Part 2

Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun. Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä, hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire, toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan, tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt tahtoi hän nukkua.

NELJÄS LUKU.

Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet. Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin, kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan, nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä, hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus, sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan, kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden vielä nukkuessa.

Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään, ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä. Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin, lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille; Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan, ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa, kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan äänetön valitus.

Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse, kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke, muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti; vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina, pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan, hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan, kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana, ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi nauraa kikattaen huoneesta.

Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä; hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi...Täällähän ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista." Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua lainkaan palele."

Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni, oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"

"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.

Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä katsomaan?"

"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan käynyt lehmien luona.

"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."

Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä, tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin. Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa. Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää, vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta, ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut, että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista, toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään, Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä, oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."

Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä, että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita, pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat, kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."

Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei siis täällä kukaan osaa."

"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi, täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."

"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta kohden ja mumisi: "_Un bel homme tout de même_!"

Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut: "Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään, täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät. Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään, tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade. Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna, liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä, kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän oli kotona.

Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio, tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä, kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää. Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden, hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti. Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa, täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä, etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin, siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko kyllä!"

Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"

"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä, että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein unohtaa.

Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.

VIIDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä, sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua, tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade, "kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena. Mistä on nyt sitten kysymys?"

"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa on jotain epäselvää."

Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.

Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen olette seudullamme."

"Niin, ah niin, minua myöskin", vastasi Fastrade ja punastui. Hän tunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä itseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. "Täällä on siis kysymys liikeasioista?"

"Niin", sanoi parooni, "istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin rajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle."

Egloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui tyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain: "On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja hakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla."

"Sen olen nähnyt", pääsi Fastradelta äänellä, joka ilmaisi harmia.

"Te olette nähnyt sen?" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen tarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin, ne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät, entinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. "Todellakin, minä olen nähnyt sen", vastasi Fastrade, "siellä näyttää sellaiselta kuin taistelukentällä."

Egloff kohautti olkapäitään: "Niin, kauniilta ei se näytä", sanoi hän miettiväisesti, "eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te, siis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me olemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja."

Parooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi opettavalla äänellä: "Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka yhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme ovat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia sukupolvia varten." Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin vakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle. Egloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten tapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade tunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: "No, minä olen juuri nyt siinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani istuttivat, mutta", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, "te olette näin lyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne."

"Eilen illalla läksin ulos metsään", vastasi Fastrade, "ja kun seisoin honkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää."

"Niin, hm, se on poissa", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa ja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut epämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: "Sitten se kai olitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa, kun ajoimme ohitse."

"Niin, se olin minä", vastasi Fastrade, "ja joku herroista sanoi: 'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'."

"Oo, se oli kreivi Betzow", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain runollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte Te yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme. Muistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te, Gertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi ja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös suuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet kaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: "Älä tee itseäsi naurettavaksi, poikaseni."

Fastrade nauroi: "Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut minkäänlaisia katrillin-taipumuksia."

"Totta", sanoi Egloff, "Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli kaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?"

"Paris seisoo vielä tallissa", vastasi Fastrade, "mutta eläinparka on tullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi kunnolleen purra kauroja eikä heiniä."

Egloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: "Se on paha", sanoi hän, "tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä on hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia, ampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset, kun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —"

"Mitä te puhuttekaan", keskeytti Fastrade närkästyneenä, "kuka on sanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa apilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä elämäniloja."

"Ja velvollisuutensa", kuului äkkiä paroonin ääni.

Fastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet vanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan, pelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei parooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua: "Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti puhua muista asioista."

"Niin", vastasi Fastrade, "miten olikaan metsäparkanne laita?"

"Ei, kysymys on teidän metsästänne", oikaisi Egloff, "viidakko on niin peittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan siirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata karttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja."

"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken lähdettävä sinne kartta mukanaan."

Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti: "Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."

"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina." Sitten meni hän.

Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä tänään erikoisen syvältä.

Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.

"Kotiin?" kysyi ajaja kummastuneena.

"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin. Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa, silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade, mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa, vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua, ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä. "Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona, mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja. Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan. Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai onko hiljaa.

Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?" Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni, minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.

"Mitä teet täällä metsässä?"