tapa nyökäyttää päätään, tuo luja niska kauniisti kumartuen. Miten olisikaan ihanaa, jos tuo katkera suu kuiskaisi: "Minä rakastan sinua —" Niin, hänen käsivartensa, ne varmaankin osasivat syleillä, väkevästi, tulisesti ja kuitenkin pehmeästi! Veri kohosi Dornin päähän; hurjat haaveet valtasivat hänet ja pitivät häntä kiihtyneenä aamuun saakka.