Part 4

Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit, muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu, että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa, yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa jatkamaan matkaa.

Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon, että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi. Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla, vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa, odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.

Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset tulisivat meihin kiinnittämään.

Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme ovesta.

Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt, jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja arvostellen matkustajia.

Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.

Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä maalattuina.

Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita, sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin kurjuuden juhlaseppel.

Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.

Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia, haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.

XVI. ENSI PÄIVÄMME PIETARISSA. HIENO KORTTEERIPAIKKA.

Samoinkuin Helsingissä oli Pietarissakin paljo puuhattu lähetystön majoittamista varten. Hauskuuden vuoksi ja myöskin taloudellisista syistä koetettiin mikäli mahdollista sijoittaa matkustajat kansalaistensa luo. Ja sekä hienommissa että köyhemmissä kodeissa, aina asemamiehen ahtaaseen vuokra-asuntoon asti, avausivat ovet seljälleen odotetuille vieraille.

Omasta puolestani aijoin mennä asumaan vanhojen tuttavieni luo ja kiirehdin siitä syystä pienen matkalaukkuni kera odotussalista ulos, jotta en minä ainakaan jäisi sinne ahdinkoa lisäämään. Lukuunottamatta rautatien palvelusväestöä ja pariakymmentä santarmia oli asemasilta ollut tyhjä, mutta odotussali oli vastaanottajia täynnä. Seisoin juuri ovella, kun erään naisen huudahdus minut pysäytti: «Siellä santarmit ottavat kiinni kaikki Suomesta tulleet... hyvä Jumala... Siperiaan!«

Tungoksessa huomasin vain, että joukko ihmisiä meni erääseen sivuhuoneeseen, jonka ovella seisoi: «Naisten huone«. Junasta viimeksi tullut mies, karkealuinen santarmi, sulki oven paukkeella ulkopuolelta. Viitattuaan kädellään ympärillä seisoville, että peräytyisivät, asettui hän selin oveen seisomaan, nähtävästi nauttien siitä huomiosta, joka hänen osakseen tuli.

Kiirehdin takasin asemasillalle, joka nyt oli täynnä väkeä; siellä rautatiemiehet jakelivat osotelippuja. Naisten huoneen ikkunan edessä oli sohva ja kun sen yli nojausin katsomaan sisään, tunsin keskellä huonetta Jonas Castrénin, joka keskusteli erään pitkän sotilashenkilön kanssa muitakin sotilas- ja siviilihenkilöitä oli huoneessa.

Asemasillalla lentelevä huhu puhui jostakin vangitsemisesta ja sitä innokkaammin kiirehtivät nyt kaikki majapaikkoihinsa. Pienissä ryhmissä heitä jalan saatettiin läheisiin asuntoihinsa taikka raitiovaunuilla tai issikoilla etäisimpiin kaupunginosiin. Ennen pitkää oli asema tyhjä.

Vietyäni tavaralaukkuni asuntooni palasin puolta tuntia myöhemmin asemalle. Vangitsemishuhu oli tietysti ollut juttupuhetta. Poliisipäällikkö oli vain ilmoittanut lähetystölle, että poliisi puolestaan ei tulisi tekemään sille mitään vaikeuksia, ellei suurissa joukoissa kaduilla esiinnyttäisi. Hän oli niinikään neuvonut valtuutettuja käymään kaupunginpäällikön Clayhillsin puheilla; tämä oli näet luvannut vastaanottaa muutamia. Nämä uutiset näyttivät siis vain parantavan toiveita, kun näet saatiin kokea myötätuntoisuutta poliisin puolesta.

Iloissani kiirehdin takasin kaupunkiin ja istuin tuntia myöhemmin, teelasin ääressä hyväin tuttavaini piirissä, jotka kuuntelivat kertomuksia vanhan, rakkaan kotimaansa oloista.

Vasta itäpuoleen palasin «Viipurin puolelle« käydäkseni pääkorttelissa, Osakeyhtiö Agrosin konttorissa. Noustessani ajurin reestä tuon valkoiseksi maalatun talon kohdalla Simbirskajakadun varrella näin poliisin tulevan ja puhuttelevan ajuriani. Kuvitellessani, että he minusta puhuivat, tunsin itseni miltei ylpeäksi, niin outo ja uusi oli tuo tunne, että muka olisin jonkinlainen valtiollinen henkilö.

Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo. Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.

Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä ehtoollisella.

Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.

Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen. Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan. Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa, valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.

Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti luettavana: de Paris.

Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo, ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan. Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon nappiniekan kanssa.

Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt, — sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.

Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.

«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«

Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme. Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla, tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä. Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.

Hänen kanssaan olimme pian ryhtyneet keskusteluun lähetystön toiveista ja sittenkuin kaikille oli kättä paiskattu ja pietarilainen ystäväni oli tarjonnut sikaareja, ottivat toisetkin keskusteluun osaa. Useimmat näyttivät luulevan, että kaikki me emme pääsisi majesteetin puheille, mutta pääasiapa olikin, että adressi saatiin perille ja että keisari sai tietää, että 500 miestä oli sitä Suomesta tuomassa. Ei ollut nyt epäilystäkään, ettei adressi perille joutuisi; olihan kaupunginpäällikkö ollut niin ystävällinen ja oma «kenraalimme« oli luvannut apuaan. Yksin eräs vanha ukko Kuusistosta arveli, että kyllä se keisari tahtoo nähdä meidät kaikki, tahtoo nähdä «Suomen kansan«, joskin ehkä odottaa saatanee.

Illan suussa erosimme, tavataksemme toisemme aamulla kirkossa.

Osa sitä kunnioitusta ja arvoa, jota ystäväni hotellin palvelusväeltä sai osakseen, lankesi nyt ulosmennessä minullekin. Nöyrällä ja kiemurtelevalla kumarruksella, jommoisia ei Suomessa näekään, avasi tuo nappiniekka mies oven minulle ja vielä reessä istuessani näin hänen seisovan siinä kumartelemassa.

XVII. VASTUKSIA JA PETTYNEITÄ TOIVEITA.

Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia kuulemaan.

Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti, julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun. Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.

Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää. Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin. Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri, joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.

Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina kaupunkia katsomaan.

Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä, toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti «hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää, jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen kehotukseksi«.

Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot! Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu. Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.

Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat uusimpain muotien mukaan taivutetut.

Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena, kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.

Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.

Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.

Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.

Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana, punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa, kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta puukatua pitkin.

Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä, kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko, sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee. Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria, vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa, joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.

Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa, muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt komeilevat.

Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia, kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin, joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista, kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.

Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:

«Oletteko kuullut uusinta uutista?«

Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta, lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta. Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä. Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja hän itse on sen allekirjoittanut.

* * * * *

Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.

Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa oleskelin.

XVIII. KODIKAS ASUNTO, HIUKAN IISAKINKIRKOSTA.

Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma, että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita. Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille — ja milloin?

Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan. Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, — sitähän ei kukaan voinut estää.

En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan. Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun varrella, lähellä asemaa.

Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.

Oli, kyllä Brunström oli siellä. He söivät parastaikaa.

Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan — asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta, valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään, kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.

Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.

Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa, maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti, että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset Grand Hotel'in saleissa.

«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin ruoasta.«

Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon hyvänmakuisen läskikastikkeen.

Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.

«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään, kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«

«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«, virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«. Ja. Brunström oli samaa mieltä.

Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa, mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni heille kirkon.

Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen. Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet 5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.

«Oliko teitä montakin siellä?«

«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«

«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«

Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun katolta taas ohimennessä saimme katsella.

Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä. Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.

Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin kadut.

Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää, kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —

«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.

Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun luo, selittäen:

«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100 tuhatta ruplaa — —.«

Niitä kalleuksia on aivan loppumattomiin.

Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla olevaa tummansinistä, pilaria:

«_Lapis lazuli_, yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt Uralista, ainoat maailmassa«.

Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä, kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja heidän hurskaat tekonsa.