Part 4

Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?

Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.

Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä nerokkaan pelastuskeinon... Kuolema kenties kostaisi!

Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla, missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin, sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan vahakukkien keskeltä.

Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun. Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän oli taas surevan Brüggen — tuon _soror dolorosan_ — hiljainen ja surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne, kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus, vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme niihin, niiden tunkeutuessa meihin.

Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle, rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut, ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.

Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa, luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä vapautusta...

Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa, sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.

XI

Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää, käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.

Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja silloin kuuli hän taas kellojen äänen...

Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin kanavien reunamia.

Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut, huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.

Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua, jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen ajattelua...

Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty, vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.

Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.

Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen, jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri...

Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä, joita kirkossa on kaikkialla.

Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!

Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi. Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin. Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat askeleensa hämärissä... Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta, jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden synnit, jotka täällä polvistuivat.

Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan... Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi tuo paikka olikaan!

Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua, jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.

Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla harpuilla.

Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista, mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta, ne varistavat terälehtiään...

Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun sirppi!

Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä. Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.

Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo murtautuu esiin, valahtaa alas...

Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin mestarin Paratiisi-näky!

Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset rukoilevat!

Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki — taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta, — aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.

Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan. Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan. Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.

Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta. Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana tuskana?

Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan nähdä niitä, joita on rakastanut.

Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti. Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi, joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin tuominnut.

Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut vain väliaikaiseksi.

Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton ajatteleminen.

Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi. Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.

Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran uskontonsa...

Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja mahdollinen kadotus peloitti... Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti, kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa, repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!

XII

Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu, joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta, maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.

Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa, hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa, jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.

Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä rikolliseksi.

Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa hienoa, harmaata tuhkaansa.

Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.

Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua. Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa, sillä hän tiesi syyn...

Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut. Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja, kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka ei säikähtänyt suurintakaan summaa.

Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.

Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa, joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut. Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä, loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.

Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen, noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin, valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla, jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, — varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.

Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa. Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen ruumiin, koko hänen naisihanuutensa... Niin, hän rakasti itse Janea, koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä, jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa murenevat hienoksi tihkusateeksi.

Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista, synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta oneudesta...

Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä... Mikä kiduttava epävarmuus... Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun säälivällä katseella.

Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia, perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt... Niissä mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?

Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!

Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.

Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo häpeälliset kirjeet...

— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.

Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle kaiken.

Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia ja lakaisi ilmaa hameellansa.

— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.

Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:

— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!

Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen...

Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta, joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!

Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois. Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan, mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä... Sitäpaitsi, kukapa tietää? Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.

Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa, joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä, että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin kuolleemmalta.

Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu...! sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän olisi itkenyt sisäänpäin. —

Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja, tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella. Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.

Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille, joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.

Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.

Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!

Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?

XIII

Jane otti varoituksen varteen. Seikkailijatarvaistollaan oli hän käsittänyt, millainen valta hänellä oli Huguesiin. Hugues oli aivan täynnä Janea, Jane voisi menetellä hänen kanssaan miten vain tahtoi.

Muutamilla sanoilla oli Jane rauhoittanut hänet, puhdistanut itsensä hänen silmissään ja noussut jälleen valtaistuimelleen. Jane oli laskenut, että Hugues siinä iässä, niin sairas ja pitkällisten surujen murtama kuin hän oli ja niin paljon kuin hän oli muuttunut näissä muutamissa kuukausissa, ei voisi elää enää kauvan. Mutta häntä pidettiin rikkaana, hän oli muukalainen ja eli aivan yksinään tässä kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään. Kuinka typerää olisikaan antaa mennä käsistään tämän perinnön, jonka hän niin helposti saattoi toimittaa itselleen.

Jane muuttui säännöllisemmäksi elintavoiltaan, kävi harvoin ulkona ja ilmoitti aina jonkun uskottavan syyn sekä varoi enää antamasta aihetta panettelulle.

Häntä alkoi haluttaa käydä Huguesin talossa, tuossa kookkaassa, vanhanaikaisessa rakennuksessa Rukousnauha-rantamalla, joka näytti niin varakkaalta, mutta jonka läpitunkemattomat pitsiverhot, painautuen ikkunaruutuja vasten kuin härmäkuviot, estivät ohikulkijoita arvaamasta, mitä talon sisällä tapahtui.

Jane olisi mielellään tahtonut päästä sinne saadakseen sisustuksen ylellisyydestä selville Huguesin omaisuuden, arvioidakseen hänen huonekalunsa, hänen hopeansa, jalokivensä, kaikki mitä hän sieltä toivoi, ja tehdäkseen ajatuksissaan laskelmansa, minkä mukaan hän sitten sovelluttaisi päätöksensä.

Mutta Hugues ei koskaan ollut suostunut hänen pyyntöönsä.

Jane pyysi ja hyväili... Heidän suhteessaan oli nyt jonkunlaista keväänomaista lämpöä, lauhkeata, ruusunpunervaa kirkkautta paenneen sadekuuron jälkeen... Juuri nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus: oli toukokuu; seuraavana maanantaina vietettäisiin Pyhän Veren juhlaa, kannettaisiin — nyt niinkuin joka vuosi jo vuosisatojen aikana oli kannettu — ympäri kaupunkia pyhäinjäännöslipasta, jossa säilytettiin Jeesuksen kylkeen pistetystä haavasta kihonnutta veripisaraa...

Juhlasaatto kulkisi pitkin Rukousnauha-rantamaa, ohi Huguesin ikkunoiden. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt tätä kuuluisaa juhlakulkuetta ja ilmaisi halunsa saada nähdä sen. Kulkue ei sivuuttaisi hänen asuntoansa, joka sijaitsi liian syrjässä, ja kuinka voisi kaduilta nähdä mitään niiden ollessa silloin — mikäli hän oli kuullut — täynnä väkeä, jota oli tulvinut kaupunkiin kaikilta Flandrian kolkilta.

— Sano, että saan! Että sinä sallit minun tulla luoksesi... Me syömme päivällistä yhdessä...

Hugues huomautti jotakin naapurien ja palkollisten juoruista.

Minä tulen sinne hyvin varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, — sanoi Jane.

Hugues pelkäsi myöskin, miten Barbara suhtautuisi asiaan, tuo säädyllinen, hurskas Barbara, joka varmaankin pitäisi Janea itse perkeleen lähettämänä.

Mutta Jane pyysi hellittämättömänä:

— Sano, onhan se siis päätetty asia?

Ja hänen äänensä oli hellä kuin hyväily, se oli heidän ensi tapaamisensa ääni, sireeniääni, jollainen kaikilla naisilla on määrättyinä silmänräpäyksinä, ikäänkuin kristalli, jonka sointu laajentuu taikarenkaaksi, pyörteeksi, jossa mies kadottaa jalansijan, riuhtautuu mukaan ja antautuu armoille...

XIV

Tänä maanantaina nousi Barbara varhain ylös, vielä aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä hän saattoi käyttää vain osan aamustaan koristellakseen taloa ennen juhlakulkueen tuloa.

Hän lähti ensimäiseen messuun kello puoli kuuden aikaan, nautti hartain mielin herran-ehtoollisen ja alkoi heti kotiin päästyään tehdä valmistuksiaan juhlaa varten. Hopeiset kynttiläjalat otettiin esiin kaapista, samoin pienet, kullatut maljakot ja suitsutusastia, jolta pyhä savu kohoaisi korkeuteen. Barbara hankasi ja kiilloitti jokaista niistä, kunnes metalli oli peilikirkas. Hän otti myös esiin hienoja valkoisia pöytäliinoja ja levitti ne pienille pöydille, jotka hän asetti ikkunoiden eteen ikäänkuin somat Marian-alttarit, kullakin ristiinnaulitun tai Pyhän Neitseen kuva, ja vahakynttilät sen kummallakin puolella...

Sitten piti hänen ajatella myöskin talon koristamista ulkopuolelta, sillä kaikki kilpailevat tänä päivänä hurskaassa innostuksessa keskenään. Pitkin julkisivua oli jo asetettu noita pronssioksaisia kuusia, joita talonpojat käyvät kaupittelemassa ovelta ovelle ja jotka muodostavat katujen varsille kaksinkertaisen pensasaidan.

Barbara ripusti parvekkeiden ympäri paavillisissa väreissä upeilevia seinäverhoja, neitseellisesti poimuttelevia valkoisia kaistoja. Hän meni ja tuli näppäränä ja toimeliaana, täynnä hartautta ja kunnioitusta pidellessään näitä koristuksia, joita käytettiin kerran vuodessa ja joita hänen mielestään ympäröi pyhyyden sädekehä, ikäänkuin olisivat papilliset kädet, niille valeltu vihitty öljy tai milloinkaan haihtumaton vihkivesikaste pyhittänyt ne. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut sakaristossa.

Nyt tuli hänen vain täyttää vasut kukilla ja vihreillä lehdillä, joita jokaisen talon palvelijatar siroittaa kadulle kevyeksi mosaiikiksi, moniväriseksi matoksi, kun juhlasaatto sivuuttaa talon. Barbara touhusi kokonaan hurmaantuneena tuoksuvista samettihaavoista, liljoista, päivänkakkaroista, salvioista, hyvänhajuisista rosmariineista ja ruovonkorsista, joita hän leikkeli lyhyiksi pätkiksi. Ja hän upotti mielihyvällä kätensä vasuihin, jotka täyttymistään täyttyivät. Nämä irralliset teriöt, tämä raitis kukkaisvanu, nämä kasviuntuvat vilvoittivat hänen kättään.

Avonaisista ikkunoista tunkeutui huoneisiin kaikkien kirkonkellojen yhteissoitto yhä voimakkaampana, kolkkareen toisensa jälkeen alkaessa heilua.