Part 1

language: Finnish

SUURI LÄHETYSTÖ

Muistoja ja tuokiokuvia

Kirj.

JOHAN WILLIAM NYLANDER

Lähetystön jäsen Tammisaaren kaupungin valtuuttamana

Suomentanut

Santeri Ingman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Söderström & C:o, 1899.

SISÄLLYS:

Esipuhe. I. Huolettavia huhuja. II. Kun julistuskirja saapui Tammisaareen. Maan suru. III. Kuinka Suomen kansassa taas toivo syttyi. IV. Matkalla Helsinkiin. Tapaan ensimmäiset edustajat. V. Vierasvarainen isäntä. Miten adressin allekirjoitukset edustajilta koottiin. VI. Ruunun puolesta. Teen juonnissa. VII. Sunnuntaiaamun kävelyretki. VIII. Eräs varoitusmerkki. IX. Kukkaismielenosotukset maalisk. 13 p:nä. Päivällisillä uusmaalaisten ylioppilasten luona. X. Valmistava kokous. XI. Lähetystön ensimmäinen suuri kokous. XII. Onko kenraalikuvernöörille ilmoitus annettava. XIII. Pari lähetystön johtajaa. XIV. Äkki päätös. XV. Matkalla Pietariin. XVI. Ensi päivämme Pietarissa. Hieno kortteeripaikka. XVII. Vastauksia ja pettyneitä toiveita. XVIII. Kodikas asunto. Hiukan Iisakinkirkosta. IX. Odottamaton lähtö. XX. Kotimatkalla. XXI. Jäähyväisjuhla. XXII. Lähetystön viimeinen kokous. Ero. XXIII. Taas kotona Tammisaaressa. Adressi. Lähetystön jäsenten luettelo.

ESIPUHE.

Nämä lehdet eivät esiinny sillä vaatimuksella, että muodostaisivat suuren lähetystön täydellisen historian, ne ovat, kuten jo nimilehtikin osottaa, ainoastaan persoonallisia muistoja äsken kuluneilta, tapausrikkailta, surullisilta, mutta myöskin erittäin mieltäkiinnittäviltä ajoilta.

Lähinnä olen lehtiseni kirjoittanut kiitokseksi sille kunnalle, joka luottamuksella valitsi minut valtuutetukseen lähetystöön. Jos ne sen lisäksi voisivat innostuttaa jonkun näihin asti välinpitämättömän myötätuntoiseksi syrjäisen kansamme hiljaiselle, aseettomalle taistelulle kateutta, pilkkaa ja pahoja aikeita vastaan, silloin ne eivät olisi pudonneet siemeninä hankeen, silloin olisivat nekin pieneltä osaltaan edistäneet isänmaan kallista asiaa.

Lennelkää, lehtiseni, pohjolaan!

Kertokaa monessa kodissa nuorille ja vanhoille vaatimattomin sanoin tuota vaikuttavaa tarua, kuinka Suomen kansa lähti kuninkaisiin.

Tammisaaressa toukokuulla 1899.

Tekijä.

I. HUOLETTAVIA HUHUJA.

«Sellaista hallayötä, kuin oli helmikuun 15 päivä, ei olo Suomen kansa koskaan kokenut.«

Konsuli Wolffin puheesta.

«Vastaiset tapaukset luovat varjon ympärilleen«, sanoo englantilainen sananlasku. Ja kahdellakin tavalla loi helmik. 15 p:n hallayö taikka toisin sanoen tuo niin kuuluisa armollinen julistuskirja varjonsa rauhallisiin maaseutuihimme. Se levisi synkkänä sumuna yli koko maan ja sen sumun koskesta kuumotti kummituksia. Ei hirmuvallan verenpunertavia kummituksia, vaan hädän ja surun ja kurjain aikojen hallavankalpeita kuvia. Eikä ne kuvat huhun siivillä lennellen kertoneet murhista, väkivallasta eikä maanpakolaisuudesta, vaan nuo surumieliset, synkät äänet kuiskivat hyytävän usvan keskeltä, että Suomi ei enää jäisi suomalaiseksi. Mistä lensivät nämä huhut, oliko niissä perää?

Ei kenkään rauhaisella kotikulmallani sitä tiennyt. Kuka ne toi? Sanomalehdetkö? Kenties oli joku rivien välitse lukenut jotakin salaperäistä noista usein uudistuvista uutisista: «Lehti on myöhästynyt painoesteen takia« taikka noista omituisista — — —, jotka huolellinen painoasiamies usein asetteli pääkirjoituksen keskelle. Kenties toi meille huhun kunnianarvoinen valtiopäivämiehemme, joka aina, kun pikimmältään käväsi kotonaan pääkaupungista, näytti yhä umpimielisemmältä ja yhä kumarammalta. Painoiko häntä ainoastaan sääli sitä kansamme nuorisoa kohtaan, joka hänen ja muiden esittämistä järkisyistä huolimatta lähetettäisiin tuon suuren, vieraan maan harjoituskentille? En tiedä, — vaan kuulin hänen kerran kotiintullessaan sanovan ijäkkäälle ystävälleen, hänen kättään puristaessaan: «Terveiset haudasta.«

Haudasta?

Niin, haudasta, johon vapautemme, kansallistuntomme, oikeutemme ja perityt lakimme olivat määrätyt haudattaviksi ja joka oli auennut. Juuri tämän auenneen haudan varjot ne hiipivänä ja tukahduttavana utuna peittivät maamme ja tunkeutuivat jokaisen kotiin, jokaisen mieleen. Kauan tätä hautaa oli kaivettu, useita vuosia, niin kerrottiin, ja se oli ollut äänetöntä, salattua työtä. Muutamia vuosia sitten tehtiin kuukausmäärin yön hiljaisuudessa vaivaloista työtä, kun kaivettiin tunnelia salahaudaksi erään Pietarin etevimmän kadun alle. Silloin tahdottiin surmata jalo ruhtinas, joka oli vapauttanut valtakuntansa maaorjuuden häpeästä ja tahtoi suoda kansalleen vapautta ja valoa. Nyt tahdottiin tukahduttaa pienen, uuraan ja uskollisen kansan saavuttama kehitystila. Muutamia vuosia sitten tarvittiin vain kipuna johtolankaa sytyttämään. Nyt tarvittiin ainoastaan lapion sysäys, jotta pimeä hauta aukeneisi. Se sysäys oli helmik. 15 p:n julistuskirja ja se suunnattiin valtiomuotomme kulmakiven alle: _Säätyjen lainlaadintaoikeus_ kumottiin. Silloin lehahti katkera huokaus yli maamme. Huhu oli puhunut totta. Suomi ei saanut enää olla suomalainen. Silloin tuli luoksemme surun enkeli, tuli jokaiseen kotiin. Rikkaan luo ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen. Ja surun mukana tuli tuska ja toivottomuus. Miten? Taipuivatko nuo sitkeät, voimakkaat hongat, jotka olivat itäneet myrskyssä ja kasvaneet lumessa, jotka syysvihurien vinkuessa olivat luottamuksella seisseet ja riemuinneet viljelyksen karusta luonnosta ja kovasta ilmanalasta saavuttamista voitoista, nuoko hongat, jotka valosina kesäöinä niin viehkeästi olivat huminoineet kaunista Suomen lauluaan, — — nekö tässä tuulessa taipuivat? — Ei, ne eivät taipuneet eikä vaikeroineet, — ne ainoastaan nöyrästi ja raskaasti huokasivat, kun tunsivat maaperän allaan tutajavan.

II. KUN JULISTUSKIRJA SAAPUI TAMMISAAREEN. MAAN SURU.

Perjantaiaamuna maaliskuun 17 p:nä ei liene ollut yhtään pääkaupunkilaista, joka ei olisi tiennyt, että kansaamme vastaan oli tapahtunut yksi niitä suurimpia vääryyksiä, joita uudemman ajan historia tuntee. Mutta Tammisaaren pienessä kaupungissa kävivät ihmiset vielä lauvantai-iltana levolle, tietämättä muuta, kuin että epämääräiset huhut, jotka postin saapumisesta, k:lo 5:stä asti, olivat olleet liikkeellä, olivat antaneet aihetta vakaviin keskusteluihin yksityispiireissä taikka Palokunnan talon perheklubin pienissä seuroissa. Kirjapainossa vain oli tänä iltana vastoin tavallisuutta kiire. Myöhään saapunut sähkösanoma oli tuonut sinne julistuskirjan ja sitä nyt parhaallaan ladottiin, jotta se sunnuntaiaamuna ennen kirkonaikaa saataisiin jaetuksi. Varhain sunnuntaiaamuna saavuin parturiin. Ken vähänkään lie jossakin maaseutukaupungissa oleskellut, hän tietää, mikä merkitys siellä on parturintuvalla. Se on ikäänkuin jokin jokaisen yhteinen tyyssija, jossa kävijät kaikki tuntevat toisensa ja jotka parturi tarkoin tuntee. Hän on luonnollisesti puheenjohtaja kaikissa siellä tapahtuvissa keskusteluissa. Ja veitsi kädessään osaa hän taitavasti johtaa keskustelun eri puolueharrastusten, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten mielipiteiden y.m. salakarien lomitse.

Vaan tänä sunnuntaiaamuna oli tavattoman hiljaista parturintuvassa. Joko oli keskusteltu kylliksi ilmoista ja halonhinnoista? Eikö vielä oltu kajottu noihin tavallisiin huhuihin ja kuulopuheisiin?

«No, nythän se on saapunut«, virkkoi parturi ja kohotti veitsen henkikirjurin pyöreältä kuvalta. Hän viittasi lasiarkkua kohden, jossa olivat henkselit ja kravatit, ja lisäsi kokeneen valtiomiehen äänellä: «Kunhan siitä nyt kaikki parantuisi.«

Rakennusmestari, joka, istui nojatuolissa, ojensi minulle paperin; konsuli, joka seisoi uuniin nojautuneena, katseli salaperäisesti kattoon päin ja maalari, joka istui tuolilla lähinnä ovea, otti huoahtaen esille uuden paperossin. Otin paperin, tuijotin siihen, — siinä oli nyt se, mikä meiltä riistettiin, ja mitä annettiin sijaan! Nyt oli suru meillekin ehtinyt; huhut ja arvaamiset olivat lakanneet.

Mutta tuolla vanhassa, kunnianarvoisessa kirkossa, joka niin usein viime vuosina oli ollut melkein tyhjänä, kun seurakuntalaiset olivat uusia opettajia ruvenneet kuuntelemaan, siellä ei ollut tänään yhtään paikkaa vapaana. Ja niin oudosti se puhui tänään pastori, — ei yskineet ihmiset, vaan naiset itkivät. Niin kummalliselta kajahti tuo vanha virsi Kustaa Aadolfin ajoilta; siinä lauloivat surun ja epätoivon äänet luottamuksen ja toivon sanoja ja niitä säestivät urkujen säveleet kuin vaahtoisat meren laineet, jotka armotta runnistavat kaikki alleen. Ulkona riehui myrsky ja kiskoi vanhoista tammista viimeisiä kuivaneita lehtiä, kesäisen lehtipuvun viimeisiä jätteitä.

Miksi se pappi näytti sekaantuvan esivallan puolesta rukousta lukiessaan, — olihan sillä käsikirja edessään?

«Hän itkee«, sanoi Stenholmin vaimo, joka istui vieressäni penkissä, miehelleen ja kehitti auki nenäliinan, joka oli virsikirjan vieressä hänen sylissään.

Ei kukaan tänään arvostellut saarnaa, kun kirkosta ulos tultiin. Hiljaa vain puristettiin tuttavien käsiä ja kiirehdittiin alakuloisina kotiin.

Mutta _yksi_ tyytyväinen oli kumminkin kaupungissa. Se oli herra Pestrikoff, tuo varakas venäläinen kauppias, jolla oli puotinsa kalasatamassa. Hän, joka vielä muutamia vuosia sitten hiiviskeli yltympäri saaristossa suuri, ruskea nahkakontti seljässään. Silloin tiettiin, että nimismies häntä ajoi takaa, koska hän kävi luvatonta kauppaa, ja sen vuoksi häntä pidettiin melkein muinaisaikaisena salakuljettajana sankarina ja siksi hänet hiljaa saatettiin saaresta saareen. Nyt oli hän luopunut tuosta kiertelevästä, tuottavasta, mutta vaarallisesta ammatistaan, ostanut talon ja rauhassa asettunut omasta «lafkasta« myömään. Valkosen-punasen-sinerväksi maalatulla kyltillä luettiin: Siirtomaatavarankauppa J.F. Pestrikoff, vaikka kaupungin palvelustytöt sanoivat lyhyemmin ja yksinkertaisemmin tekevänsä ostoksensa «venäläiseltä«. Mutta venäläinen oli kohtelias kaikille ja vanhan tuttavuuden vuoksi möi hän tavaroita velaksi koko saaristoon, jota hän nyt hymyillen piteli lihavissa, pehmeissä käsissään.

Kun Stenholm vaimoineen kirkon jälkeen sisän kautta saapui puotiin ostamaan naulan kahvia ja sokuria, taputti hän heitä tyytyväisesti olalle:

«Nyt kaikki juva, nyt kaikki venäläisiä tulevat. Olkaa hyvät, istua. Saisko olla sikaari, ja rouva yksi lasi viiniä. Nyt veljet ollaah kaikki.«

Seinätyksin myymälään on kaupungin sähkölennätinkonttori. Siellä takoi kone hermostuneesti. Sinne saapui viestejä, miten pääkaupungissa julkiset huvit peruutetaan, kuinka myymälät puetaan valkoisiin ja mustiin, kuinka ihmiset pukeutuvat surupukuun kuin äitinsä kuoltua, — saapui sanomia, että Suomella oli yleinen maansuru.

III. KUINKA SUOMEN KANSASSA TAAS TOIVO SYTTYI.

Oletko koskaan ollut merillä myrskyssä? Oletko kuullut ilman irtipääsneiden valtojen ärjyvän ja nähnyt raivotuulen riehuvan ja kuin julmassa leikissä heittelevän ihmisneron tuotteita, valtameren suurimpia höyryjä taikka ylpeimpiä purjealuksia! Silloin olet huomannut, minkälainen mitätön tomuhiukkanen ihminen on kaikkivallan kädessä, ja sinä olet kunnioituksella notkistanut pääsi. Niin notkistuu ylpeinkin ihminen, niin taipuu korskeinkin kansa hädän hetkenä, onnellisna, kun vielä on ystävä, joka ei petä. Suomen kansa on kenties menestyksen päivinä unhottanut sen, joka johtaa kansojen kohtaloita, mutta Jumalaansa se ei ole hyljännyt ja surussaan se hänen puoleensa kääntyi. Koko maassa pidettiin surujumalanpalveluksia ja rukouksia.

Isku oli tullut iskun päälle uudella viikolla, — ensimmäisellä viikolla julistuskirjan jälkeen:

— Senaatin hallitsijalle tekemä ehdotus julistuskirjan johdosta oli hyljätty.

— Maamarsalkka ja puhemiehet olivat saaneet käskyn palata kotiinsa hoitamaan toimiaan.

— Prokuraattori oli turhaan pyrkinyt audienssiin. —

Jokainen näistä iskuista oli kyllin typerryttävä, joten ei niitä pikkupistoksia tunnettukaan, joita eräät venäläiset lehdet pilkaten ja ivaten meihin tähtäsivät. Huhut uusista julistuksista, jotka olivat tarkoitetut suoranaisesti kumoamaan meidän voimassaolevat laitoksemme, jännittivät mieltä vielä entistäkin enemmän. Huhuttiin, että valtiopäivät tarpeettomina keskeytettäisiin, koska muka asevelvollisuuslakiehdotus julistuskirjan mukaisesti tulisi hallinnollisesti käsiteltäväksi. Venäjän raha-asiain ministerin kerrottiin huostaansa ottavan Suomen valtiovarat ja velat ja kreikkalaisen kirkon tulevan Suomen valtiokirkoksi. Ihmekö, jos mielet kiihoittuivat ja jos rukouksessa yhdyttiin.

Ja yhtä totta kuin on, että hätä taivuttaa, yhtä varmasti rukouksen voima toteutuu. Putosi kuin paino rinnalta. Voitiinhan edes ryhtyä ajattelemaan: mitä on tehtävä? Eihän kaikkea pelastuksen toivoa toki ole menetetty.

Toivo hiipi silloin mieliin. Kävi kuin kuiske miehestä mieheen: meidän täytyy nousta toimimaan.

Kuka tämän toivon kipinän sytytti? Sitä ei kenkään tiedä. Sitä, joka sytyttäjää hakee, käske tutkimaan, mikä honka peninkulmaisessa metsässä ensinnä rupesi suhisemaan jonakin iltana, jolloin yön henget hiljaa kävivät huokumaan päivän laskettua. Käske hänen hakea sitä lainetta, joka ennen muita verkkojaan ja siskojaan rupesi vaahtoamaan, kun vihuri puhalsi. — Mutta maan sydämmessä, pääkaupungissa, syttyi liekki ja sieltä palo levisi. Se seurasi rautatiejunain jälkiä kunnes nämä päättyivät lumiseen luontoon, pohjoisnavan läheisyyteen. Ja suksilla vietiin toivo vielä pohjoisemmas. Jäälaiva vei sen Ahvenanmaan luotoihin ja herätteli valppaita mieliä sen sadoilla saarilla. Kaupunkeihin ja kyliin, jokaisen syvimmänkin sydänmaan mökkiin, jokaiseen rannikon ja saariston tölliin, tunkeutui toivon ääni.

Jo sunnuntaina maalisk. 5 p:nä, 2 viikkoa senjälkeen kuin julistuskirja oli maan virallisissa lehdissä ollut luettavana, keräyttiin yksiin aikoihin maan kaikissa kunnissa neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Ja kun sana lausuttiin: hallitsijalle annettava _joukkoanomus_, jonka _suuri lähetystö_ perille veisi, — kuinka mieltä tyydyttävältä se toki tuntuikaan, kun päästäisiin osallisiksi tällaiseen toimenpiteeseen, joskaan ei muuten, niin ainakin piirtämällä nimi adressin alle, siis mieskohtaisesti lausumaan mielipiteensä.

Siten koottiin muutamissa päivissä yli puolen miljoonaa nimiä ja kuntain edustajat rupesivat kallisarvoisine papereineen virtaamaan pääkaupunkiin.

IV. MATKALLA HELSINKIIN. TAPAAN ENSIMMÄISET EDUSTAJAT.

Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten, huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia. Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys, joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä, joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta, kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta. Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen tytär«.

Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.

Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille. Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä, niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin, korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.

Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen tilaa omani viereen verkkoon.

«Jos herra edemmäs matkustaa, niin on mukava nostaa kapsäkki tuohon.«

«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän suomalaisella murteella.

«Vai niin, minä luulin että Helsinkiin.«

Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.

«Eikö herra aikonut jäädä tähän?« kysäsin.

«En, vasta Hyvinkäälle.«

Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä. «Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän. Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:

«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«

«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole laillista tietä syntynytkään.«

Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.

Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.

Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä, siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna, oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:

«Ettekö ole herra N.?«

«Olen, ja olin tunnustelevinani teitä —«

«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan tavattiin siellä.«

Niin olikin. Nyt muistin tuon hauskan, arvossapidetyn isännän, jonka talo oli kansakoulun vieressä, missä olin käynyt. Meillä oli paljo puheenaihetta. Pitäjässä oli uusi sekä pappi että kirkko ja ruukinhoitajakin oli uusi. Kaikki oli muuttunut, kaikki. Ja samassa oltiin kiinni politiikassa. Johdin keskustelun siihen suureen liikkeeseen, joka täytti maamme kaikki kulmat, joukkoanomukseen, enkä juuri ihmetellytkään, kun vanha tuttavani aivan avomielisesti selitti:

«Minä olen Ruotsinpyhtään edustaja ja meiltä on kokoontunut lähes tuhat nimeä.«

«Ja minä olen Tammisaarelaisten valtuuttama.«

Tosin täytyi meidän puolittain huutaen keskustella, kuin olimme osuneet istumaan juuri vaununakselin yläpuolelle, jonka tärinä vaimensi äänen, mutta emme siltä olleet luulleet, että joku syrjäinen olisi puheemme kuullut, kun katveesta, vaunun viereisestä osastosta, pitkä turkkipäällinen mies nousi ja virkkoi:

«Olin Korven ja Hyvinkään välillä jo kertomassa, että Pusulalaiset ovat minut julistuskirjan johdosta liikkeelle lähettäneet. Ja koska herrat kuuluvat samoissa asioissa kulkevan —«

«Niin ei tarvitse arastella puhuessaan«, jatkoin minä, esitellen: «Tilanomistaja Pakalén ja kunnallislautakunnan esimies Mickels.«

Vilkkaasti keskusteltaessa oloista ja mielialoista meidän kunkin kotipuolessa lensi aika nopeasti vieriessämme pääkaupunkia kohden. Siellä erottiin asemalla sydämmellisesti kättä puristaen ja me lähdimme kukin kortteeripaikkaamme.

Vieraanvaraisuudella, joka olisi harvinainen sellaisessakin yhteiskunnassa, jossa liike ei ole aivan vilkas eikä ahtaasti asuta, oli Helsinki avannut kotinsa noille 500:lle maalaisserkulle. Ja jo tänä yönä tehtiin monelle maalaisukolle vuoteet kaksinkertaisilla lakanoilla ja vieteripolstereilla, taikka sohvalle perheenisännän huoneeseen.

Minullekin oli varattu aivan vieraaseen perheeseen kortteeri, vaan kun kello jo oli lähes 11 enkä näin myöhään olisi tahtonut ajaa ylös isäntäväkeäni, suuntasin kulkuni vanhaan, tuttuun, aseman vieressä olevaan majapaikkaani, jolla niin kauan taaksepäin kuin vain muistan, on ollut nimenä «Uusi hotelli«.

Siellä «Neiti« kertoi, että kaikki huoneet olivat sunnuntaiksi tilatut, koska «niin paljo väkeä silloin tulee kaupunkiin«, vaan siihen asti sain hotellissa asua.

Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa.

V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET EDUSTAJILTA KOOTTIIN.

Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.

Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu, saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.

Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen, surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani, maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista, jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.

Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä huoneustossa.

Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.

Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään, tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen, naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä, että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.

Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.

Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä päivän kysymyksiä.

Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä, miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja. Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo viivain pitentäminen.

«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän polttavissa kysymyksissä.

Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.

Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille. Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn helteen kantoivat?

Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin kysymyksiin.

Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.

Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä. Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni, lähdin pois asiani toimitettuani.

Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut, vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta, että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina ansaitseva kiitollista mainitsemista.

Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.

VI.

RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.

Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström, luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä, jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän kuluessa.

Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja valkovaahtoisena riehui.

Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos. Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta, pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa, kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen välillä:

«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.

«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka kahdeksankymmentä...«

«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua varten«, pyysi ostaja.

«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«, vastasi neitonen yhä.

«Ettekö edes 3 ja 50...?«

Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän tiehensä.

Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu, ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.