Part 2

Niin kului viikko ainaisissa pettymyksissä. Hän ajatteli naista jo vähemmän, kun hän eräänä maanantaina — samana päivänä kuin edelliselläkin kerralla — näki hänet uudelleen ja tunsi hänet heti, hänen tullessaan vastaan joustavine askeleilleen. Vielä enemmän kuin edellisellä kerralla oli tuntematon hänen mielestään nyt kaikessa, yksityiskohtaisesti, kauhistuttavasti vainajan näköinen.

Hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan, — niin voimakas oli hänen mielenliikutuksensa. Veri soi hänen korvissaan, valkeat hattarat sumensivat hänen silmiään — väikkyen kuin morsiushunnut, kuin musliinipukuisten rippilasten jono... Ja sitten kuvastui aivan lähellä tuon nuoren naisen varjokuvan tumma täplä, ollessaan sivuuttamaisillaan hänet.

Nuori nainen oli huomannut hänen hämmennyksensä, sillä hän käänsi päätänsä ja katseli häntä kummastuneen näköisenä. Oi tuota jälleenlöydettyä, häviöstä takaisin saapunutta katsetta! Tuon katseen, jota hän ei enää milloinkaan ollut luullut saavansa nähdä, jonka hän oli luullut haipuneen multaan, sen tunsi hän nyt kiintyneenä itseensä lempeänä ja rauhallisena, säteillen jälleen, hyväillen jälleen! Katse, joka oli tullut niin kaukaa, herännyt ylös haudastaan, katse sellainen kuin Latsaruksella oli täytynyt olla hänen nähdessään jälleen Mestarinsa!

Hugues tunsi itsensä vastustuskyvyttömäksi; koko hänen olemuksensa vietteli, kehoitti häntä seilaamaan ilmestyksen jälkiä. Kuollut oli tuossa, hänen edessään, se kulki eteenpäin, se katoaisi häneltä... Hänen pitäisi kiiruhtaa perässä, lähestyä häntä, katsella häntä, huumautua hänen takaisinsaatujen silmiensä katseesta, sytyttää uusia elinvoimia hänen hiuksiensa aurinkoisessa valovirrassa... Hänen täytyi seurata häntä luonnollisesti, ajattelematta mitään kaupungin toiselle puolen — maailman ääriin.

Aivan koneellisesti oli hän jälleen alkanut kävellä naisen takana, tällä kerralla aivan lähellä, peläten äärettömästi kadottavansa hänet taas näkyvistään vanhan kaupungin mutkittelevien katujen sokkeloissa.

Hän ei hetkeäkään tullut ajatelleeksi, miten omituisesti hän menetteli seuratessaan vierasta naista. Ei, ei, sehän oli hänen oma vaimonsa, tätä hän seurasi, tätä hän saattoi iltakävelyllä ja tahtoi saattaa takaisin hänen hautaansa...

Hugues pitkitti kulkuaan ikäänkuin magneetin vetämänä, kuin unessa, astellen väliin tuntemattoman rinnalla, väliin hänen takanaan. Hän ei huomannut, että he olivat jättäneet taakseen yksinäiset rantalaiturit ja saapuneet nyt väkirikkaille liikekaduille, kaupungin keskustaan, Suurtorille, missä Vartijatornin mahtava, synkkä haamu kohosi yli Hallien ja torjui päälletunkevaa yötä kellotaulunsa kultaisella kilvellä.

Solakkana ja kevytkäyntisenä, haluten ilmeisesti päästä eroon tästä takaa-ajosta, oli nuori nainen kääntynyt Flaamilaiselle kadulle, jota kaunistavat vanhat veistoksilla koristetut julkipuolet, ja hänen varjokuvansa eroittausi selvempänä joka kerta kun hän sivuutti jonkun valaistun myymäläikkunan tai katulyhdyn valokehän.

Äkkiä meni nainen suoraan poikki kadun, suuntasi askeleensa teatteria kohden, jonka ovet olivat avoinna, ja astui sisälle. Hugues ei siekaillut... Hän oli muuttunut hypnotisoiduksi tahdoksi, alttiiksi henkivartijaksi... Sielunkin liikkeillä on kehitetty nopeutensa. Totellen ensimäistä mielijohdettaan astui hän vuorostaan teatterin eteiseen, jonne yleisö jo alkoi virrata. Mutta kaunis ilmestys oli kadonnut. Ei missään, ei lippuluukun eteen muodostuneessa jonossa, ei tarkistuspöydän ääressä eikä portaikossa hän nähnyt häntä. Minne oli hän saattanut niin jäljettömästi hävitä? Mitä käytävää pitkin? mistä sivuovesta? Sillä Hugues oli nähnyt hänen menevän sisälle, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän aikoi varmaankin katsella tämäniltaista esitystä. Hän olisi aivan varmasti katsomossa hetken kuluttua. Kenties istui hän siellä jo taaksepäin painuneena jossain nojatuolissa, tai lymysi jonkun aition punaisessa hämyssä. Jospa voisi löytää hänet jälleen! Saada nähdä hänet vielä! Saada häiritsemättä katsella häntä kokonaisen illan! Hugues tunsi tämän ajatuksen pyörryttävän päätänsä, se viihdytti ja painosti hänen sydäntään yhtaikaa. Mutta hänelle ei edes juolahtanut mieleen ryhtyä vastustamaan sitä voimaa, joka hänet oli vallannut. Ja ajattelematta kertaakaan tämän jo tunnin kestäneen käyttäytymisensä omituisuutta tai koko pyrkimyksensä hulluutta, enempää kuin sitäkään, miten loukkaavaa hänen oli käydä teatterinäytännöissä siinä ikuisessa surussaan, johon hän oli verhoutunut, meni hän lippuluukulle, osti itselleen nojatuolipaikan ja kiiruhti saliin.

Hänen katseensa harhaili tutkivana paikasta toiseen, permannolle, permantoaitioihin, riviltä riville aina ylimpiin asti, jotka kattokruunujen häikäisevästi valaisemina nyt alkoivat vähitellen täyttyä. Hän ei nähnyt etsimäänsä missään ja tunsi itsensä hämmentyneeksi, levottomaksi ja surulliseksi. Mikä vihamielinen kohtalo teki pilaa hänestä? Olivatko nuo kasvot siis vain harhanäky, ilmeten ja häipyen kuin kuun häilyvä valo pilvenhattarain joukkoon? Hän odotti vielä, haki katseillaan. Muutamia myöhästyneitä saapui yhä kiireisesti sisään ja asettui paikoillensa sulkeutuvien ovien ja alaslaskettavien tuolien naristessa ja paukkuessa.

Hän vain ei tullut.

Hugues alkoi katua harkitsematonta menettelyään, sitäkin enemmän kun salissa oli huomattu hänen läsnäolonsa ja ihmiset suuntasivat kiikarinsa ihmettelevinä ja itsepintaisesti häneen, mitä hän ei voinut olla huomaamatta. Tosin ei hän seurustellut kenenkään kanssa, hän oli välttänyt tutustumasta yhteenkään perheeseen, saadakseen elää itseksensä. Mutta kaikki tunsivat hänet ainakin ulkomuodolta, tiesivät kuka hän oli ja millaista runollista surua hän kantoi täällä vähäväkisessä, toimettomassa Brüggessä, missä kaikki tuntevat toisensa, ottavat selvää tulokkaista, käyvät kuuntelemassa naapurissa ja kertovat edelleen mitä ovat kuulleet.

Tämä oli yllätys kaikille, se hävitti häneen liittyneen ihannoitsevan tarun ja tuotti voitoniloa epäilijöille, jotka aina olivat hymyilleet, kun puhuttiin tuosta lohduttomasta leskimiehestä.

Senlaatuisen sähkövirran koskettamana, joka lähtee ihmisjoukosta, kun sitä kiihdyttää joku yhteinen ajatus, tunsi Hugues tällä hetkellä rikkoneensa itseään vastaan, loukanneensa ylevälle kaipuulleen antamaansa lupausta, saaneensa ensimäisen halkeaman siihen pyhättöön, jonne hän oli kätkenyt vaimonsa muiston; siitä halkeamasta hänen tähän asti uskollisesti säilyttämänsä tuska kai tihkuisi ulos viimeistä pisaraa myöten!

Sillävälin oli soittokunta alottanut alkusoiton esitettävään kappaleeseen. Hän oli naapurinsa ohjelmasta lukenut nimen: "Robert Normandialainen". Se oli noita vanhanaikaisia oopperoita, jotka melkein aina ovat maaseututeatterin ohjelmistona. Viulut alkoivat soittaa ensimäisiä tahteja...

Hugues tunsi yhä valtavampaa mielenkuohua. Vaimonsa kuolemasta saakka hän ei ollut kuullut minkäänlaista musiikkia. Hän pelkäsi ääntä, joka puhui soittimista. Yksinpä kadulla käytetty hanuri kykeni heikolla, läähättävällä ja karkealla sävelistöllään houkuttelemaan kyyneleet hänelle silmiin. Ja saman vaikutuksen tekivät häneen sunnuntaisin Pyhän Äidin tai Pyhän Valpurin kirkon urut, kun ne kiehtoivat seurakuntaa sävelillään ikäänkuin suurilla mustilla samettikaistoilla, kuin musiikista kudotuilla paariliinoilla.

Orkesterin ääniaallot hukuttivat hänen aivonsa kuohuihinsa, jouset raastoivat hänen hermojansa. Hänen silmiään alkoi pistellä. Aikoiko hän raueta itkemään...? Hän tahtoi lähteä salista. Silloin hänen mieleensä juolahti omituinen ajatus: entä jos nainen, jota hän hulluudenpuuskassa, hänen suomaansa yhdennäköisyyden lievikettä janoten, oli seurannut aina tähän saliin saakka ja jota hän oli turhaan etsinyt katselijain joukosta — entä jos hän esiintyisikin näyttämöllä?

Sellaisen häväistyksen pelkkä ajatus repeloi hänen sieluansa. Nuo samat kasvotko, vainajan omat kasvonpiirteet räikeässä ramppivalossa ja julkeaksi tekevällä ihomaalilla siveltyinä! Entä jos tuo nainen, jota hän oli siten seurannut ja joka oli niin äkkiä kadonnut, — luultavastikin jostakin teatterin henkilökunnalle varatusta ovesta —, entä jos hän olikin näyttelijätär? Jos hän näkisi hänen esiintyvän tuolla, laulaen ja liikehtien? Ja millainen ääni saattoi hänellä olla, — oliko hänellä vielä sama äänikin, tehdäkseen noidutun yhtäläisyyden aivan täydelliseksi, sama syvä metallisointuinen ääni, ikäänkuin hopeansekaisen pronssin, jollaista hän ei ollut milloinkaan kuullut sen jälkeen, ei milloinkaan!

Hugues tunsi itsensä aivan järkkyneeksi vain ajatellessaankin mahdolliseksi noin tavatonta johdonmukaisuutta tässä luonnon oikussa, ja tuntien tuskallisesti jo etukäteen arvanneensa oikein, hän jäi odottamaan.

Näytös toisensa jälkeen esitettiin tuomatta hänelle minkäänlaista varmuutta. Hän ei tuntenut etsimäänsä laulajattarien enempää kuin kuorolaistenkaan joukosta, jotka kaikki olivat maalattuja kuin puunuket. Vähääkään välittämättä itse kappaleesta hän päätti varmasti lähteä pois heti nunnakohtauksen päätyttyä, jonka kirkkomaata kuvaava tausta uudelleen käänsi hänen ajatuksensa kuolemaan. Mutta yht'äkkiä, kuolleistaherättämis-resitatiivin aikana, kun ylösnousseita luostarisisaria esittävät tanssijattaret kulkevat ohitse pitkässä saatossa, — kun Helena nousee haudastaan ja heittäen yltään käärinliinat ja nunnanhunnun palaa elämään, silloin tunsi Hugues ankaraa puistatusta, niinkuin mies, joka havahtuu kauheasta painajaisunesta ja huomaa olevansa juhlasalissa, jonka kaikki valot tanssivat hänen silmissään...

Niin, se oli hän! Hän oli tanssijatar! Mutta Hugues ei hetkeksikään ajatellut sitä. Tuolla seisoi todellakin vainaja, joka oli noussut ylös haudastaan; _hänen_ vainajansa nyt hymyili tuolla, tuli lähemmäksi, ojensi kätensä häntä kohden.

Ja vielä enemmän itsensä näköisenä, niin näköisenään, että hän olisi tahtonut itkeä; noine silmineen, joiden hämyn hiilivarjostus toi selvemmin näkyviin, kirkkaasti valaistuine kutreineen, jotka olivat samaa ihmeellistä kultaa kuin sen toisenkin...

Järkyttävä hetken ilmestys, jonka eteen esirippu pian laskeutui.

Polttavin ohimoin, kiihdyksissään, unelmien huumaamana palasi Hugues rantakatuja myöten, ikäänkuin tuon näyn hullaannuttamana, joka yhä keskellä pimeätä yötä heijasti säteilevää kuvaansa hänen sieluunsa...

Niin tuijottaa Faust taikakuvastimeen, jossa naisen sulot hänelle paljastetaan!

IV

Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott, se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu. Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii, että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä, että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa... Mutta hän varoi menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena, joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä. Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena. Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja, hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään... Hän tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta, kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino... Tuntui kuin olisi vainaja puhunut jonkun esiripun takaa...

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella, jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli tullut takaisin?

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se, mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea. Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan, huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi, rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat... Todellisuus on vaipunut unhoon, menneisyys herää uudelleen eloon... Aika soluu pois kaltevassa, kivettömässä uomassa... Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä jo alkanut!

V

Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista. Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi, miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen, ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen, joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä, kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä, hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!... juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen...

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa, joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena. Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä. Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän valitsi...

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä, kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen, pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili. Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain toisessa maassa...

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta, siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.

VI

Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!

Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa: tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.

Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.

Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys, samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!

Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?

Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa "yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.

Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista suurimman kanssa.

Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!

Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata, joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.

Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä, sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin, aaltoilee edelleen yli kanavien veden.

Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä, — kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.

Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.

Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo, rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin — ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken äänettömät kerrostumansa.

Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun, samanvärisen kuin itse kaupunkikin!

Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot, jotka herättivät ne kaikki eloon?

Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja itsensä yhtäläisyydestä.

VII

Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa, jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen. Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä mielikuvaa.

Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista, ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä, joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen, liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan; keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva, joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu... Hugues painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.

Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta, koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea. Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton, varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties koko talon elämä riippui...

Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.