Part 1

language: Finnish

KUOLLUT BRÜGGE

Romaani

Kirj.

GEORGES RODENBACH

Suomentanut

Jalmari Sauli

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915,

GEORGES RODENBACH.

Belgian uudempi kirjallisuus on tunnettu vain muutamista suurista nimistä. Maeterlinckin ja Verhaerenin ohella on Georges Rodenbach belgialaisista runoilijoista kuuluisin, ja hän on niitä ani harvoja, jotka Ranskassa on omaksuttu sen omien kirjailijoitten piiriin ja asetettu sikäläisten mestareitten rinnalle. Rodenbachin oma erikoinen runoilijaluonne ei ole estänyt häntä sulautumasta sopusointuun aikakautensa yleisen luonteen kanssa. Siinä sielullisessa ja kaunotaiteellisessa riutumisessa, joka painoi leimansa viime vuosisadan loppupuolen kirjallisuuteen Euroopassa, on Rodenbach ollut yhtenä valtimona, jonka väsyneessä, mutta herkässä sykinnässä on tuntunut kuoleman läheisyys. Siinä ajatuksen ja kielenkäytön syksyssä, joka teki tämän kirjallisuuden niin kuumeellisen värikylläiseksi, kohoaa Rodenbach yli muiden vivahdusrikkaimpana ja herkkähermoisimpana, mitä kirjallisuudenhistoria tuntee...

Georges Rodenbach syntyi Tournaissa v. 1855, ja hänen varhainen lapsuutensa kului tässä iäkkäässä pikkukaupungissa, sen tuomiokirkon ja sen monilukuisten kirkontornien varjossa, sointujen ympäröimänä, joita lukemattomat kirkonkellot siroittivat hiljaisuuteen. Näiltä ajoilta jäi hänen sieluunsa häviämättömästi jotakin tuon ilmapiirin viileydestä, sen surumielisyydestä ja salaperäisyydestä. Kalpea, vaaleakiharainen lapsi tuijotti ikkunaruutujen läpi veteen, johon talojen päädyt heijastuivat liikkumattomina kuin kuolleet unelmat, kuunteli kellojen keskeytymätöntä soittoa, näki omia hiljaisia näkyjään eikä milloinkaan liittynyt muiden lasien leikkiin.

Rodenbachin äiti oli syvästi uskonnollinen ja oli Pyhälle Neitsyelle vihkinyt poikansa, luon hennon, varhaiskypsän lapsen, jonka vallattomissa kiharoissa oli "hunajaa, ambraa ja kultaisia syyslehtiä". Isä oli virkamies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn sukuun. Kun perhe pian muutti Gentiin, joutui poikanen siellä aloittamaan koulunkäyntinsä ja herätti heti huomiota tavattomalla lahjakkuudellaan. Nuori Georges kulki yhä kirkoissa ja suitsutti madonnalle. Mutta verkalleen alkoi sielussa syntyä voimakkaita runokuvia, korvissa kuulua kaukaisia rytmejä ja sointuja, ja se salainen, kutsuva ääni kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Sattumalta oli samassa koulussa myöskin muita, joita Runotar kutsui, m.m. Verhaeren, ja pojat perustivat oman "sunnuntaiakatemiansa", joka muodostui pohjaksi uudelle belgialaiselle kirjallisuussuunnalle.

Rodenbach kirjoitettiin ylioppilaaksi Gentin yliopistoon, ja vaikka kaikki hänen vaistonsa kehoittivat häntä antautumaan kirjailijaksi, alistui hän kuitenkin vanhojen perimystapojen vaatimuksiin. Belgiassa ei kirjallisuudella milloinkaan ole ollut lujaa pohjaa. Belgian kansa omistaa kaiken huomionsa käytännölliselle elämälle, teollisuudelle ja kaupalle sekä puolueriidoille. Maalaustaide, joka vetoaa tämän rodun taipumukseen ihailla ja rakastaa ulkonaista loistoa, on Flandriassa kuitenkin aina ollut suosittu, ja sen parhaat nimet ovat siellä hyvin kuuluisia ja kunnioitettuja. Mutta kirjailija on saanut viime aikoihin asti tyytyä laihaan leipään, arvonannosta ja kunniasta puhumattakaan. Tähän on osaltaan ollut syynä sekin, että Belgiassa on ranskankieli pysytellyt kirjakielenä, ja näin ollen on kirjallisuus jäänyt vieraaksi kansan laajoille pohjakerroksille, joiden enemmistö on flaamilainen.

Ei ole siis ihmeteltävää, että Belgian parhaat kirjailijat aluksi ovat antautuneet käytännöllisille aloille. Rodenbach suoritti loistavat tutkinnot lakitieteessä ja rupesi asianajajaksi, kuten m.m. Verhaeren ja Maeterlinck. Elämä näytti tuhlaten siroittelevan hänen ympärilleen kultaisia lupauksia — silloin petti pohja. Parisi, jonne Rodenbach oli lähtenyt tutkiakseen lakitiedettä, vieroittikin hänet siitä kokonaan. Tosin hän kotiin palattuaan väitteli tohtoriksi, mutta hän luopui melkein heti asianajotoimesta ja antautui kokonaan kirjailijaksi. Tämä oli julkinen sodanjulistus. Rodenbach ei kuitenkaan ollut yksin; hänen esimerkkiään seuraten lopettivat monet hänen toverinsa asianajonsa ja nimittäysivät sen jälkeen aivan koruttomasti kirjailijoiksi. Tämä ryhmä alkoi pontevasti taistella tilapäiskirjallisuutta vastaan, se vaati kirjallisuudelta vakavuutta ja arvokkuutta. He perustivat aikakauskirjoja, joita ei kukaan tilannut, ja julkaisivat kirjoja, joita ei yksikään lukenut. Tunnuslauseena oli "Taide taiteen vuoksi!" ja esikuvina ajan etevimmät ranskalaiset kirjailijat. Rodenbach taisteli eturintamassa, mutta kamppailu katkeroitti hänen mieltään ja väsytti hänen luomisvoimiansa, ja v. 1886 lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon Parisiin, missä vietti lyhyen loppuikänsä.

Parisin kirjalliset piirit ottivat hänet avosylin vastaan. Kaikkialla herätti hänen hienostunut olemuksensa mieltymystä, ja hänen herkällä runoudellaan oli laaja ihailijapiiri. Mutta uusi ilmasto ja ympäristö ei kyennyt muovailemaan toiseksi hänen luonnettansa. Hän ei milloinkaan juurtunut Parisin asfalttikatuihin, hänen mielensä oli kääntynyt menneisyyteen, hänen sielunsa silmiin häämöittivät Flandrian kaukaiset kellotornit, sen myllyt, jotka tuntuivat jauhavan hiljaisuutta, ja vanhat kaupungit, joiden katoille vuosisatojen tomu verkalleen kasautui kerrostumiksi. Brügge oli hänelle rakkain noista vanhuksista. Siellä liikkui hän mielikuvituksessaan, sen kanavista nousevan sumun näki hän silmiensä edessä, ja sen hiljaisuus soi kesken suurkaupungin jyrinän hänen korvissaan. Brügge muodostuu hänen runoudessaan kaupungiksi, jonka luota meri kerran on vetäytynyt pois niinkuin "suuri rakkaus" — Tämä vertaus on muuten ainoa, millä Rodenbach muistuttaa mieliin Brüggen loistavaa menneisyyttä. Brügge oli viisi, kuusi vuosisataa sitten maailman mahtavimpia kaupunkeja. Satoja laivoja ankkuroi päivittäin sen satamassa tai etäämpänä merellä, siinä missä Rakkaudenjärvi nyt liikkumattomana murehtii. Ja Brügge oli myöskin taiteilijain koti, sitä todistavat sen lukemattomat meidän päiviimme säilyneet taideaarteet. Mutta kulku-uoma täyttyi hiekalla, meri vetäytyi pois, ja jäljelle jäi vain liikkumattomat kanavat, joiden pintaa hiljaisuuden linnut, kaipuun valkeat joutsenet nykyisin yksin värähyttelevät.

Ne kertomukset, jotka Rodenbach on sovittanut näihin puitteisiin, ovat laadultaan toisarvoisia, eikä hän ole niihin kuvannut ainoatakaan henkilöä, jolla olisi voimakkaampi yksilöllinen luonne. Multa kaikki ne selventävät sitä oliota, jonka kuvaamiseen hän on käyttänyt kaiken taitonsa: Brüggeä, joka oikeastaan on hänen itsensä toinen minä. Kaikissa näissä kertomuksissa ilmenee sama ristiriita todellisuuden ja unen välillä; se muodostuu hänen sankareittensa kohtaloksi, niinkuin se oli määrännyt hänen omatkin vaiheensa. Hänen molemmissa suuremmissa romaaneissaan, "Kuolleessa Brüggessä" ja "Kellonsoittajassa", sortuu romaanin sankari koettaessaan saada näitä vastakohtia keskenään sopusointuun.

Yli koko Rodenbachin runouden lepää omituinen surumielisyyden huntu. Tulee ehdottomasti kysyneeksi, mikä on syynä tähän raskasmielisyyteen ja raukeaan alakuloisuuteen. Minkävuoksi häämöittää hänen sielunsa pohjalla alati hukkuneet "Ofelia-kasvot", minkävuoksi vaikuttavat oliot, jotka eivät ole saavuttaneet tarkoitustaan ja päämääräänsä, niin puoleensavetävästi häneen, — mitä kuollutta unelmaa itkeekään hän katsellessaan suihkulähteiden pyrkimystä laivasta kohden, — mikä yksinäisyydentunne painaakaan hänen apeuteensa iäisen maanpakolaisuuden leiman? Johtuuko se ehkä surusta, joka on ollut kyllin suuri kalventaakseen hänen elämänilonsa, vai onko siihen syynä vain se pettymys, joka jokaisen lahjakkaan sielun on maksettava ylemmyydestään, ja senkö vuoksi hänen runoutensa on kuin avoin haava, josta hänen ajatuksensa ja tunnelmansa tiukkuvat esille?

Tuntuu kuin kiirehtisi hän kokoamaan näitä runosuonensa kallisarvoisia pisaroita. Sillä hän tuntee jo runoutensa hiipuvan pois. Hän on kuolemaantuomittu. Nuoruuden korkeat ihanteet kumottavat niin etäällä. Ruusunpunerva valo on häipynyt maailmasta... Näköpiiri on käynyt hänelle ahtaaksi, hän on paennut itseensä. Hän ei välitä todellisuudesta, hän elää unelmistaan, ja kun toiset rukoilevat jokapäiväisiä leipäänsä, rukoilee hän: anna minulle minun jokapäiväinen Unelmani!

Georges Rodenbach kuoli äkkiä v. 1898. Hänen kuolemansa tuli odottamatta, ja kuitenkin saattoi hänen runoudessaan tuntea ikäänkuin haavoittuneen linnun viimeisiä väsyneitä siipien iskuja. Viimeisissä runoissaan sanoo hän runouttaan katoavan rodun kuolinhuudoksi, uponneen kellon viimeiseksi valitukseksi syvyydestä...

Rodenbachin kuoleman jälkeen toivoivat hänen ystävänsä saavansa pystyttää hänelle muistopatsaan Brüggeen, jota hän niin paljon oli rakastanut. Mutta brüggeläiset näkivät hänen teoksissaan vain loukkauksia heidän kaupunkiansa kohtaan, joka jälleen vironneena elämään valmistui kuumeisella kiireellä ottamaan vastaan uutta vuosisataa. He kieltäytyivät ottamasta lahjaa — isänmaan katkeruus seurasi herkkämielistä runoilijaa vielä haudan tuolle puolenkin. Muuan Belgian etevimmistä kuvanveistäjistä, Georges Minne, sai kuitenkin palsaan valmistaakseen, ja se tarjottiin nyt runoilijan nuoruudenkaupungille Gentille. Siellä sai hänen muistonsa vihdoin leposijan. Beguiniläisluostarin kirkon edessä, vihreässä sopukassa seisoo tuo valkeaan marmoriin veistelty, syvästi liikuttava muistomerkki. Rodenbachin elämäntyötä kuvaa lepäävä nainen, joka näyttää ikäänkuin harsoon kietoutuneelta. Kohoutuen toisen käsivartensa varaan nojaa hän käteensä päätään, jolta huntu on valahtanut taaksepäin, ja tuijottaa salaperäisin, uneksivin silmin kauvas menneisyyteen...

Ja jalustassa ovat Rodenbachin säkeet:

Quelque chose de moi dans les villes du Nord, quelque chose survit de plus fort que la mort Quelque chose de moi meurt déjà dans les cloches...

(Jotakin, mikä on kuolemaa voimakkaampaa, jää minusta jäljelle näihin Pohjolan kaupunkeihin. Jotakin minusta kuolee jo kellojen soinnussa...)

ALKULAUSE.

Kertoessani tässä eräästä intohimosta, olen samalla — ja pääasiallisesti — tahtonut luoda kuvan kaupungista, Kaupungista henkilönä, joka on oleellisessa yhteydessä kaikkien sielunilmiöiden kanssa, — henkilönä, joka kehoittaa, joka kieltää, joka pakoittaa toimintaan.

Ja vaikuttaahan itse asiassa tämä Brügge, jonka olen kuvattavakseni valinnut, melkein kuin inhimillinen olento... Se saa valtoihinsa kaikki, jotka oleskelevat sen läheisyydessä. Se jäljentää heihin oman kuvansa ja virittää heidät yhteissointuun kellojensa kaiun kanssa.

Juuri sen minä olen tahtonut saada ilmaistuksi: kaupungin, joka vaikuttaa ratkaisevasti tapausten kulkuun; sen paikat ja nähtävyydet, ei vain kertomuksen taustana tai mielivaltaisesti valittujen kuvausten aiheena, vaan läheisesti liittyvinä kirjan toimintaankin.

On senvuoksi tärkeätä, koska nämä Brüggen kuvat tuntuvat tapausten kulussa, että ne julaistaan tässä pistettyinä lehtien lomaan: laiturit, autiot kadut, vanhat talot, kanavat, beguiniläisluostarit, kirkot ja kellotornit, jotta lukijakin voisi tuntea Kaupungin läheisyyden ja vaikutuksen, hiljentyä siitä hiljaisuudesta, joka kohoo sen liikkumattomista vesistä, tuntea sen korkeiden tornien varjojen lankeavan näille sivuille.

KUOLLUT BRÜGGE.

I

Päivä laski, vanhan hiljaisen talon käytävät verhoutuivat pimeään, ja ikkunoiden eteen vaipui hämärän suruharso.

Hugues Viane valmistausi lähtemään ulos, kuten hän iltapäivisin piti tapanaan. Toimettomana, erakkona eläen, hän vietti koko päivän suuressa huoneessaan ylikerrassa, jonka ikkunat antoivat Rukousnauha-rantamalle; tämän varrella hänen talonsa sijaitsi, kuvastellen itseään vedessä.

Hän lueskeli vähän: joitakuita aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja; tupakoi paljon ja uneksi pitkiä tunteja muistoihinsa vaipuneena ikkunansa ääressä, jonka takaa näkyi syksyn harmaa sadesää.

Jo viisi vuotta oli hän elänyt tällä lavoin, aina siitä saakka kun hän asettui Brüggeen asumaan heti vaimonsa kuoltua. Jo viisi vuotta! Ja hän toisti itsekseen: "Leski! Leskeys! Minä olen leski!" Raskaita, peruuttamattomia, kaiuttomia sanoja.

Hänelle oli ero ollut musertava isku. Hän oli elänyt rakkautensa vuodet toimeentulon huolista vapaana, loiston ympäröimänä, matkojen virkistämänä, nauttien uusien maiden ihanuuksista, jotka säilyttävät idyllin aina tuoreena. Hän ei ollut nauttinut ainoastaan ihanteellisen yhdyselämän rauhallista onnea, vaan heikentymättömän intohimon koko huumausta, jäähtymätöntä autuudenkuumetta ja kahden sielun särkymätöntä yhteissointua, jotka erilläänkin ollen ovat yhdessä niinkuin kanavien rinnakkain kulkevat rannat, joiden kuvat vedessä kietoutuvat toisiinsa.

Kymmenen vuotta sellaista onnea, jota hän tuskin oli ennättänyt tuntea, — niin nopeaan olivat vuodet paenneet.

Sitten oli hänen nuori vaimonsa kuollut kolmikymmenluvun kynnyksellä, sairastettuaan vain muutamia viikkoja, — niin nopeasti vaipunut viimeiselle leposijalleen, missä Viane aina näki hänet muistossaan, kalpeana ja läpikuultavana kuin vahakynttilä, joka häntä valaisi. Sellaisena hän viimeksi muisti naisen, jossa hän oli jumaloinut kukkaishipiän täyttä hehkeyttä, suuria mustia silmiä helmiäishohteisine valkuaisineen, ja ne olivat jyrkkänä vastakohtana hänen ambrankultaisille kutreilleen, jotka valloilleen päästessään valahtivat pitkinä ja aaltoavina hänen selkänsä yli. Vanhojen mestarien tauluissa on jumalanäideillä tällaiset hiukset, jotka putoavat heidän olkapäilleen rauhallisina, tasaisina laineina.

Ja hänen maatessaan siinä ruumiina oli Hugues leikannut häneltä nämä kutrit, jotka sairauden viimeisinä päivinä oli punottu pitkäksi palmikoksi, — kultaisen lyhteen, jonka hän pelasti katoavaisuudelta. Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää hiukset koskemattomiksi. Silmät, huulet, kaikki muu painuu kokoon ja häviää. Hiukset eivät edes kadota väriään. Ne ovat ainoat, joissa me elämme edelleen! Ja nyt vielä, näiden viiden vuoden kuluttua, oli vainajan palmikko tuskin vaalentunut, niistä monista suolaisista kyynelistä huolimatta, jotka sille olivat pudonneet.

Hugues eli uudelleen koko menneisyytensä vielä katkerampana tänään, tällä harmaalla marraskuun säällä, johon kellot tuntuivat siroittelevan kuolleen soinnun tomua, kuluneiden vuosien tuhkaa.

Hän päätti vihdoin lähteä ulos, ei tavoittamaan vaihtelua tai parannusta suruunsa, — sitä hän ei tahtonut edes yrittää. Mutta häntä miellytti kuljeskella ulkona illan hämärtyessä ja etsiä kaipuunsa vertauskuvia yksinäisistä kanavista ja luostarimuureista.

Astuessaan talonsa pohjakertaan näki hän tavallisesti lukittujen ovien olevan selkiselällään valkoiseksi siveltyyn käytävään.

Hän katkaisi hiljaisuuden huutaen vanhaa palvelijatartaan: "Barbara! Barbara!"

Heti ilmestyi vanhus lähimmän huoneen oviaukkoon. Hän arvasi, minkävuoksi isäntä oli häntä kutsunut, ja sanoi:

"Minun täytyy tänään siivota huoneet, herra Viane, sillä huomenna on pyhä."

"Mikä pyhä?" kysyi Hugues ärtyneen näköisenä.

"Armahtakoon, eikö herra sitä tiedä? Sehän on Pyhän Neitsyen kasteenjuhla. Se on yhtä suuri pyhä kuin sunnuntaipäiväkin. Minun täytyy mennä messuun ja iltarukoukseen beguiniläisluostariin. Ja koska minä en voi tehdä työtä huomenna, niin olen siivonnut huoneet tänään."

Hugues Viane ei salannut tyytymättömyyttään. Vanha palvelijatarhan tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi olla saapuvilla sellaisessa puuhassa. Näissä kahdessa huoneessahan oli liian paljon kalleuksia, liian paljon muistoja vainajasta ja menneisyydestä, jotta palvelijatar saisi siellä pöyhiä yksinänsä. Hän tahtoi saada valvoa tätä, tarkata hänen liikkeitänsä, vakuuttautua hänen varovaisuudestaan ja hänen kunnioituksestansa. Hän tahtoi itse siirtää erinäisiä esineitä, jos tomuja pyyhittäessä tarvittiin, kallisarvoista muistokapinetta, joka oli kuulunut vainajalle, — pielusta, tulenvarjostinta, tai jotakin muuta, minkä vainaja oli itse ommellut. Viane saattoi vieläkin nähdä hänen käsiensä liikkuvan kaiken tämän kodikkuuden keskessä, joka oli jätetty koskemattomaksi ja muuttumattomaksi entiselleen. Sohvat, divaanit, nojatuolit, joissa hän oli istunut, näyttivät säilyttävän hänen vartalonsa muodot. Uutimissa pysyi ne laskokset, joille hänen sormensa olivat ne järjestäneet ja ikäänkuin ikuistaneet. Ja vain äärimäisen varovasti saivat pesusieni ja pyyhinliina kulkea yli kuvastimien läpikuultavan pinnan, jotta ne eivät pyyhkisi pois hänen kasvojansa, jotka uinuivat niiden pohjalla.

Mutta aivan erityisesti tahtoi Hugues vartioida ja suojella pienimmältäkin tärähdykseltä vainajan muotokuvia eri ikävuosilta; niitä oli sijoitettu vähän joka paikkaan, uuninreunustalle, pikkupöydille ja seinille. Ja ennen kaikkea hän varjeli aarretta, jonka tärveltyminen olisi särkenyt hänen sielunsa, — tuota todellista rakastettunsa osaa, hiuksia. Niitä hän ei ollut tahtonut sulkea mihinkään laatikkoon tai pimeään lippaaseen, sillä se olisi ollut samaa kuin laskea ne hautaan; koska ne edelleenkin olivat elävät ja katoamatonta kultaa, niin hän oli mieluummin jättänyt ne hajallaan ja silmäänpistävinä päivänvaloon, hänen rakkautensa kuolemattomuuden tunnuksena.

Nähdäkseen tässä suuressa, muuttumattomassa huoneessa alati edessään nämä hiukset, jotka vielä olivat Häntä, oli Viane asettanut ne pitkin pituuttaan nyt vaienneelle pianolle, missä ne viruivat kuin katkenneet käädyt, kuin kultainen köysi, joka oli pelastettu haaksirikosta. Ja suojellakseen hiuksia kostean ilman vaikutukselta, joka olisi voinut haalistuttaa ja himmentää niitä, oli hänelle juolahtanut mieleen ajatus, joka olisi ollut yksinkertainen, ellei se olisi ollut liikuttava: hän oli päättänyt säilyttää niitä läpikuultavassa kristallilippaassa, jonka seinien lävitse hän saattoi nähdä tuon peittämättömän palmikon tullessaan joka päivä palvomaan sitä.

Hänestä tuntui, että hänen oma olemassaolonsa ja kaikkien niiden äänettömien esineiden, jotka elivät hänen ympäristössään, oli salaperäisesti liittynyt tähän palmikkoon, — niin, että se oli itse talon sielu.

Barbara, vanha flaamilainen palvelijatar, joka oli hiukan ärtyinen, mutta uskollinen ja kunnioittava, tiesi miten varovasti hänen tuli käsitellä näitä esineitä eikä milloinkaan voinut pelotta niihin kajota. Mustassa puvussaan ja valkoisessa harsomyssyssään sekä olemukseltaan luoksepääsemättömänä näytti hän aivan palvelevalta luostarisisarelta. Hän todella kävikin usein luostarikorttelissa tervehtimässä sisar Rosalieta, ainoata sukulaistaan, joka oli beguiniläisnunna.

Seurustelu luostarisisarten kanssa, osanotto heidän hartaudenharjoituksiinsa, oli hänen olemukseensa tartuttanut jotakin siitä hiljaisuudesta, niistä liukuvista liikkeistä, joita tulee omaksuneeksi, kun tottuu liikkumaan kirkonpermannolla. Ja juuri sentähden, ettei Barbara levittänyt melua ja naurua hänen tuskansa tyyssijaan, oli Hugues Viane niin hyvin tullut toimeen hänen kanssaan aina Brüggeen tulostaan asti. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta palvelijatarta, ja Barbara oli käynyt hänelle välttämättömäksi, vaikka vanhuksessa ilmenikin viatonta kotimääräilyä, moninaisia vanhanpiian tapoja ja ahdasmielisyyttä sekä sellaista omapäisyyttä kuin tänäänkin, jolloin hän oli kääntänyt alikerran huoneet ylösalasin isäntänsä tietämättä ja vastoin hänen nimenomaista käskyään.

Hugues viivytti ulosmenoaan, kunnes palvelijatar oli asettanut paikoilleen kaikki huonekalut, ja varmistausi siitä, että kaikki hänelle rakas oli vahingoittumattomana entisellä sijallaan. Rauhoituttuaan tässä suhteessa ja nähtyään ovet ja sälekaihtimet suljettavan, lähti hän ulos tavanmukaiselle hämykävelylleen, vaikkakin yhä vihmoi vettä, kuten täällä on tavallista loppusyksyllä. Tuon tuostakin tihuttelee kuin siivilästä, kohtisuoraa sadetta, joka itkee katkeamatta ja hiljaisesti, kutoo huntua kosteudesta, pujottelee pistoksensa läpi ilman, pistää neulansa kanavien tyveneen pintaan, — ja kietoo ja hyytää sielun kuin linnun märän verkkonsa lukemattomiin silmukoihin!

II

Hugues aloitti joka ilta yhä uudelleen saman vaelluksensa kanavien reunoja pitkin, kulkien laahustavin askelin, hiukan jo kumarassa, vaikka hän vasta oli nelikymmenvuotias. Leskeys oli ollut hänelle liian aikainen syksy. Hänen ohimonsa olivat paljaat, tukka täynnä vuosien tuhkaa. Hänen lakastuneet silmänsä katsoivat kauvas, kauvas etäisyyteen, tuolle puolle elämän.

Ja miten surumielinen olikaan Brügge tällä myöhäisen iltapäivän sadesäällä! Sellaisena se häntä miellytti. Juuri tämän kaihoisuuden tähden hän oli sen valinnut ja asettunut sinne asumaan onnettomuuden jälkeen, joka oli runnellut hänen elämänsä. Ennen, hänen onnensa päivinä, kun hän matkusteli ympäri vaimonsa kanssa viettäen jotensakin yleismaailmallista elämää mielensä mukaan milloin Parisissa, milloin ulkomailla tai merenrannikolla, olivat he matkustaneet tätä kautta, kaupungin suuren surumielisyyden kykenemättä vaikuttamaan heidän elämäniloonsa. Mutta sitten yksin jäätyään hän muisti Brüggen, ja hänestä tuntui heti, että hänen piti asettua tänne elämänsä loppuajaksi. Salaperäinen yhtäläisyys veti häntä puoleensa. Kuolleen kaupungin tuli vastata kuollutta puolisoa. Hänen syvä murheensa vaati sellaista ympäristöä. Vain siellä saattoi elämä olla hänelle siedettävää. Hyöriköön ja melutkoon maailma ulkopuolella, sytyttäköön riemusoihtujansa, kutokoon yhteen tuhatäänistä hälinäänsä! Hän tarvitsi ääretöntä hiljaisuutta ja niin yksitoikkoista elämää, että hän tuskin enää saattaisi käsittää olevansa elossa.

Minkävuoksi on meidän pakko vaieta nähdessämme ruumiillisia tuskia, minkävuoksi hiljentää askeleittemme kaikua astuessamme sairashuoneeseen? Minkävuoksi tuntuu siltä kuin melu ja äänet repisivät siteet pois ja ratkoisivat haavat uudelleen auki?

Sielunkin kärsimyksille tekee melu kipeätä.

Elottomien kanavien ja katujen vaikenevassa ilmapiirissä tunsi Hugues vähemmän suruansa, ajatteli lievemmällä kaipuulla vainajaa. Hän näki hänet paremmin, kuuli hänet paremmin, tapasi hänen hukkuneet Ofelia-kasvonsa kanavien syvyydessä, kuunteli hänen ääntänsä kellojen kaukaisessa, vienossa laulussa.

Itse kaupunki, joka sekin oli ennen ollut kaunis ja rakastettu, tuli siten hänen ruumiillistuneeksi kaipauksekseen. Brügge oli hänen vainajansa. Ja hänen vainajansa oli Brügge. Kummankin kohtalot sulautuivat yhteen. Se oli Kuollut Brügge, itse haudattu kivisten rantalaitureittensa väliin, kanavien vesi jähmettyneenä suonissaan, kun meren voimakkaat valtimonlyönnit olivat lakanneet niissä sykkimästä...

Tänä iltana, kun Hugues kuljeskeli umpimähkään ympäri, vainosi häntä kuoleman synkkä muisto enemmän kuin milloinkaan ennen, sukelsi esiin kaikkien siltojen alta, missä näkymättömät lähteet piiloittelevat kyyneleisiä kasvojaan. Hautajaistunnelma tulvehti noista suljetuista taloista, noista himmeistä ikkunoista, jotka olivat kuin sokeutuneita silmiä, portaitten päädyistä, jotka kuvastelivat mustia harsokuviaan vedessä. Hän kiersi pitkin Vihreätä rantakatua, pitkin Peilikatua Myllysiltaa kohden, ilottoman laitakaupungin poppelireunaisille teille päin. Ja kaikkialla pisaroi kellojen soiton kylmä vihma, sen pienet suolaiset kyyneleet putoilivat hänen päälleen, ikäänkuin niitä olisi piristetty vihkivesiharjalla jonkun synninpäästön saaneen ylitse...

Tässä illan ja syksyn kaksinkertaisessa yksinäisyydessä, tuulen lakaistessa tieltään viimeisiä lehtiä, tunsi hän kuvaamatonta kaipausta elämänsä lopun saavuttamiseksi, kärsimätöntä kuolemansa toivetta. Tornista tuntui heittäytyvän varjo yli hänen sielunsa, vanhoilta muureilta saapuvan hänelle salainen neuvo, kuiskaava ääni nousevan vedestä — vedestä, joka tuli häntä vastaan, niinkuin "Hamletin" haudankaivaja kertoo sen kohoutuneen Ofelialle.

Useanakin kertana oli hän kokenut tätä kiusausta. Hän oli aistinnut kivien mielistelevästi vakuuttavan kehoituksen, hän oli tajunnut olioiden tahdoksi, ettei hänkään saisi elää ympäristönsä jo kuoleuduttua.

Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!

Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.

Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa urkujen humistessa.

Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla, lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema kuoleman voittamana.

Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman, ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon. Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan, kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua armaansa vieressä... Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä...

Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot. Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!

Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta, nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli aivan lähellä.

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen... Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi, että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme etsiä tuttuja kasvonpiirteitä...

Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan, silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.

Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa, säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen? Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!

Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta, hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse, — eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä, sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli, tarjoutui hänelle!

Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät, ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.

Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden autiudesta kyynelsilmin...

Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!

III

Tämä kohtaus jätti Huguesiin sekavan vaikutelman. Nyt ajatellessaan vaimoaan näki hän tuon tuntemattoman, jonka oli sinä iltana tavannut; se nainen oli nyt hänen elävä, kirkastunut muistikuvansa. Huguesista tuntui kuin olisi hän ollut rakastettu vainaja, vielä entistäkin näköisempänään.

Kun hän nyt hiljaisen hartaana suuteli pyhänjäännöstään, lippaaseen talletettua palmikkoa, tai pysähtyi kaipauksen liikuttamana jonkun hänen kuvansa eteen, niin hän ei verrannut sitä vainajaan, vaan tuohon elossaolevaan, joka oli hänen näköisensä. Mikä salaperäinen yhtäläisyys ilmenikään noissa molemmissa kasvoissa! Oli kuin olisi kohtalo häntä säälinyt, tarjoamalla hänen muistolleen tukikohdan, joka auttoi häntä taistelussa unhotusta vastaan, antaessaan hänelle uuden ja kauniin kuvan tuon kellastuneen ja ajan hampaan kaluaman sijalle, joka jo oli kalpenemassa hänen muistissaan.

Huguesilla oli nyt vainajasta aivan uusi ja selvä mielikuva. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä vanha rantalaituri, sellaisena kuin se sinä iltana oli hämärän laskeutuessa, nähdäkseen siellä naisen, jolla oli vainajan kasvonpiirteet, tulevan vastaansa. Hänen ei enää tarvinnut katsella taaksensa, menneiden vuosien etäisyyteen; hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä eilinen taikka toissapäiväinen ilta. Hänen silmänsä oli toistamiseen jäljentänyt nuo rakkaat kasvot, uusi vaikutelma oli sulautunut yhteen vanhan kanssa uudeksi voimaksi, niin täydelliseksi yhdennäköisyydeksi, että hänestä melkein tuntui kuin olisi vainaja todella ollut hänen läheisyydessään.

Tämä mielikuva vainosi Huguesia seuraavina päivinä. Oli siis olemassa nainen, joka oli aivan samanlainen kuin hänen kadottamansa. Nähdessään hänen kulkevan ohitseen oli hän silmänräpäyksen ajan tuskallisesti toivonut, että tuo kadotettu tulisi takaisin, että hän oli tullut ja riensi nyt häntä vastaan kuten ennen. Samat silmät, sama hipiä, samat hiukset, niin täydellisesti yhtäläinen ja sama! Mikä omituinen luonnon ja kohtalon oikku!

Hän olisi mielellään tahtonut nähdä tuntemattoman toistamiseen. Kenties ei se onnistuisi hänelle enää milloinkaan. Mutta jo se, että hän tiesi naisen olevan lähistöllä, saattoi hänet tuntemaan itsensä vähemmän hylätyksi, vähemmän yksinäiseksi leskeydessään. Onko se ihminen todellakin leski, jonka vaimo vain on sattumoisin poissa ja tulee takaisin lyhyissä jälleennäkemisen välähdyksissä?

Hän saattaisi uneksia tapaavansa vainajan, nähdessään tuon naisen, joka oli hänen näköisensä, kulkevan ohitse. Tätä toivoen meni hän samalla hämyhetkellä sille paikalle, missä oli nähnyt hänet; hän käveli edestakaisin vanhalla rantalaiturilla, sen vieressä pimenevien rakennuspäätyjen ohi, joiden valkoisiin musliiniuutimiin peitettyjen akkunain takaa joutilaat naiset uteliaina seurasivat katseillaan hänen harhailuaan; hän poikkeili autioille kaduille, toivoen äkkiarvaamatta saavansa nähdä hänen pujahtavan esiin jostakin kulmasta, jostakin tienhaarasta.