Part 3

Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia, kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa, riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.

Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa...

Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä, kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista, samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.

Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna, hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle täydellisen unhotuksen!

Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi, joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään lepoa.

Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.

— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.

Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista, pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi, järjesti laskokset.

Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:

— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?

Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän jotakin?

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.

— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään kiirastulessa siksi kun itse kuolee.

— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä mitään. Teidän legendanne on oikeassa.

Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku mukanaan vaunuissa.

Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan — eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.

Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues tahtoi häntä ilahuttaa... Joku lahja? puku?

— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.

— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?

— Kaksi.

— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!

Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.

Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli ollut hänelle ylivoimainen.

Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:

— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja, vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!

Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.

Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen ja unhotuksen äärettömyyden.

Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat vanhoja pukuja... hän oli ne perinyt... eräältä sukulaiselta... hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen päähänpisto... vain yhden ainoan minuutin...!

Jane ei käsittänyt sanaakaan, nauroi, käänteli vaatteita, ylisti paksua, hienoa silkkikangasta, joka tuskin oli haalistunutkaan, mutta ihmetteli yhä edelleen tuota omituista, melkein naurettavaa kuosia, joka kuitenkin kerran oli edustanut muotia ja loistokkuutta...

Hugues kävi kiihkeäksi.

— Mutta sinä pidät minua varmaan rumana! vastusteli Jane.

Lopuksi hän kuitenkin arveli olevan hauskaa ja hullunkurista pyntätä itsensä noihin vanhoihin, käytännöstä hylättyihin vaatekappaleihin. Nauraen ja leikkiä laskien hän riisui aamupukunsa ja käänsi paljain käsivarsin miehustansa ja paitansa pitsit alemmaksi, pukeutuakseen toiseen noista puvuista, jotka kummatkin olivat avokaulaisia. Seisoen kuvastimen edessä hän hymyili itselleen ja sanoi: — Minä olen aivan kuin joku vanha muotokuva!

Ja hän keikaili ja kääntelehti, nosti lopuksi hameensa ylös ja kiipesi pöydälle nähdäkseen koko vartalonsa. Hänen rintansa hytkähteli naurusta, huolimattomasti alaskäännetty paidankulma pistäysi näkyviin paljasta ihoa vasten ja teki julkean tuttavallisen vaikutuksen.

Hugues katseli Janea. Tämä hetki, josta hän oli uneksinut kuten ilmestyksestä, tuntui hänestä nyt saastaiselta ja halvalta. Janea oli pila alkanut huvittaa. Hän tahtoi nyt koetella toistakin pukua, ja äkillisessä huiman hilpeyden puuskassa hän alkoi leiskua ympäri taidokkain askelin, ikäänkuin olisi hän jälleen ollut tanssijatar...

Hugues tunsi yhä suurempaa sielullista vastenmielisyyttä; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tuskallisissa naamiaisissa. Ensi kerran oli hänelle nyt ruumiillisen yhtäläisyyden taikavoima riittämätön. Se vaikutti vieläkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Ilman tuota yhdennäköisyyttä ei Jane olisi näyttänyt hänestä muulta kuin enintään karkealta. Nyt teki tämä yhdennäköisyys häneen sietämättömän ahdistavan vaikutuksen, niinkuin hän olisi nähnyt vainajan, mutta nyt syvässä alennustilassa, huolimatta samoista kasvoista ja samasta puvusta. Sellaista vaikutelmaa tuntee, kun messukulkueen päätyttyä illalla kohtaa niitä, jotka ovat esittäneet Pyhää Neitsyttä tai muita pyhiä naisia, yhä kääriytyneinä hurskaisiin kaapuihinsa, mutta hiukan päihdyksissään sortuneina salaperäiseen karnevaaliin katulyhtyjen alla, jotka loistavat pimeässä kuin tiukkuvat haavat...

VIII

Eräänä maaliskuun sunnuntaina, joka juuri oli Pääsiäissunnuntai, sai vanha Barbara aamulla kuulla isännältään, ettei tämä aikonut syödä päivällistä enempää kuin illallistakaan kotona ja että hän oli vapaa iltaan saakka. Barbara tuli hyvin iloiseksi, sillä koska hänen vapaapäivänsä sattui olemaan suuri pyhä, niin hän päättikin mennä beguiniläisten kaupunginosaan; siellä hän aikoi olla läsnä jumalanpalveluksissa, — puolipäiväsaarnassa, iltamessussa ja iltarukouksessa, viettäen muun osan päivää sukulaisensa sisar Rosalien luona, joka asui eräässä tämän hurskaan yhdyskunnan uhkeimmista luostareista.

Barbaran harvoista ilonaiheista oli kaikkein parhaita saada käydä beguiniläis-yhdyskunnassa. Siellä hänet tunsivat kaikki. Hänellä oli beguiniläissisarten joukossa useita ystävättäriä, ja hän haaveksi itsekin saavansa vanhoilla päivillään, säästettyään kokoon hiukan rahaa, pukeutua siellä huntuun kuten niin monet muut, joiden hän näki olevan kovin onnellisia tuon valkoisen verhon alla, joka kehysti heidän norsunluunvalkeita vanhoja kasvojaan.

Varsinkin nautti hän nyt tänä keväisenä maaliskuun aamuna siitä, että sai vaeltaa rakasta beguiniläis-kaupunginosaansa kohden, vielä ripein askelin, kääriytyneenä suureen mustaan levättiinsä, joka heilui puoleen ja toiseen kuin kirkonkello. Kaukaiset kellonläppäykset tuntuivat mukautuvan hänen käyntinsä tahtiin, kaupungin kaikkien kirkkojen yhteinen pyhäpäiväsoitto, ja niiden lyöntien lävitse kuului joka neljännestunnin kuluttua pienten kellojen hento, väräjävä sävel, ikäänkuin lasisilla koskettimilla näppäiltynä...

Ensimäinen kevätvehmaus antoi laitakaupungille maaseutumaisen leiman. Ja vaikka Barbara oli palvellut kaupungissa jo kolmekymmentä vuotta, oli hänellä kuitenkin, kuten kaikilla hänen kanssasisarillansa, häviämätön muisto kotikylästään, maalaissielu, jota viehätti pieninkin lehti tai korsi.

Mikä ihana aamu! Ja hänen kulkiessaan siinä riemukkain askelin kirkkaassa päiväpaisteessa, iloiten pikkulinnun piipityksestä, nuorten versojen tuoksusta tässä jo aivan maalaisessa laitakaupungissa, missä rannat Minnewater'in — Rakkaudenjärven — ympärillä vihannoivat hurmaavassa luonnonihanuudessaan, — seisoessaan tämän uneksivan lammen ääressä, joka oli täynnä lumpeita, viattomia ja valkoisia kuin rippilasten sydämet, ja rantaäyrään nurmikolla, joka oli täynnä pieniä kukkia, — katsellessaan suuria puita, myllyjä, jotka pyörittivät käsivarsiaan taivaanrannassa, saattoi Barbara vielä kerran kuvitella mielessään, että hän palasi lapsuuteensa yli niittyjen ja peltojen...

Hän oli hurskas sielu, häntä vallitsi tuo harras flandrialaisten usko, jossa on jäljellä joku määrä espanjalaista katolilaisuutta, — jossa on omantunnon epäilyksiä ja pelkoa enemmän kuin luottamusta ja enemmän helvetinkammoa kuin kaipausta taivaanvaltakuntaan. Ja samalla oli hänellä se taipumus ulkonaiseen uhkeuteen, kukkien, suitsutuksen ja ylellisten kutouksien aistilliseen ihailuun, joka on tälle rodulle ominaista. Senvuoksi hurmaantui vanhan palvelijattaren yksinkertainen sydän jo etukäteen jumalanpalveluksen loistosta, hänen kulkiessaan holvisillan ylitse beguiniläiskortteliin ja astuessaan pyhitetyn aitauksen sisäpuolelle.

Täällä jo vallitsee hiljaisuus kuin kirkossa; yksinpä niistä pienistä lähteensuonistakin, jotka loiskien virtaavat ulkopuolella mereen, kantautuu ääni tänne kuin rukoilevien huulten mutinana, ja ympärillä kohoavat muurit, nuo matalat muurit, joilla luostarit ovat saarretut, ovat valkoiset kuin alttariliinat. Keskellä pihamaata on tiuha ja rehevä ruohikko, joka muistuttaa Jan van Eyckin maalaamaa niittyä, ja sillä käyskentelee lammas, joka on kuin pääsiäiskaritsa...

Pyhimysten ja hurskaitten nimiä kantavat kadut mutkittelevat, tekevät polvekkeita, sekaantuvat toisiinsa, muodostaen keskiaikaisen kylän, oman pienen kaupunkinsa muun kaupungin keskelle ja vielä sitäkin kuolleemman. Se on niin autio, niin hiljainen, niin tarttuvan äänetön, että kulkijan askeleet vaistomaisesti vaimentuvat, hänen äänensä hiljenee ikäänkuin huoneessa, jossa lepää sairas.

Jos ohikulkija sattumalta poikkeaa tänne ja aiheuttaa melua, niin se koskee paikan asujamiin kuin joku luonnottomuus tai pyhäinhäväistys... Vain beguiniläisnunnat sipsuttavine askeleineen saattavat liikkua tässä elottomassa ilmapiirissä kuin kotonaan, sillä heidän kulkunsa näyttää enemmän luisumiselta kuin kävelyltä, he ovat ikäänkuin noiden pitkissä kanavissa edes ja takaisin uiskentelevien vaikeitten joutsenten sisaria. Paraillaan näkyi joitakuita myöhästyneitä sisaria kiirehtivän eteenpäin pihamaan jalavien alla, kun Barbara suuntasi askeleensa kirkkoa kohti, josta jo kuului urkujen soiton ja puolipäivä-jumalanpalveluksen veisuun kaikua. Hän astui sisään yhdessä beguiniläissisarten kanssa; nämä menivät paikoillensa veistoksilla koristettuihin puisiin kuorituoleihin, joita oli kahdenkertainen rivi kuorin kummallakin puolella. Kaikki nuo valkoiset, kangistetut hilkat aivinaisine, liikahtamattomaan lentoon levitettyine siipineen, olivat rivissä toinen toisensa vieressä, ja siellä täällä näkyi niissä punaisia ja sinisiä väriheijastuksia, jotka lankesivat kirkon maalatuista ikkunoista auringon tunkeutuessa niiden lävitse. Barbara katseli etäiseltä paikaltaan salaisin kateuden tuntein polvistuneiden sisarten ryhmää, Jumalan palvelijattaria ja Kristuksen morsiamia, ja unelmoi, että hänkin kerran saa kuulua heihin...

Hän oli istuutunut erään sivukäytävän viereen, muutamien hurskaitten ukkojen ja lasten joukkoon. Ne olivat köyhiä perheitä, joille oli annettu asunto jossakin näistä beguiniläisluostareista, jotka alkavat jäädä asukkaitta. Lukutaidoton Barbara pyöritteli sormiensa välissä suurta rukousnauhaa, mutisten hartain huulin rukouksiaan ja luoden silloin tällöin silmäyksen sisar Rosalieen, sukulaiseensa, joka istui toisella sijalla kuorituolien rivissä, lähellä kunnianarvoisia luostarinjohtajatarta.

Kuinka kaunis olikaan kirkko, säteilyssään kynttiläin valossa! Uhrausvirren aikana meni Barbara ostamaan itselleen pienen kynttilän sakaristosisarelta, joka seisoi kolmikulmaisen, rautaisen kynttilätelineen luona, ja sen haarukassa paloi pian vanhan palvelijattarenkin uhriliekki monien muiden joukossa.

Tuon tuostakin hän silmäsi kynttiläänsä, kyeten helposti eroittamaan sen muista, ja tarkkasi sen vitkallista loppuunpalamista.

Oi, miten hän oli onnellinen! Ja kuinka oikeassa olivatkaan papit sanoessaan kirkkoa Herran huoneeksi! Olletikin kun täällä beguiniläiskirkossa sisaret lauloivat urkulehterillä niin suloisilla äänillä, että vain enkelien laulu saattoi olla yhtä suloista...

Barbara ei kyllästynyt kuuntelemaan urkujen huminaa, virrenveisuuta, joka kääri auki kirkkaat äänikertansa kuin kauneina, valkoisina aivinapinkkoina...

Mutta nyt oli jumalanpalvelus lopussa, kynttilät sammutettiin.

Yht'aikaa heilahtivat kaikki hilkat, kun beguiniläisnunnat nousivat ylös ja liukuivat ulos kuin lentoon lehahtava lintuparvi, siroitellen silmänräpäyksen ajaksi vihreän puiston täyteen valkoisia, ojennettuja siipiä, ikäänkuin siellä olisi ollut joukko liiteleviä kalalokkeja. Barbara saatteli sukulaistaan, sisar Rosalieta, mutta loitos jättäytyen, sillä jonkunlainen kunnioittava häveliäisyys pidätteli häntä. Vasta nähdessään toisen menevän luostariinsa hän joudutti askeleitaan, ja hetkistä myöhemmin astui hänkin sinne.

Beguiniläissisaret asuvat pikku ryhminä näissä taloissa, jotka muodostavat luostariyhdyskunnan. Tässä kolme tai neljä, tuossa viisitoista, jopa kaksikymmentäkin. Sisar Rosalien luostari kuului viimemainittuihin, ja Barbaran astuessa sisälle seisoivat kaikki sisaret juuri kirkosta tulleina juttelemassa nauraen ja hälisten suuressa työsalissa. Pyhän tähden oli työvasut ja nypläyspielukset siirretty nurkkaan. Joitakuita sisaria seisoi ulkona pikku puutarhassa luostarin edustalla tarkastellen puksipuiden reunustamien kukkalavojen rehevyyttä ja uusia versoja; toiset taas, jotka olivat vielä nuoria, näyttivät saamiansa lahjoja, sokeripäällisiä pääsiäismunia. Barbara seurasi hiukan hämillään sukulaistaan kammioiden ja vastaanottohuoneiden läpi, joihin virtasi muita vieraita, peläten jäävänsä yksin, näyttävänsä tungettelijalta, ja odottaen hiukan levottomana tavanmukaista päivälliskutsua. Mutta entä jos tänään olikin tullut liian paljon sukulaisia vieraisille, niin että hänelle ei liikenisikään paikkaa?

Sisar Rosalie tyynnytti Barbaran huolet, tullen johtajattaren nimessä kutsumaan hänet päivälliselle. Mutta samalla pyysi hän anteeksi, että hänen täytyi jättää sukulaisensa yksin, koska hänellä oli erinäisiä tehtäviä; beguiniläissisaret hoitavat kukin vuoronsa jälkeen taloutta, ja nyt oli hänen viikkonsa.

— Juttelemme päivällisen jälkeen, — hän lisäsi. — Etenkin kun minulla on hyvin vakavaa kerrottavaa teille.

— Vakavaa? kysyi Barbara pelästyneenä. — Sanokaa se minulle mieluummin nyt heti.

— Minulla ei ole nyt aikaa... kohta... vastasi sisar Rosalie. Ja hän kiiruhti pois pitkin käytäviä, jättäen vanhan palvelijattaren aivan ihmeisiinsä. Vakavaa? Mitähän se saattoi olla? Joku onnettomuus? Mutta hänellähän ei ollut ketään läheistä enää elossa, ei ketään muuta kuin tämä ainoa sukulainen.

No, siinä tapauksessa se kaiketi koski häntä itseään. Mistähän häntä voitiin moittia? Mistä häntä syytettiin? Hän ei ollut milloinkaan petkuttanut keltään edes pienintäkään ropoa. Mennessään ripittämään itseänsä ei hän todellakaan tiennyt mitä sanoa tai minkä synnin ottaa tunnolleen.

Barbara tunsi itsensä kovin levottomaksi. Sisar Rosalie oli ollut niin synkän, melkeinpä ankaran näköinen puhuessaan hänelle. Nyt oli tämän päivän ihana ilo mennyttä. Hänellä ei enää ollut rohkeutta nauraa, liittyä noihin hilpeihin ryhmiin, näiden hälisevinä katsellessa vasta alotettuja aivan uudenmallisia pitsejä, joihin sekavat langat taidokkaasti punoutuivat yhteen vielä kiinniriippuvilta rullilta.

Hän istui syrjässä aivan yksinään ja ajatteli, mitä ihmettä sisar Rosalie hänelle ilmoittaisi.

Kun oli kaikuvalla äänellä luetun rukouksen jälkeen istuttu pöytään pitkässä ruokasalissa, saattoi Barbara tuskin koskeakaan ruokaan, eikä se tuottanut hänelle pienintäkään nautintoa, samalla kun hän huomasi terveitten ja rusoposkisten sisarten ja heidän päivällisvieraittensa antavan täyden tunnustuksensa tälle juhla- ja ja sunnuntaiaterialle. Tänään tarjottiin voimakasta, kultahohteista toursilaista viiniä. Barbara tyhjensi lasin, joka oli hänelle täytetty, toivoen voivansa siihen hukuttaa huolensa. Mutta siitä vain alkoi hänen päätänsä kivistää.

Päivällinen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Sen päätyttyä hän riensi suoraa päätä sisar Rosalien luo tuskallisen kysyvin katsein. Tämä näki hänen kiihtymyksensä ja koetti tyynnyttää häntä:

— Ei se ole mitään, Barbara. Kas niin, hyvä ystävä, älkää nyt tuolla tavalla säikähtykö.

— Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään! Ei mitään vakavampaa! Pikku neuvon vain tahdon antaa teille.

— Ooh, kuinka te peljästytitte minut!

— Kun sanon, että asia ei ole mitään vakavampaa, niin puhun nykyhetkestä. Mutta se voisi muuttua vakavaksi. Kuulkaahan: saattaisi käydä välttämättömäksi, että te vaihdatte palveluspaikkaa.

— Vaihtaisinko palveluspaikkaa? Ja minkävuoksi? Nyt olen viisi vuotta palvellut herra Vianea. Olen kiintynyt häneen, sillä olen nähnyt hänet hyvin onnettomana, ja hän luottaa minuun. Hän on kunnollisin isäntä koko maailmassa!

— Oi, ystävä-parkani, miten lapsekas te olette! No niin, ei! hän ei ole kunnollisin isäntä koko maailmassa!

Barbara kävi aivan kalpeaksi ja kysyi:

— Mitä te tarkoitatte? Mitä pahaa minun isäntäni on tehnyt?

Sisar Rosalie kertoi nyt hänelle jutun, joka oli kiertänyt ympäri kaupunkia ja tunkeutunut aina beguiniläiskorttelin aidattuun hiljaisuuteen asti: jutun sen miehen huonosta elämästä, jonka syvää, lohdutonta leskensurua kaikki ennen olivat ihailleet. No niin, hän oli lohduttautunut mitä inhoittavimmalla tavalla! Hän kävi nyt erään huonon naisen luona, joka aikaisemmin oli ollut tanssijattarena teatterissa...

Barbara vapisi, joka sanalla nielaisi hän sisimmästään nousevat vastaväitteet, sillä hän kunnioitti sukulaistaan, ja nämä halventavat ja uskomattomat paljastukset vaikuttivat tämän suulla sanottuina luotettavilta.

Tämä olisi siis syynä kaikkiin noihin muuttuneihin elintapoihin, joista hän ei ollut ymmärtänyt vähääkään, noihin taajoihin kävelymatkoihin, tuohon alituiseen menemiseen ja tulemiseen, kaupungilla syötyihin aterioihin, myöhäisiin kotiintuloihin ja muualla vietettyihin öihin...

Beguiniläissisar jatkoi:

— Oletteko ajatellut sitä, Barbara, ettei kunniallisen ja jumalaapelkääväisen palvelijattaren sovi enää palvella herraa, joka on antautunut haureuteen?

Kuultuaan tämän sanan ei Barbara pitemmälle voinut hillitä itseään: se ei voinut olla mahdollista! Koko juttu oli pelkkää panettelua, jota sisar Rosalie oli antanut muiden uskotella itselleen. Niin hyvä herra, joka aivan jumaloi vaimoaan, ja joka vieläkin jok'ainoa aamu, hänen omien silmiensä edessä, itki vainajan muotokuvan ääressä ja säilytti hänen hiuksiaan suuremmalla kunnioituksella kuin mitään pyhäinjäännöstä!

— Asia on niinkuin sanoin, — vakuutti Rosalie rauhallisesti. — Minä tiedän kaikki. Tiedänpä vielä talonkin, missä tuo nainen asuu. Se sijaitsee minun kaupunkitieni varrella, ja minä olen useammin kuin kerran nähnyt herra Vianen menevän sinne tai tulevan ulos.

Tämä oli musertavaa. Barbara näytti peräti nololta. Hän ei vastannut mitään, vaan vaipui syviin mietteisiin, keskellä otsaa syvä vako ja paljon pieniä ryppyjä.

Sitten sanoi hän aivan yksinkertaisesti: — minä ajattelen asiaa, — kun hänen sukulaisensa, jota velvollisuus kutsui taloushuoneeseen, jätti hänet hetkeksi yksinään.

Vanha palvelijatar tunsi itsensä aivan raukeaksi ja neuvottomaksi. Hänen ajatuksensa sekaantuivat kokonaan tästä uutisesta, joka asetti esteitä kaikille hänen toiveilleen ja järkytti kaikkia hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Ensinnäkin oli hän kiintynyt isäntäänsä eikä voinut luopua hänestä ikävättä.

Ja sitäpaitsi, mistä hän saisi palveluspaikan, joka olisi yhtä hyvä, yhtä helppo, yhtä tuottava? Tässä nuorenmiehen taloudessa hän oli voinut täydentää pieniä säästöjään, pyöristää sitä pientä summaa, joka oli hänelle välttämätön saadakseen päättää päivänsä beguiniläisluostarissa... Mutta sisar Rosalie oli oikeassa. Hänen oli mahdoton enää palvella herraa, joka herätti pahennusta lähimäisissään.

Hän tiesi jo aikaisemmin, ettei saa palvella jumalattomien luona, jotka eivät täytä kirkon määräyksiä, — jotka eivät rukoile eivätkä paastoa. Sama koskee siveettömiäkin. He tekevät vielä kauheampaa syntiä, sitä, jota papit saarnoissaan eniten uhkaavat helvetin tulella. Ja Barbara kiiruhti pudistamaan päältään tätä etäisiä seurustelua synnin kanssa, jonka pelkän nimenkin kuullessaan hän jo siunasi itsensä.

Mitä oli hänen tehtävä? Barbara istui aivan ymmällä iltamessun ja iltarukouksen aikana, joita varten hän oli palannut sisarten kanssa kirkkoon. Hän rukoili Pyhää Henkeä valistamaan mieltänsä, ja hänen rukouksensa kuultiin, sillä mennessään ulos kirkosta hän oli tehnyt päätöksensä.

Koska asia oli niin pulmallinen ja meni yli hänen ymmärryksensä, niin hän menisikin suoraa päätä tavallisen rippi-isänsä luokse Pyhän Äidin kirkkoon ja noudattaisi kuuliaisesti tämän neuvoa.

Pappi, jolle hän uskoi kaiken, mitä oli juuri saanut kuulla, tunsi jo vuosien takaa tämän yksinkertaisen, rehellisen sielun, jonka oli niin helppo hankkia itselleen omantunnon epäilyksiä, että hän kykenisi solmimaan niistä kokonaisen orjantappurakruunun päähänsä. Hän koetti lohduttaa vanhusta, otti häneltä lupauksen, ettei hän menettelisi harkitsemattomasti. Jos se, mitä kerrottiin hänen isännästään, oli totta, ja jos hänellä siis oli rikollinen suhde, niin oli Barbaraan nähden eroitettavissa kaksi tapausta: niin kauvan kuin nämä kohtaamiset tapahtuivat kodin ulkopuolella, ei hänen pitänyt olla niistä tietävinään, ei ainakaan olla huolissaan niiden tähden; jos sitävastoin tuo kevytmielinen nainen, josta oli puhe, tulisi hänen isäntänsä luokse, syömään päivällistä hänen kotonaan tai muusta syystä, silloin ei hän voinut jäädä kanssarikollisena elämään heidän haureellisuudessaan, vaan hänen tuli kieltäytyä palveluksesta ja lähteä talosta.

Barbara antoi kahdesti toistaa itselleen tämän eroituksen; täydellisesti käsitettyään sen lähti hän lyhyen rukouksen jälkeen kirkosta ja suuntasi askeleensa Rukousnauha-rantamalle, kohti taloa, josta hän aamulla oli niin onnellisena lähtenyt. Nyt hän aavisti, että hänen oli ennemmin tai myöhemmin poistuttava sieltä...

Oi, miten vaikeata on olla iloinen kauvan! Ja hän kulki kotiinpäin pitkin autioita katuja ja kaipasi aamuista vihertävää laitakaupunkia, messuja, valkoisia virsiä, tuota kaikkea, minkä ylitse nyt pimeys lankesi; hän ajatteli lähelläolevia eronhetkiä, uusia kasvoja, isäntäänsä, joka oli tehnyt kuolemansynnin; ja kun hänellä ei nyt enää ollut pienintäkään toivoa saada päättää päivänsä beguiniläisluostarissa, hän ajatuksissaan näki kuolevansa eräänä iltana, sellaisena kuin nyt oli, aivan yksinään sairaalassa, jonka ikkunoista näkyi kanava...

IX

Siitä päivästä saakka, jolloin Hugues oli omituisena päähänpistonaan puetuttanut Janen vainajan vanhanaikaiseen pukuun, hän tunsi syvää pettymystä. Hän oli ampunut yli maalin. Hänen yrityksensä sulattaa nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi oli vähentänyt heidän yhdennäköisyyttään. Vain niin kauvan kuin he olivat toisistaan erillään, kuoleman sumu välillään, oli harhakuva mahdollinen.

Alussa oli hän noiden samojen kasvojen löytämisen huikaisemana antanut tunteensa sitoa silmilleen kanssarikollisen siteen. Mutta vähitellen, kun hänen yhtäläisyyden-janonsa halusi tyydytystä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, avautuivat hänen silmänsä näkemään niitä vivahduksia, jotka eroittivat Janen vainajasta. Huomaamatta ollenkaan, että hänen tavassaan katsella Janea oli tapahtunut suuri muutos, hän ajoi pettymyksensä Janen syyksi ja luuli, että tämä oli kokonaan muuttunut.

Tosin olivat hänen silmänsä yhä samanlaiset, mutta näiden sielun ikkunain takaa pilkoitti nyt Janella toinen sielu kuin se, joka katseli vainajan silmistä, jotka hän alituisesti näki edessään. Näytettyään alussa lempeältä ja hiljaiselta antoi Jane pian oikealle olemukselleen vapaan vallan. Häneen palasi jälleen kulissientakaisen elämän ja näyttämön vastenmielinen räikeys. Tuttavallisuudessaan omaksui hän uudelleen kaikki vanhat tapansa, meluavan, huimapäisen iloisuutensa, vallattoman puhetapansa, huolimattoman pukeutumisensa, vanhan tottumuksensa kuljeskella päivät päästään kotonansa aamupuvussaan, tukka kampaamattomana. Hugues tunsi loukkautuvansa ja loitontuvansa. Ja kuitenkin hän yhä palasi Janen luokse, teki epätoivoisia ponnistuksia solmiakseen mielikuvituksen katkenneita lankoja uudelleen yhteen. Miten vitkallisia tunteja, miten painostavia iltoja hän nyt viettikään siellä! Mutta hän tarvitsi Janen ääntä. Hänen korvansa joi yhä mielihyvällä sen tummaa sointua. Ja samalla hän kärsi lausutuista sanoista.

Jane taasen väsyi hänen synkkämielisyyden- kohtauksiinsa, hänen vaiteliaaseen istuskeluunsa seurassaan. Kun Hugues nyt saapui iltasin, ei Jane useinkaan ollut vielä palannut kävelyltään, ostoksiltaan tai ompelijattariensa luola. Hugues tuli muinakin aikoina, keskellä päivää, aamulla tai iltapäivällä. Usein oli Jane kyllästynyt istumaan kotona ja lähtenyt kaupungille asioilleen, jotka näyttivät vievän häneltä kaiken ajan. Missä hän kävi? Hugues ei tiennyt hänellä olevan ketään ystävätärtä. Hän odotti häntä; hän ei mielellään istunut yksin, vaan kuljeskeli kernaammin ympäristössä, kunnes Jane palasi. Levottomana, surullisena, peläten ohikulkijain silmäyksiä hiiviskeli hän ympäri, päämäärältä, tuuliajolla, katukäytävältä toiselle, saapui lähelläoleville laitureille, kiersi pitkin rantaa, sivuutti jonkun avonaisen paikan, missä puut humisivat surumielisesti, sekaantui Brüggen harmaiden katujen loppumattomaan verkkoon.

Voi, tätä kaikkien katujen harmautta!

Hugues tunsi sielunsa sortuvan uudestaan tämän harmauden vaikuteltavaksi. Tämä kaiken yli levittäytyvä hiljaisuus tunkeutui häneen kuin tarttuma, tämä tyhjyys, missä mikään ei liikkunut, paitsi jotkut vanhat naiset, jotka mustissa leväteissään, pää hilkkaan peittyneenä, palasivat kuin varjot kappelista, missä olivat käyneet kukin sytyttämässä vahakynttilänsä... Missään ei näe niin paljon vanhoja naisia kuin vanhoissa kaupungeissa. Siellä he kulkevat jo mullankarvaisiksi muuttuneina, iäkkäinä ja äänettöminä kuin olisivat jo tyhjentäneet kaiken sanottavansa... Hugues tuskin huomasi heitä kuljeskellessaan umpimähkään ylt'ympäri, kokonaan vaipuneena vanhaan murheeseensa ja uusiin huoliinsa. Vaistomaisesti hän palasi Janen asuntoon: ei vieläkään ketään kotona!

Hän alolti vaelluksensa uudelleen, samosi noita kuolleita katuja epäröivin askelin sinne tänne ja tuli huomaamattaan Rukousnauha-rantamalle. Hän päätti mennä kotiinsa; illemmällä hän menisi tapaamaan Janea. Hän istuutui nojatuoliin ja koetti lukea, mutta hetken kuluttua alkoi häntä kammottaa yksinäisyytensä ja ympärilläolevien pitkien käytävien kylmä hiljaisuus, ja hän lähti taas ulos.

On ilta... vihmoo vettä kuin hienosta siivilästä, tiheätä, liottavaa sadetta, joka tunkeutuu neuloina hänen sieluunsa... Hugues tunsi kaipuun ahdistavan itseään, Janen kasvot vallitsivat häntä, vetivät hänen asunnolleen. Hän poikkesi kävelemään sitä tietä, lähestyi taloa — ja kääntyi jälleen takaisin. Hän tunsi äkkiä tarvitsevansa olla yksin, hän pelkäsi nyt, että Jane oli kotona ja odotti häntä, — nyt ei Hugues tahtonut nähdä häntä.

Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa, sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi, märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa... Hän ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella ilmalla? Hän ajatteli vainajaa... Mitenkähän hänen kävi...? Ja hänen hauta-raukkansa... Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä...

Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle, lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!

X

Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä kaduilla.

Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.

Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä! Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.

Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!

Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista, jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia nuoliaan meihin!