Part 1

SOUTAJAN LAULUJA

Kokoelma pieniä runoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS [Ilmari Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

LAULUJEN NIMET:

Soutaja.

Minä ja muut.

Ainainen valitus. Minä ja muut 1, 2. Öisiä ajatuksia 1, 2. Aina vastakkainen. Minnekkä seilaat? Itkuinen elämämme. Epätoivoa. Isälleni. Surulaulu äidilleni. Siskolle. Hämyn lapsi. Älä naura. Katkaistut siivet. Tulta ja tuhkaa. Suomalaiselle säveltäjälle. Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta. Salainen tuska. Käsitykseni helvetistä. Mun on vilu. Voi väsyinkö kesken. Mennyt työkyky. Väliin yhtä — väliin toista. Rukous.

Luonto.

Kotoiset rannat. Kauvan kaivattu sade. Aallolle. Sydänmaan lammella. Käki. Paimenen laulu. Aamulaulu. Elokuun illat. Kotoisesta kylystä. Sylityksin. Huu! pani tuuli. Syksy on. Oi kuin pimeää. Minun ilmani. Myrskylaulu. Lunta ja routaa. Honkalon sointi. Pulkka-laulu. Pakkaskuutama. Rekilaulu. Lapsuudelleen laulava. Itkevälle kalliolle. Meri-idylli.

Kuvailevaisia.

Kaupunkiin lähtö. Koskella. Vastatuulessa Oulunjärvellä. Tervatytön laulu. Myötätuulessa Oulunjärvellä. Kerjäläispojan laulu. Rannalta löytynyt airo.

Lemmenlauluja.

Nuorra. Tellervo-lauluja, 1-15. Entinen laulu. Kaihtimien leijuessa, 1-3. Kansanlaulu. Nuorten mieli. Sinä olet paras. Haave. 1, 2.

Keveämpää ja raskaampaa.

Markkinahoijakka. Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt. Renkinä olleen laulu. Muistelma.. Leila. Lampaita ajamassa. Sointuja rakastavan runo. No saapa nähdä ja saapa kuulla. Lessing'iin vetooja. Hänen vakaumuksensa. Lentävä lehti — vyöryvä vuori. Kahtalainen tuuli. Yhtä ja samaa. Kumoonpurjehtivia. Mitä se ihmistä auttaisi. Mitä mä tuosta. Rantasipi. Huuhkaja. Jörgenson'in »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani. Kuolevaa kaikua. Areenalle heitetty.

Soutaja.

Olen soutaja, soutaja muuan vain, Yön helmassa yksiksein, Joka venhyen äidiltä lainaksi sain Yli ulapan mennäksein.

Kaks' airoa soutoaksein minä sain — Oli ehyet kumpikin nuo, — Niin toinenpa katkesi soutaessain Heti tultua tuulien luo.

Mun siksi nyt soutoni kierohon vie, Kun maata ma aina en nää — Niin raskaalta tuntuu jo usein se tie, Ja on täytymys hengähtää...

Ja silloin ma lauluksi pieneksi saan — Omat lauluni laulan ma nuo — Ja vaikka en maatuisi milloinkaan, Niin laulu se lohtua tuo!

(Helsingissä, helmikuulla, 1887).

I

Minä ja muut

Joskus, kun on mieli musta, Taikka vaiva vaimaltaa, Silloin laulun kaikerrusta Helpommin voi oivaltaa.

Ja kun onpi hämyn hetki, Pilvipäivä taikka yö, Eikä maista jalkaretki, Eikä luista mikään työ:

Silloin vain nää kaihon luomat Kätehenne kerätkää! — Kenties hetken tuulten tuomat Vasta-tunnon herättää.

Ainainen valitus.

Tuhat kertaa aikoneeni Itseäni parantaa, Mutta kuiten sortuneena, Muut' en voi kuin valittaa:

Herra, Herra, miksi loit mun Mieron rantaa astumaan? — Inhan elon lammikoissa Ryönäisissä kastumaan!

Herra, Herra, miksi loit mun Näin on nuorra hiutumaan? — Lailla kuusen silvoellun Hiljallensa riutumaan!

(1895).

Minä ja muut.

»Kuin valju minust' tulos on sun. Sa kevät! — aika lempiväin! Mi tuskan tunto levoton mun On sielussain ja veressäin!»

_Puschkin Onegin'issa_.

1.

Muilla kevät-tuulahdukset Rinnan saavat uhkumaan — Mullen kevät-tuulahdukset Tuovat kurjan kaihon vaan.

Muille kevät-linnut aina Laulaa, laulaa ilojaan — Minä kevät-lintusista Totta vie — en nautikkaan!

Muille kevät-purot myöskin Hellin äänin pulputtaa — Mua puron kuullessain Kovasti vain janottaa!

Vielä muillen kevät-vuokko »Hymyy niinkuin enkel'» ain Minusta on sinivuokko Pieni, kehno kukka vain!

2.

Puolestani kehuskelkoot Kevättään ja keijujaan! Lipein lauluin riehuelkoot Kevät-tuulen toivojaan!

Minä hämyn leino lapsi _Syksyä_ vain kiittelen, Syksyn keltalehtysistä Lauluinkin solmeilen!

Minä hämyn leino lapsi Murhettain vain huokailen, Toivoja kun en mä saanut Siksi niistä laula en.

(Suomussalmella syksyllä 1896).

Öisiä ajatuksia.

1.

Miks yö on mulle tuttavin, Miks syksyn taivas valtavin? — Tuo taivo, jolta harvoin vaan Luo tähti tuikettaan?

Siks lie se mullen tuttavin, Siks yö lie mullen valtavin: — Ett' elämäinkin vainen on Yö synkkä, valoton — —

2.

On Pohjan tähti-yöhyt, Soi vieno tuulonen, Ja luonto lumiturkki Nyt uinuu vaieten...

Ja kuuhut kultapyörä Käy yksin kulkuaan, Se hämäristä häivän Jo pääsi loistamaan...

Noin luonto tuossa tuutuu, Noin vetää uniaan, Ja inehmoiset kaikki Myös saivat nukkumaan.

Mut miksi _minä_ valvon Viel' yksin huoneessain — Ja ummista en silmää Ja valvon, valvon vain?

Lie lemmen leimu tuima Kai rintaan syttynyt? Ja haaveissainko, huima Ma — kuuta katson nyt?

Tai muuko tuskan tauti On minuun tarttunut! — Ja sikskö silmistäni On uni haipunut?

Ei oo se leimu lemmen, Ei tuskan tautikaan, Vaan on se tämä aate: »Oi tunne itses!» vaan.

(1894).

Aina vastakkainen.

Silloin kun _muilla_ on hupaisinta, Ja nauruun on keksitty riittävä syy Silloin _mun_ käypi vakaaksi rinta, Ja maailma ikäänkuin synkistyy.

Mutta kun toisten on raskasna mieli Ja äänettömiksi he äkkiä saa — Silloin — se kumma! — _mun_ heltyvi kieli Ja kaikki niin hauskana kangastaa!

Minnekkä seilaat?

»Tuli tuuli, otti laian, Tuli toinen, toisen otti, Kolmansi kokan repäsi.»

_Kanteletar_.

Eloni pursi, Minnekkä seilaat, Kunnekka kuljet, Suuntajat sie! Aaltojen hyöky Kun ruorisi mursi, Pirstaksi rikkoi — Missä nyt tie? Tuuli kun purjeesi Reikihin raastoi, Köytesi katkoi, Tempasi pois, Myrskyn kun hengetär Pilkaten haastoi: Parhainta sullen Jo _hukkua_ ois!

Häilyvä haahti, Vaappera venho, Minne nyt matkajat Orpona pois? Vinha on vauhti Ja ankara aalto — Voipa — jos maatua Vieläkin vois!

Voipa jos valkama, Suopea suoja, Rauhaisa ranta Sun kätkisi vie!', — Sulienkin vielä Sois laupias Luoja Hellivän turvan Tyynessä siell'...!

Innolla laittaisin Uuden mä ruorin, Kestävän, vankan Ainahisen... Uudet ois purjeet, Mastot — ja kaikki, Uusi myös ohjaaja Purtosen tuo... Elämän merta Nyt varmana seilais, Uljaana uiskelis Hyökyjen luo!

(1895).

Itkuinen elämäntunne.

Äitisi itki sun synnyttäessään, Sun synnyttäessään päälle tän maan, Äitisi itki — ja itse sä itkit, Kyynelin sait sinä maailmaan!

Itkulla kenties elosi vietät, Elosi vietät — ja vaikertelet, Riemut ja riennot ja elämän riehut Tuskiksi kenties oivaltelet.

Itkulla kenties elosi huolet Päätät, kun hautasi avautuu, Elosi erheistä kaivaten kuolet — Ja kivusta silloin sun vääntyvi suu.

Ja saattajat ruumiisi itkevät myöskin, Heilläkin muistosi murheeksi saa, Millainen hyvään lie ollunna työskin Kyynelin muistoas viettävi maa.

Näinpä on elämän aamusta saakka Elämän iltahan itkuja ain, Näin on olemus vaikea taakka — Riemuja paljon kun ei ole vain.

Epätoivoa.

Kuusen juuret kuivettuvat, Vaan ei kuivu kyyneleeni, Meret suuretkin sulavat, Ei sula minun suruni!

_Kanteletar_.

Se on syksyisen päivyen paistetta tää, Jota eissäni välkkyvi vaan — Ja ei edes se minun luokseni jää Kunis sammuu se kerrassaan.

Ja pilvihin peittyvi taivas se tuo, Niin synkäksi tummuvi maa; — Koko maailma musta kuin virran vuo... Ja niin kierona kangastaa!

Oi Luojani laupias, että mun loit! Näin kelvottomaksi kun sain! Ja miksikä vieläkin kärsiä voit Mua maallasi vaivanas vain? — —

Ne on syksyisen pääskysen lauluja nuo, Mitä korvani kuulostaa — Se on särkyvän kantelon kaikua tuo... Ja se kuoloa ennustaa.

(1896 syksyllä).

Isälleni.

(Kirjeessä).

Oi isä-vanha, anteeks' suo Mun kurja kirjeeni! Ja unhoittaa sä koeta tuo, Mi saikin mieleeni!

Sun harmaan pääsi hiustakaan En hennois harventaa, Mut mulla, luonto vaivojaan Ei voinut vaimentaa.

Oon hetken laps', — tiedäthän sen! Niin altis tuskillen, Mä lailla rannan kaislojen Ain taivun tuulillen.

Oon outo kukka taimimaan, Jot' tuiskut ajelee, En voimaa saanut kasvamaan, Kun mua palelee...

(Syysyönä 1895).

Surulaulu äidilleni.

Itke, itke, äiti rukka, Poikas on niin tunnoton! Niinkuin rannan kielo kukka Hiutui aallon huuhtohon.

Itke, itke, äiti raukka, Poikas on niin onneton! Aavan ilman hurja haukka Lapsees' iskenyt kun on.

Itke, itke, äiti armas, Et sä suotta itkekään! Lapses' sielu on niin karmas, Laukes luotto elämään.

Laukes luotto, kuoli usko, Sijahan sai rauhatuus — Eikä levon kulta-rusko Enää taida nousta uus...

Kuulen, äiti, opetusta, Jolla mua neuvot sa, Mutta — monta rukousta _Hällen_ tein jo turhaan ma!

Siskolle.

Neito nuori, sisko rukka! Miksi itket, huokajat? Niinkuin kylmän kevään kukka Pääsi surren kallistat.

Eikö sullenkana päivä, — Onnen päivyt paista, ei? Sultakinko häijy häivä Kirkkaan valon piiloon vei?

Mielen kevään innot peitti? Taansi tarmon, tärväs työn? Jako sijaan sullen heitti Sielun murheen mustan yön

Neito nuori, sisko rukka! Miksi itket, huokajat? Niinkuin kylmän kevään kukka Pääsi surren kallistat.

Hämyn lapsi.

Hämyn lapsi, unten orja, Vihlovaisten viimain mies... Enkö koskaan viisastu? Enkö koskaan muka'u?

Tuolla tähdet taivahalla, Tuossa mailma — tässä mie; Mutta minkä ilman alla Kiertää onnen viittatie?

Missä se, mi soinnuttaisi _Taivaan, mun_ ja _maailman_: Kaikkeuden kielet saisi Yksin äänin soimahan?

Hämyn lapsi, unten orja, Vihlovaisten viimain mies... Enkö koskaan viisastu? Enkö koskaan muka'u?

(Helsingissä 18/1 1897).

Älä naura!

Älä naura, viisas veikko, Laulussain jos moinen oon, Että lausun: purtein heikko On kuin syössyt kallioon.

Älä naura, vento veikko, Jos myös pelkään hukkuvain Ja jos huudan: tuonen peikko Kärventää jo ruumistain!

Minä vain ne yksin tiedän Sinä niit' et tuta _voi!_ Siksi nauruaiskin siedän, Vaikka tuska rinnass' soi.

Katkaistut siivet.

»Kyllä se maailman ranta sun neuvoo — Vuotahan veikkonen, vuotahan vaan: Sultakin maailma lentimet leikkaa, Sultakin siipesi katkaistaan!»

Siitä nyt mennyt on vuosia monta Näin tätä mullen kun saarnattiin; Ja muistan sen selvään, kuinka me sille Kiistaten joukossa naurettiin

Niin! — Minun siipeni kyllä on poikki Ja katkaistu lapsuuden lentimen tie — Mutta ei ennustus ollunna totta: — Ei niitä _maailma_ leikannut lie!

(16/2 1897).

Tullta ja tuhkaa.

(Mietelmä).

Se, mikä minussa on tulta, Ei sammunut viel' ole multa — Mut se, mikä minussa on tuhkaa On niinkuni raunion ruhkaa.

Ja se mikä minussa on tulta On elämänhalu ja kulta — Mut se mikä minussa on tuhka On kuolemankaiho ja uhka.

Suomalaiselle säveltäjälle.

Sille, joka Suomenkansan Sydänkieltä oivaltaa. Sille myös sen säveleitä Onnistuupi kaijuttaa.

Synkät ovat Suomen korvet, Valju sen on taivaskin, Karu onpi maa ja kansa — Karu usein laulukin.

Mut ei vainen syksyn tuulet Saloillamme soita ain, Onhan suvi Suomessakin, — Suvi siis kai laulullai!

Niinpä laula, laulunluoja, Suomen surumieltä vain, Mutta suven sula henki Huokukoon myös laulustai.

Anna laulus kertoella Kuinka paljon kylmää on, Kuinka laululintusetkin Halla häätää pakohon!

Mutta älä hemme-aikaa Kuiten huoli salata! Salli taasen laululintuin Kotimetsiin palata!

Anna soiton kaikerrella, Mikä mielet lannistaa! Mutta miksi kansallemme Tää on kuiten armain maa

Niin sä laula, laulunluoja, Suomen surumieltä vain, Mutta suven sula henki Huokukoon myös laulustai!

(5/4 96).

Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.

Se kirje, jonka nyt eissäni nään — on tulta ja innostusta, Mut kirje, jonka sä _multa_ sait — oli synkkä kuin syysyö musta.

— Oi ystävä nuori, miksihän näin Lie kohtalo oikukassa: Kun toisella liekki on syttynyt juuri — Jo toisell' on sammumassa!

(Kotona, lokakuulla 1896).

Salainen tuska.

Mua katselivat he Kuin jotain kummaa vain: Silmäini syvää juovaa Ja tummaa katsettain.

»Oot paljon muuttunut!» He mullen sanoivat, Ja selitystä siihen Ikäänkuin anoivat.

»En suinkaan!» lausuin mä, Hymyillä koittaen, Ja vaivoin teeskelyllä Mun tuskain voittaen.

Ja ilman selitystä He jäivät kaikki näin, Mut minä selityksen Salasin sisässäin.

(Matkalla).

Käsitykseni helvetistä.

(Hetkinen mieliala).

Jos elämäni kehno lie — Ja helvettiin siis viepi tie, Niin vieköön sitten vain!

Siell' lieskan tuiman kielissä Ja kekäleiden liekissä Ma kärsin mielelläin:

Kai kerran kärsimyskin tuo Se loppuu, — kai ei Herra suo Mun _liikaa_ kärsiä! —

No niin, jos siis ma kehno lien Ja helvettiin siis viepi tien' Niin vieköön sitten vain!

Kun kärsinynnä kyllin oon, Kai pääsen taivaan karkeloon Ja _puhdas_ jälleen oon.

Ja enkeleiden laulaissa, Ja symbaleiden soidessa Ma elän uudestaan!

Ma elän toista elämää, — Ikuista, suurta, ylevää, Ja _en_ voi hairahtaa

(14/11 1895).

Mun on vilu.

»Minkä päivä lämpimämpi, Sen mun mieleni vilumpi.»

_Kanteletar_.

Mun on vilu, vaikka vaate Kylmän torjuu verhollaan, — Vaikka kiukaan kirkas liekki Kuumentaakin loimullaan.

Mun on vilu, vaikka kevät Parhaallaan jo uhkuaa, — Vaikka paistaa Luojan päivä, Vaikka roudan luopi maa.

Mun on vilu, vaikka taivas Lempeäksi leimataan — Mun on vilu siksi että: Puuttuu luotto — Jumalaan!

19/4 18961.

Voi väsyinkö kesken!

Voi väsyinkö kesken mä onneton mies Mun sammuiko tyysten jo intoni lies'! Ja toimeni määräkö tyhjihin vei! Ja taistohon enää pontta mull' ei!

Ja kuollakko mullen nyt parhainta ois? Ja maailman melskeistä nukkua pois? Ja laulunsa haikea heittää vaan Kotinsa rantoja kaartelemaan!

Mennyt työkyky.

Ei juokse järki, Ei luista työ... Ja luku tuntuu niin raskahalta...

Ja yli kaiken on tumma yö: »Oi orjamaista, Oi halpamaista On kaikki tieteen ja opin työ!»

Mut järki, järki, ei juokse sentää, Ja työt ne jäävät — kun tunne lentää!

Väliin ylitä — väliin toista.

Usein multa utelette: »_Mikä_ ootkin luonnoltais?» — Oi, jos vastata ma voisin! Ja jos vastuu onnistais:

Väliin yhtä — väliin toista — Väliin taas — ei kumpaakaan; Väliin terve, väliin sairas — j Vaan ei sama milloinkaan!

Mut kun vielä väittelette: »Mi on siihen sitten _syy_?» Niin mä vastata vain tahdon: Elämäni myrkky-kyy...

(Helsingissä 15/9 1897).

Rukous.

Taivaan Herra, voiman Herra Herätä ja valista! — Oon kuin sokko erämaassa, Enkä tiedä matkasta.

Taivaan Herra, avun Herra! Suuntaa mua ja ohjaile! — Oon kuin tuulen tuntureilla Lennättämä hiutale.

Taivaan Herra, armon Herra! Päästä mua, avaja! — Oon kuin mieron kerjäläinen Oves' eessä huutaja.

II.

LUONTO

Niin kauvan kuin aurinko vaalivi maata. Ja vuoroin vaihtuvat päivä ja yö — Niin kauvan ei kannel voi soimasta laata, Kuinka on valtava luomisen työ!

Kotoiset rannat.

Mun usein eessäin kangastaa Tuo Kiantojärven ranta, Ja muistoissani kuvastaa Sen rannan raikas santa.

Ma jolla lasna kuultelin Kun aallon impi itki, Ja jalkojani huuhtelin Tai juoksin hiekkaa pitkin.

Oi tuota elon valoa! Oi sitä viatuutta! Kun povi täynnä paloa — Ja aina näki _uutta!_

Ja mullen lauloi lintuset, Ja mullen hymyi lammet, Mun tunsi salon sammalet Ja hongat, Pohjan tammet.

Oi kotiseutu! Puhtoinen On jäänyt kuvas mulle, Ja rinnassani ikuinen Salaupi kiitos sullo!

Kauvan kaivattu sade.

Ja joutui ilta ihana, Jo päivä himmentyi, Ja pitkän poudan jälkehen Nyt taivas liementyi — Niin hiljaiseksi heltyi maa Kuin aikois uinahtaa...

Ja kohta alkoi sataa vettä, Maa-raukalle se oli — mettä!

Kas! — Ilman henki vilvastui, Ja nurmen nukka raitistui! Ja lehto urvut auki loi, Ja kukkasissa helmet soi! Niin terveheltä tuoksui sää: Ihana hengittää!

Ma istuin avo-ikkunassa Ja katsoin lietoon hämärään — Ma kuulin veden solinata... Ja ihastuin sen hyminään!

Ja koivun tuoksu täytti maan, Ja yhä satoi, satoi vaan...

(Kevätkesällä 1896).

Aallolle.

Kun katson järven aaltoa, Mi rantaa vasten lyö, Ma tunnen kummaa kaihoa, Mi mieltä jäytää, syö:

»Oi aalto, aalto, vaahtopää, Mi sullen suotu on: _Sä_ nauttia saat elämää, — Saat rannan suutelon!»

(1894).

Sydänmaan lammella.

Yöhyt ol' lempeä: Pilvessä taivas, Luonnossa tyyneys, Rauhassa maa — Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. —

Silloin mun silmääni Kyynele nousi, Yön hämärissä Itkin kuin laps; — Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo. —

Miksikä itkin? — En minä tiennyt. — — Itkuni äänt' ei kuullunna ken — Ja hiljaisna uinui notkossa korven Äänetön lampeni tuo.

(Onkiretkeltä tultua 1894).

Käki.

Käki kukkui, vaarat vaikui, Yli salmen kukku kaikui Muutoin hiljaa... laulurastas Käelle toisinaan vaan vastas.

»Kuules käki, huoliskohan Suudelmaa hän — montakohan?»

Alkoi käki kukahdella — Herkes vasta — sadannella.

Paimenen laulu.

Päivä meni piiloon, Päivä meni piiloon, — Pilvi päivän vei.

Lintu lähti lentoon, Lintu lähti lentoon, — Huuhka linnun vei.

Maiju meni marjaan, Karhu tuli karjaan, — Kukas Maijun vei?

Aamu-laulu.

(Kesällä).

Nyt on aamu, kesä-aamu, Taivas on niin sininen, On kuin ilman immen haamu Kulkis yli seutujen!

Nyt on aamu, kesä-aamu, Järvi on niin hiljainen, Järven tyyntä sotka soutaa, Ranta on niin rauhainen!

Nyt on aamu, kesä-aamu, Koivut kukkii kilvassaan, Nurmen heinä tuoksuu, kasvaa Aivan karskaa kasvaissaan —

Voi jos oisi mulla armas! Tällainen kun aamu on: Tuonne tyyntä soutaisimme Lempiniemen lehtohon!

(Iisalmella 6/6 1896).

Elokuun illat.

Oi te illat elokuun, Illat kuutamolla! Taivas tumma hulmuaa, Pilven päältä leimuaa Salama niin kirkas!

Oi te illat elokuun, Illat kuutamolla! Korven honka hohisee, Lauha tuuli tohisee, Tuuli eteläinen!

Oi te illat elokuun, Illat kuutamolla! Sydän suree, kaipoaa — — Hempeyttä halajaa Silloin nuori rinta!

Kotoisesta kylästä.

On pilkkopimeä syksyinen ilta, On tummennut metsän rinta ja maa, Ja kaukaa etelän manterilta Tuulonen tuntuva matkajaa.

Mut tuuli ei kylmä — vaan leyhkä ja lämmin, Se kasvoja vienosti vilvoittaa, Ja vereni juoksevat vikkelämmin, Ja rintani voimoa uhkuaa.

Ma kylystä käyn, — näät notkossa tuolla On kotoisen korven mun saunani tuo, Ja vieressä aivan, vaan metsän puolla On hersyvät hetteet... ja soiluva suo.

Oi ihana ilta mun kotoni mailla! — Kun kylystä puhtaana astelen pois: On niin kuni mitään en oisi nyt vailla, On niin kuni _sielukin_ puhtoinen ois!

(Suomussalmella 8/10 1896).

Sylityksin.

Istuin vuoren kaltahalla, Tuuli puissa tuiveroi, Istuin vielä illan tullen Kun jo syksyn myrsky soi.

Silloin horjui kaksi honkaa, Kytisten ne lohkas maan — Mutta vastakkain ne kaatui, Jäivät kiinni oksistaan. —

Oi te hongat juurta vailla, Hongat kaljun kallion! Sylityksin teidän siinä Leuto lahoa nyt on!

Huu! pani tuuli.

(Syksyinen sävel).

Huu! pani tuuli, Kun nurkassa vinkui, Kun räystäässä riekkui Ja harjalla sinkui, Kun kaivon vintturi nousi ja laski Ja sanko sen kieppui ja heilui ja soi.

Ja huu! pani tuuli, Kun vettä se vihmoi, Ja kattohon räiski, Ja seinihin tihmoi, Kun ullakon aukossa vonkui ja soitti, Ja ikkunan ruutuihin pieksi ja löi.

Ja huu! pani tuuli, Kun portaille kuljin Ja jälkeeni naukuvan Pää-oven suljin, Ja katselin yöttären huntua mustaa, Mi taivaalta lopunkin hohtoa vei.

(S:salmella 6/9 96).

Syksy on!

Syksy on, syksy on! Huokaa tuuli kuusiston; Haikeasti ulvoo myrsky, Ärjyin huutaa rannan hyrsky.

Syksy on, syksy on! Laulaa pääsky kartanon; Pois se lentää etelähän, Ei jää Pohjaan pimeähän.

Syksy on, syksy on! Sykkää sydän levoton; Riutunut on kesän laiho, — Mieltäni mun kalvaa kaiho.

Oi kuin pimeää!

Oi kuin pimeää! Oi kuin himeää! Voi kuin suruisaa ja haikeaa! Tuuli ulvahtaa, Lehdet putoaa Maahan nuutuin — noin!

Kolkko yö on — voi! Sade hurja soi, Ruutuun ilkeästi lyö. Katot komajaa, Rännit romajaa, Vettä valaa vain!

Ilman raskaus, Luonnon huokaus Sydämmeeni tarttuvi... Murhe valtaa mun, Aivan tukahdun... Sielun huntuu yö...

Minun ilmani.

Kun laulaa aalto vaahtopää, Ja tuuli purtta lennättää, Niin että laidan kallistaa — Niin se se _mun_ on sää!

Kun kuohu pieksää rantoja, Ja myrsky kiskoo kantoja, Ja taivas tulta räiskyttää Niin se _mun_ ilmoja!

Myrskylaulu.

Synkkä on nyt syksyn yöhyt, Rannan aallot loiskuttaa, Pilven vöissä huljuu taivas, Sysimusta onpi maa!

Korven kylmän naavapuissa Hornan äänin hohajaa, Taivaanvuohen siivensuihke Kamalasti sohajaa...

Minä seison kalliolla, Luonnon ääntä kuunnellen — On kuin myrskyt maailmankin Pauhais takaa aaltojen!

Lunta ja routaa.

Kylmä, kylmä nyt on ilma, Kuuhut hiipi pilven taa, Illan viiman vilu henki Laulunkaijun kuolettaa.

Halki harvan honkametsän Jalan kolke kumahtaa.... Niinkuin haudan kylmään komoon Multa putoo, — humahtaa!

Ei nyt sula enää routa, Eikä kuulla paljas maa, Hiljaa, hiljaa näät jo lunta, — Kylmää lunta tuiskuaa.

Kuole kalvaan talven virsi! _Minussakin_ routa on — Surun sulamaton kirsi, Kova, tyly, tunnoton...

(1896). 4

Honkalon sointi.

[Honkalon soinniksi sanotaan ääntä, jonka kaksi toisiinsa takertunutta honkaa saapi aikaan tuulisella säällä]

Jysmälammin laitehella Kankaan kummulla honkalo soi — Honganpa sälöhön lennähti tikka, Nokkansa takomaan toi.

Voi, sua kirjosiipi tikka, Etkö nyt hiljaa olla sa voi? Jotta ma kuulisin kummulla kuinka Honkalon huokaus soi!

Pulkka-laulu.

Tiuvut pienet helkkykää! Taivaan tähdet välkkykää! Juokse peura joutuisaan! — Kuutar soittaa kanneltaan.

Kuutar soittaa, kannel kaikaa, Ilmassa on lemmen taikaa, Aavan taivon vempelillä Talvettaret uinajaa!

Aili kullan kanssa me Kotihin nyt riennämme, Juokse peura joutuisaan! Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

Pakkaskuutama.

Kuutama on Kirkas ja sees, Tähtiä myös Täynnä on yö — Ja yksin mä metsässä kuljen.

Henkäyst' ei Tuulosen käy, Äänetön on Uinuva maa — Ja väliin vain pakkanen paukkuu.

(Suomussalmella 8/1 1895).

Rekilaulu.

(Sopii säveleen: Järven rannalla ruohistossa se souteli sorsan poika).

Tuossa se ennen Jaakon päivää Käki lensi honkaan :,: Kukahan se tämän kylän tyttäristä Minusta huoliva onkaan!

Aisa se katkesi ajellessa Marrasvaaran taloon :,: Tuonne se minäkin saunan laitan Suomeni siniseen saloon!

Kuu on kirkas ja kimmeltääpi Valkopilvien takaa :,: Vielä se tämäkin siivo poika Kultansa rinnalla makaa!

Lapsuudelleen laulava.

(Sävel kansanlaulusta: Ah voi kuinka kauheasti suru.)

Milloin, milloin levon löytää minun synkkä sydämmein, Milloin surunsäveleistä lakkaa minun kantelein?

Saanko koskaan immen syliin pääni surren kallistaa — Saanko koskaan suoraan hälle sieluni mun paljastaa?

Voi se lapsuuteni aika kotilahden rannalla, — Taloja kun rakensimme Annin kanssa sannalla!

Kaunis piti talon olla — kauniimpi kuin kuninkaan, Rikkahampi aartehista kuin on linnat ruhtinaan.

Voi kuin armas näin ol' olla kahden rantamalla vaan, Kun nuo järven aallot lauloi illan tuutulauluaan!

Kuinka taivas pehmoisissa piivilöissä karkeloi, Kuinka hento ilman henki rannan kaislikossa soi!

Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin, Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.

Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien, Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!

Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain, Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —

Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa, Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!

Itkevälle kalliolle.

Kallio uljas! Miksikä itket? Miksikä kyynelet rinnoillas' ain? Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket, Niin miksi raukkana itketkin vain?

Itkenetköön sinä muotosi vuoksi — Autio, paljas ja kalju kun oot, Taikka sun kyyneles siksikö juoksi Kun sinä mykkä ja kieletön oot?

Vaiko sä itkenet maailman tähden, Sullen mi häijy ja ankara on — Maailman, jolla sun kätköihis nähden Mieli on kannas ja tunteheton!

Miksikä itkenet, en minä tiedä! Tokko sä itse ees tietänet sen? — Useinhan _minutkin_ itkuun on viedä, Vaikka sen syytä voi tietää ma en!

(1895).

Meri-idylli.

Ui aatelkaahan te veljyet merta! Merta te aatelkaattehan vaan: Kun siellä me hengessä mahtavan aavan Aaltojen leikkejä katsellaan!

Kun vihreenä syöksyvi vihainen laine Ja louhikon kylkehen murskautuu, Ja vaahtoa ilmahan räiskyy ja roiskuu Ja paateron pinnalle paiskautuu!

Niin aatelkaapa te veljyet tuota: Niin — merta te aatelkaattehan vaan! Ja siellä me istumme kallion alla Ja — Vellamon neitoja kaulaillaan!

Ja vielä te veljyet aatelkaatte, Kuinka me purressa seilaellaan: Pullevin purjein... ja Ahtolan immet... Ja kantelon kieliä soitellaan!

(Helsingissä 12/4 1896, Ahvenanmaalle aikoessa).

KUVAILEVAISIA

Kaupunkiin lähtö.

(Kuvaus ylimaasta).

»Oi kuule kulta-Anni, Tuo joutuin konttini! Ja sinä pikku Matti, Käy juokse tuoppini!»

»Ja hyvästi nyt vaari, Ja väki kaikki, muu! Eläkää tervehinä, Jos vaikk'en jälleen tuu!»

»Ja hyvästi myös pirtti, Sa reikä-ruutuinen! — Kai kaupungista uudet Ma ehjät ostanen!»

Näin haasti Harjun-Antti Hän nosti sauvontaan, Ja verkallensa venhe Ulkousi rannastaan.

Ja lähti tervavenhe Nyt vettä liukumaan, Ja Anni keulass' soutaa, Mut Antti huopaa vaan...

On hiljaa kaikkialla, Niin tyyntä, tyyntä on, Ja airot vainen pienen Ne luovat aallokon...

Ei kuulu kuikan ääntä, Ei tiiran tirrantaa, Vain pieni rantaraukka Kivellään kaikertaa.

»Oi kuinka kumma ilta!» Tuo Anni huudahtaa — »Kas taivaan sinisilta Kuin järveen kuvastaa!»

»On niin, on niin, niin kyllä...» Myös Antti hymähtää. Ja käsi toinen huopaa, Ja toinen viilettää.

Ja salmen kautta hiljaa Se pursi puikkeloi, Vaan kaukaa korven takaa Käkösen kukku soi...

Näin tervavenhe vierii — On Oulu matkan pää — Ja Anni soutaa, soutaa, Mut Antti viilettää.

Koskella.

(Kuvaus tervavenheellä-laskusta).

Jo nieli venhon vinha vuo, Jo soljui puinen pursi, Ja kuohu-aallot hurjat nuo Sen keula alleen mursi!

Ja ympärillä pauhas, soi, Ja pärskyi, räiskyi, roiskui, Ja venhe ruski, viehkuroi. Ja aallon vaahto loiskui!

Mut vantterana laskumies Se seisoi paikallansa, Ja louhet väistätellä ties Hän kaikki melallansa.

Ja venhe syöksi allepäin, — Jäi taakse kosken pauhu, Ja katsannosta kunkin näin Nyt poistui pyhä kauhu...

Näin pursi painui hiljalleen Sen virran vaaluvoita, Ja kivet kirhoi ivoineen, Ja kuulti limakoita...

Vastatuulessa Oulunjärvellä.

Pyinä vinkuu vihtavaulut, Laanneet ovat lempilaulut — Poijat, poijat, soutakaa! Nyt on työ jo ankaraa.

Repäistä nyt kyllä saatte — Kov' on tuuli, soutakaatte! Tervatytöt soutakaa! Ponnistella koettakaa!

Anna aallon ärjähellä, Anna venhon värjähellä, Anna tuulen vinkua, Räpehien sinkun!

Souti ennen Pohjan poijat, Souti niinkuin hiiden noijat, Siispä poijat soutakaa! Airot syvään painakaa!

Syntymästä hautaan saakka Raskas onpi elon taakka, — Soutakaa te poijat vaan! Pankoon taivas tuuliaan!

Vaan ei auta huokaukset, Eikä vaivan valitukset — Tytöt, tytöt soutakaa! Väsyä ei kukaan saa!

Tervatytön laulu.

Katso näitä käsiä ja katso tätä pintaa! Kyllä tällä tytöllä on hevon lailla rintaa!

Täll' on kädet kipakat kuin Kiehimäen kosket, Punasemmat puolukkata ovat nämä posket.

Sievän tytön, soman tytön tästä olet saava, Sitten kun on soudettuna tämä sitkas aava.

Älä luule tervapoika että sua lemmin, Vaikka mulla posket kyllä paistaa tulisemmin.

Pysy, pysy ulompana, — kaikki tässä sepää — Yksinänsä tämä tyttö teljollansa lepää.

Katso miten tämä tyttö soutelee ja laulaa, Katseleepi rannikoita, joita aallot kaulaa!

Kuule kuinka ihanaa on tämän tytön laulu, — Laita sinä tervapoika uusi melan vaulu!

Kutti kutti, poika rukka, etpä jaksa soutaa, Tytön täytyy avustaa ja kyllä tyttö joutaa. —

Rinnatuksin tämä tyttö kullan kanssa jaksaa, — Airot vettä välkyttää ja vihtavaulut raksaa.

Souda souda, häijy kulta, souda rivakammin, Jotta juoksis tervapursi paljon kivakammin.

Anna sinä tämän tytön iloita ja laulaa, Äläkä sä lähentele tämän tytön kaulaa. —

Vuotahan sa Vaaran Risto! kunhan pääsen Ouluun, Uuden kullan otankin ja viivyn ensi jouluun.

Tämä tyttö kyllä tiesi haastatella heilaa — Oulunjärven aallokoissa kultilleen se seilaa.

Myötätuulessa Oulunjärvellä.

Purje päälle nostakaa! — ja pankaa jalka suoraan! Minä itse viiletän ja tartun purjenuoraan.

Anna Annin teljollansa levähtää ja maata! Tämä tuuli ei nyt taida hetikohta laata.

Tämä tuuli veteleepi Vaalan virran niskaan, Käyhän Risto melahan, niin minä vettä viskaan!

Levätkätte lempijoukko, levätä nyt joutaa, Rikeneen se riipasee, kun tuuli purtta soutaa.