Part 1

language: Finnish

SUOMEN APOSTOLI

Kirj.

Hilda Huntuvuori

Tutkimukset tätä teosta varten on suoritettu Alfred Kordelinin yleisen edistys- ja sivistysrahaston avustuksella.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

Äitini muistolle

SISÄLLYS:

I. Poikanen. II. Nuorukainen. III. Sukulaisuudet. IV. Yorkissa. V. Kotona. VI. Kultaiset kannukset. VII. "Maa on niin kaunis". VIII. Pyhässä maassa. IX. Levähdyspaikassa. X. Taaskin kotona. XI. Yö. XII. Sarastusta. XIII. Lapsuuden mailla. XIV. Jumalan tie. XV. Matkan varrella. XVI. Linköpingissä. XVII. Kohti Upsalaa. XVIII. Upsalassa. XIX. Kaukaisia vieraita. XX. Lähtö. XXI. Odinin tietäjä. XXII. Laulu merelle. XXIII. Ensimäinen saarna Suomessa. XXIV. Poljettuja polkuja. XXV. Isä Pietari. XXVI. Kylväjä. XXVII. Talvinen ilta. XXVIII. Säveleitä. XXIX. Aattona. XXX. Kevätjuhla. XXXI. Juhlatie. XXXII. Via Lacrimosa. XXXIII. Päätös. XXXIV. Syyspäivä. XXXV. Sananviejä. XXXVI. Ristiretkellä. XXXVII. Kuninkaitten kokous. XXXVIII. Ilta. XXXIX. Kultainen tie. XXXX. Aamu.

I. POIKANEN.

Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä. Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin, korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.

Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää! — Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —

Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.

Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu tuonne tammisalon syliin."

Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi. On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet hyrrän takaisin, se on varma se."

Äiti: "Vai hyrrätaistelua siellä katselit. Kovin kauan se vain kesti."

Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."

Äiti: "Mitä sanot, onko seppä tietäjä?"

Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois, piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään. Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika. Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne tänne meidänkin laaksoomme?"

Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää tulevista tapahtumista?"

Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."

Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on tietysti hirveä nälkäkin."

Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja vuohen maitoa."

Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa, mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"

Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi: "Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."

Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka. Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula, Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen. Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."

Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"

Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän, jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."

Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa, jonka kanssa hän mielellään leikkii?"

Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon, kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea, ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."

Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. — Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika joutuu."

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla. Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan. Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat, kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian, josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. — Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."

Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.

II. NUORUKAINEN.

Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka päivä hän kävi siellä.

Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin ihmeellistä se tuntui olevan.

Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen vuoriseutuun.

Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos, tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat he sinne usein ja viipyivät kauan.

Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa. Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi, oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian paljon.

Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan, vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti, vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei vain kukaan sitä kuulisi.

Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä. Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä, ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä. Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu, kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."

* * * * *

Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja koko manor hoitoonsa.

Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus, sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. — Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi hän.

Egbert: "Minä."

Henrik: "Olet käynyt kartanon metsässä."

Egbert: "Olen."

Henrik: "Teki mielesi lintupaistia."

Egbert: "Niin."

Henrik: "Hyvä on sulla jousi."

Egbert: "Hyvä."

Henrik: "Riittää kai niitä lintuja siellä metsässä?"

Egbert: "Riittää."

Henrik: "Älä tule toista kertaa niin lähelle, että vouti saa sinut kiinni."

Egbert: "En."

Henrik: "Kiirehdi nyt kotiin, että äitisi ennättää vielä tänään valmistaa linnut!"

Egbert teki tahallaan syvän kumarruksen ja sanoi: "Kiitoksia, jalo kreivi." Mutta Henrik nauroi: "Ole siinä kreivinesi senkin vekkuli! Kiirehdi nyt vain kotiisi!"

Vouti oli kuitenkin oven takaa kuullut koko keskustelun ja päätti hammastaan purren: "Toista kertaa en jätä salametsästäjiä nuoren kreivin tuomittavaksi."

* * * * *

Kun Henrik oli 18-vuotias päätettiin, että hänet lähetetään kouluun Yorkiin asti. Isä Markus oli kyllä sitä mieltä, että Henrikin olisi pitänyt mennä joko Oxfordiin tai Pariisiin. Mutta jalo kreivitär piti lujasti kiinni siitä, että pojan oli lähdettävä Yorkiin ja hänellä oli siihen omat syynsä. Kun sitten Henrikille kerrottiin näistä tuumista, kysyi hän vain: "Onko Yorkissa paljon kirjoja?" Isä Markus vastasi: "On. Hyvin paljon." — Silloin oli poika tyytyväinen. — — —

Eedit saapui ratsain linnan pihaan, heitti ohjat palvelijalle ja juoksi sisään. Hänkin näytti jo jättävän lapsenkengät, vaikka olikin Henrikkiä nuorempi. Jalo kreivitär oli lähtenyt kastelemaan kirkkomaan ruusuja, siksi lähti Eedit ominpäin samoilemaan linnan saleja. Vihdoin hän tuli kirjastoon, jossa Henrik järjesteli kirjoja matkaansa varten. Omat tarinansa ja laulunsa oli hän päättänyt ottaa mukaansa, jotta niitä ei vain kukaan näkisi, samoin muutamia muita kirjoja.

Henrik nosti ihmeissään päänsä, kun Eedit astui sisään: "Mitä ihmettä, aijotko sinä lähteä aina Yorkiin asti tänä rauhattomana aikana", sanoi Eedit ennättämättä edes tervehtiä.

Henrik: "Aijon niinkin. Tuntuu oikein hauskalta. Siellä on paljon kirjoja."

Eedit: "Vai hauskalta! Semmoisia ovat pojat! Et ajattele yhtään, että minä jään tänne. Mitä hauskuutta minulla on, kun et sinä kerro tarinoita?"

Henrik tuli hämilleen. Hän oli kertonut Eeditille paljon omiakin tarinoitaan, vaikka ei tietysti koskaan maininnut, mistä ne olivat lähtöisin. Miettien hän virkkoi: "Tuntuu ikävältä, kun jäät tänne yksin. Olisitpa poika, niin läksisit kanssani Yorkiin."

Eedit: "Kun olisinkin poika — kissa vieköön! — — — Tai — en minä sentään tahdo olla poika. — — — Kuka mulle nyt kertoo tarinoita. Oh, ikävä täällä tulee. Sinä et ole oikein kiltti poika, etkä mikään ritari. Oikea ritari tekee aina niinkuin nainen tahtoo. Mutta sinä jätät minut noin vain ilman tarinoita."

Henrik: "En minä olekaan mikään ritari, mutta et sinäkään ole mikään nainen. Kuules, minä tiedän. Sinähän osaat aika hyvin lukea, vaikka ei kukaan veljistäsi osaa tuota jaloa taitoa. Olen kirjoittanut vihkooni suuren joukon trubaduureilta oppimiani tarinoita. Ota sinä tämä vihko siksi aikaa, kun olen poissa. Silloin voit itse lukea noita ihmeellisiä tarinoita."

Eedit: "Tämä on mainiota! — Mutta, tiedätkö, minä luen vielä vähän huononlaisesti."

Henrik: "Silloin isä Markus auttaa sinua. Hän voi joskus oikein opettaakin sinua, jos vain tahdot."

Eedit: "Niin juuri! Sinä olet sittenkin kiltti poika ja paras ritari. Minä rupean oikein lukemaan isä Markuksen johdolla, nyt kun et sinä enään kuluta hänen aikaansa."

Henrik: "Ja sitten kun opit vähän enemmän, niin lue tämä Geoffroyn kirjoittama 'Brittiläisten historia.' Se on ylen ihmeellinen. Ajatteles, että Ascaniuksen poika Brutus perusti uuden Troian tänne Britaniaan, ja Artur kuningas, hän se puolusti viimeiseen asti brittien ikivanhaa vapautta. Sitten luet tuosta Orosiuksen historian. — Olipa se hyvä, kun isä — Jumala hänen sieluaan siunatkoon — harrasti lukemista ja hankki meille näin paljon kirjoja. Isä minua ensin opettikin."

Eedit: "Sinulla on ollutkin aivan ihmeellinen isä, niin kertoo äitini. — — Meillä ei ole juuri mitään kirjoja, eikä isä osaakaan lukea. — — Hän vain metsästää ja ratsastaa. — — — Kuules, kuinka sinä uskallat matkustaa? Kuuluu olevan paljon rosvoja liikkeellä, vaikka eivät ole tänne Dartmooriin vielä ennättäneet. Isä kertoi tänään, että tuo kruununtavoittelija Maud onkin päässyt pakenemaan Oxfordista ja kokoaa taas uusia joukkoja. Hän aikoo itsepäisesti kukistaa kurjan Tapani-kuninkaan ja nousta isänsä valtaistuimelle."

Henrik: "Äiti sanoo, että on turhaa odottaa rauhallisempia aikoja. Henrik-kuninkaan onnelliset ajat eivät enään milloinkaan palaa, ei, vaikka hänen tyttärensä Maudkin saisi vallan käsiinsä. Lähdemme Yorkiin meritietä, sillä siellä ei kuulu olevan rosvoja nykyään."

Eedit: "Viivytkö kauankin siellä?"

Henrik: "Pari vuotta, arvelee äiti."

Eedit: "Sehän on pitkä aika kuin kiirastuli. — Ei, ei, en saa sanoa kiirastuli, isä Markus on minua siitä varottanut. Kaksi vuotta on pitkä aika kuin meidän vouti."

Henrik: "Eihän kaksi vuotta niin pitkä ole. Pian aika kuluu."

Eedit: "Puhut kuin pappi, paha poika! Et puhuisi, jos minä läksisin ja sinä jäisit tänne yksin, eikä kukaan kertoisi sinulle tarinoita."

Henrik aikoi vastata, ettei hänelle nytkään kukaan kerro, mutta silloin juuri astui äiti sisään. Eedit juoksi vastaan, kietoi kätensä äidin vyötäisille ja kertoi kyynelsilmin, miten surkeaksi jäi maailma, kun Henrik lähti. — Heti sovittiin siitä, että tästä lähin käy Eedit joka päivä äitiä tervehtimässä, ja samalla isä Markus opettaa häntä.

Kun oli jo myöhäinen, nousi Henrik ratsunsa selkään ja lähti saattamaan Eedittiä metsän läpi. He ratsastivat aivan ääneti tuon lyhyen matkan. Henrik ohjasi ratsunsa Eeditin hevosen viereen ja ojensi kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän näki Eeditin silmissä kyyneleitä, alkoivat hänenkin silmäluomensa polttaa. Hän taivutti hiukan päätään, ja Eedit silitti hiljaa hänen poskeaan.

III. SUKUSALAISUUDET.

Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki — jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa, Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —

Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.

Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet, ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.

Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin salaisuuksia.

Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille. Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi. Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."

Henrik: "Mitä! Samaako sukua kuin suuri Alfred?"

Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri. Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana. Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen, ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin, vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän isoisältäni.

"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa. Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa. Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti. Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta. Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni — mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen, sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta, kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle, miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles, tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä, että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."

Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."

Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana Yorkista."

Henrik: "Sen lupaan, äiti."