Part 1

TARINOITA

Kirj.

I. A. Krylov

Venäjästä suomentanut

Sakari Putro

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

SISÄLLYS:

Aasi ja satakieli. Norsu päällikkönä. Hanhet. Kirjavat lampaat. Hiiret. Ylimys ja tietäjä. Joutsen, rapu ja hauki. Kolmiavioinen. Lehdet ja juuret. Karhu mehiläispesän vartijana. Kotka ja kanat. Tarhuri ja tietoviisas. Tiedonhaluinen. Jumalattomat. Vierasseurakuntalainen. Juoruja. Paavon nuttu. Kissa ja kokki. Kirjailija ja rosvo. Parnasso. Hauki ja kissa. Kuormasto. Sika tammen alla. Ylimys. Lipas. Puu. Kärpänen ja matkustaja. Uuttera karhu. Koirien ystävyys. Hiiri ja rotta. Mylläri. Hautajaiset. Kivi ja mato. Jänis metsästämässä. Karhun juhlapäivälliset. Kettu ja musti. Talonpoika ja kuolema. Marakatti ja silmälasit. Oraakkeli. Säkki. Kaksi tynnyriä. Demjanin kalakeitto. Panettelija ja käärme. Aasi. Hauki. Orava. Peili ja marakatti.

Aasi ja satakieli.

Aasi, nähtyänsä satakielen, sanoo: "Kuules, ystäväni, kerrotaan, ett' oot mestari sä laulamaan; pyytäisinpä — niin hän anoo — saada kuulla kerran lauluasi, itse arvostellakseni taitoasi." Satakieli heti, pyynnön kuultuansa, valmis näyttämään on taitoansa: hän vihellellen ja viserrellen tuhansin laaduin siinä lauleskeli: milloin raksutteli rattoisasti, milloin vienosti ja kaihoisasti; toisinaan kuin kaiku kaukomailla joskus taasen paimenpillin lailla. Huomionsa kaikki suuntasivat aamuruskon ihme-laulajaan, kaikki asettuivat sitä kuulemaan: tuulet tyyntyi, linnut vaikenivat, karjat laitumella seisahtivat; niinpä, tuskin hengittäen, innoissaan huomautti paimenkin vain hymyellen satakieltä paimenettarellen... Laulu taukosi. Nyt maahan katsehensa luo aasi miettien ja lausuu aatoksensa: "Oivallista", sanoo, "kieltämättä sinua voi kuulla ikävättä; vaan sääli on, kun sin' et tutustunut meidän kukkohon: häneltä jos hiukan oppinut sä oisit, vielä tehovammin laulaa voisit." Arvostelun moisen kuultuansa satakieli-raukka harmissansa pyrähti ja lähti lentohon maiden, merten taa — ja siellä on...

Meitäkin sä, Herra, suojaa noista mokomista arvostelijoista!

Norsu päällikkönä.

Jos on kellä valtaa, mahtavuutta, mutta ei oo viisautta, hyvä sydänkin tuo silloin onnettuutta.

Vaikka norsut tunnetaankin eläimiksi perin viisahiksi, kumminkin — on seurakunta sekalainen. Niinpä vainen norsu tämäkin, jok' oli päällikkönä: paksu oli kyllä laadullensa, vaan ei viisas, kuten vertaisensa; oli yksinkertaisia noita, jotka tahallaan ei ketään vahingoita. Niinpä kerran kanne alammainen lampahilta tuli hälle virastoon, valitus-osastoon, että "sudet aivan nahkan heiltä nylkevät". "Katsos lurjukset", hän huusi, "mitä tekevät!" Ja susia nyt alkoi kovistella: "Ken antoi teille luvan rosvoella?" Sudet sukkelasti tuohon: "Isäsemme, itsehän sä myönsit turkiksemme ottaa pienen veron lampahilta lihavilta; ja itsekin sä kohta näät ett' turhaan määkivät nuo pässinpäät: ainoastaan yhden nahan kultakin otamme, vaan heill' on sääli sitäkin." "Sitähän minäkin", nyt norsu tuohon vastoaa; "vaan varokaa! kas, vääryyttä ma koskaan kärsi en! Yks nahka, olkoon niin, se ottakaa, vaan ei karvaakaan saa ottaa yli sen!"

Hanhet.

Pitkä vitsa käessä talonpoika ajoi hanhikarjaa kaupunkihin myytäväksi. Mutta totta puhuin, ei mies juuri kunnioittavasti ohjaellut omaa laumoansa, markkinoille kun lie ollut kiire, voitot mielessä (ja voitosta jos kysymys on, hanhistako silloin — ihmisistäkään ei välitetä!) Minä syytäkkään en miestä, mutta toisin siitä hanhet haastelivat kohdatessaan matkustajan tiellä. Kuules kuinka soimasivat kovin: "Lieneeköhän olentoja muita yhtä onnettomia kuin hanhet? Mies tuo meitä tässä törkeästi huitoo vitsallansa, aivan kuin me villihanhia vain olisimme; sitä tämä tolvana ei tiedä, että tulis kunnioittaa meitä, että kuulu sukumme näät johtuu hanhi-sankareista, joille Rooma pelastuksestaan on paljon velkaa. Kunniakseen juhlitaankin siellä." "Mutta mik' on teidän ansionne?" kysyi matkustaja. "Esivanhem..." "Tiedän, olen lukenut; vaan kysyn mitä hyötyä on teistä ollut?" "Esivanhempamme Rooman ovat pelastaneet." "Kyllä, mutta mitä tehneet olette te maailmassa?" "Mekö? Emme mitään." "Niinpä mitäs teiss' on sitten parempaa kuin muissa? Vanhempanne rauhaan jättäkäätte: ansionsa mukaan heitä kyllä kunnioitettiin, vaan teitä miksi? Te vain paistiks ootte parahiksi!"

Tarkemmin jos sadun selittäisin — sillä hanhia vain ärsyttäisin...

Kirjavat lampaat.

Leijona ei kärsi kirjavia lampaita. Tosin hävittää ne helpostikin voisi, mut oikeudenmukaist' ei se oisi: ei kanna metsissä hän kruunua tuhoksi, vaan turvaks asujien; vaan sietää, nähdä niitä — voimia ei riitä. Kuinka poistaa lauma kirjavien tahrimatta mainettaan? Jopa karhun sekä ketun neuvottelemaan luoksensa hän kutsuu harmissaan. Kertoo kuinka kirjolampaan näky aivan tuottaa silmillensä suuren vaivan, että, näin jos jatkuu, hän ne menettää, vaan kuinka auttaa — ei voi ymmärtää. "Oi kuningas", nyt virkkaa karhu tuohon, "turhat täss' on pitkät puhumiset, siks' en liioin soitakaan mä suuta: käske ilman muuta kaikki lampaat syöksemähän suohon." Kun kulmat leijonan jo rypistyy, kettu laupiaaksi tekeyy ja lausuu: "Armollinen valtias! sä kiellät, tiedän, sortamasta laumojas, et vuodattaa sä tahdo viatonta verta; siis kuule neuvoani tämä kerta: sä käske antaa heille niityt ruohoisat, miss' saavat ruoan runsaan emälampahat, ja missä juosta, hyppiä sais vuonat; näin jos suonet — he väkeäs on nöyrää, kiitollista. Vaan kun meill' on puute paimenista, sä pane sudet lauman paimeniksi. Mä aavistan, en tiedä miksi — lampaat häviävät itsestään. He elon päivät siinä nauttikoot, jos mitä tapahtuukin — sinä syytön oot." Ketun neuvo nähtiin parahaksi ja julistettiin noudatettavaksi aivan heti. Se naula veti: kohta päästiin ei vain kirjavista — paljon muistakaan ei jäänyt lampahista... Entäs metsässä nyt mitä mietittiin? "Leijona on kyllä poikaa", sanottiin, "mutta —" ja kaikkialla syytettiin vain sutta.

Hiiret.

"Sisko, kauheata! Kuulitko sä että laivassa on vuoto, kannen alla vettä", — näin laivahiiri huusi toverilleen — "on jo likimmilleen mua kärsään asti" (vaikka hän vain hiukan kynsiänsä kasti); "eikä ihmekään, kun nytkin juovuksissa kapteeni on laivan ruotelissa. Laivamiehistä yks laiskempi on toista, järjestystä kerrassaan ei minkäänmoista. Huusin kyllä että: 'Laiva hajoo, on vuodon saanut, kohta vajoo!' Vielä mitä! Minuakos kuka kuuli: ne juoruja mun levittävän luuli! Mutta kunhan ruumaan katsottaisi, vaaran suuruus silloin kyllä havaittaisi. Vaan mekö mukanansa sortuisimme, hukkuisimme? Ei, sisko: paetaan me heidän laivastaan, kenties läheltäkin saavutamme maan!" Ja niin nuo hupsut mereen astuivat ja hukkuivat; vaan varma käsi ohjas sitte laivan satamahan vauriotta aivan.

Nyt joku tahtoo tietää: no entäs vuoto? kapteeni ja miehet? kuulla sietää: vuoto, mitätön; se tukkia vain hetken asia. Loput oli pahaa puhetta.

Ylimys ja tietäjä.

Ylimys puhutteli kerran tietäjätä kysyskellen sitä, tätä. "Sanos", virkkaa, "sinä, joka tunnet maailmaa, ja luet ihmis-sydämiä kuin kirjaa vaan, kuin ompi tuo: Jos mitä alotamme, jos tiede- tahi taideseuran perustamme, niin tuskin oomme päässeet alkuunkaan kun se jo tyhmyreit' on tulvillaan? Eikö taikaa ole minkäänmoista päästäksemme noista tolvanoista?" "En luule", viisas tuohon vastaa, "mutta kuule, kun sanon (meidän kesken): seurain noiden laita on kuin puisten asunnoiden: isäntä itse tuskin niihin ennättää, kun sirkat nurkissa jo siristää!"

Joutsen, rapu ja hauki.

Kun tovereilta sopu puuttuu, vaivaksi toimet heiltä muuttuu On turha silloin toisen apu.

Kerran joutsen, hauki sekä rapu kuormaa kuljettamaan yhtyi, ja kaikki kolme siihen ryhtyi kilvan kiskovat, vaan kuorm' ei kule eteen! Se tosin oiskin ollut helppo heille, vaan joutsen, näes, tahtoo taivahille, rapu runnaa taappäin, hauki veteen. Ken vääräss' on, ken oikealla tiellä jääköön sanomatta; mutta kuorma seisoo vielä tänäpänä siellä.

Kolmivaimoinen.

Joku syntisäkki suruton vaimon eläessä vielä toiset kaksi nai. Kuningas kun tästä kuulla sai (ja kuningas ol' ankara ja haluton sallimahan moista pahennusta), käski monivaimoisen ja ilman vitkailusta oikeuden käsiin antamaan, sekä miettimään niin kovan rangaistuksen, että muiltakin se hänen valtakunnassaan tukahuttaa halun, houkutuksen käydä mokomahan ilkityöhön vastakaan. Niin käskee kuningas ja lisää uhkauksen: "Vaan lieväksi jos näen rangaistuksen sille — tuomarit mä hirttää käsken pöytäns' ympärille." Jo tuli tuomareille nyt huono leikki: heille pelko otsaan nostaa kylmän hiostuksen. Kolme vuorokautta järjestään keskustelevat he keskenään minkä syylliselle keksisivät rangaistuksen. Piinoja on satoja, mut ei ne estä synnin elkehiä ihmisestä. Vihdoin, kiitos Herran, he sen keksivät! rikollisen oikeuteen käskivät viipymättä saapumaan, kuulemaan oikeuden päätöstä. Ja kuului se: vaimot, kaikki kolme, annettakoon hänelle. Kansa tästä tuomiosta ihmeissään, luuli että tuomarit nyt varmaan hirtetään; mut ei päivää vielä neljääkään kulunut, kun kolmivaimoinen itse itsensä jo veti hirtehen... ja vaikutukset tämän tuomion — se merkittävä on — niin tehokkahat oli ihmisiin, että jälkeen sen ei yksikään siinä maassa yrittänytkään mennä kolmen kanssa naimisiin.

Lehdet ja juuret.

Paistaessa kesäpäivyen, laaksoon langettaen varjon vilpoisen lehdet puussa tuuloselle kuiskailevat, vehreätä tuuheuttaan kehasevat: "Olemmehan koko laakson kauneus, eikö totta? Mistä puidenkin on koreus? mitä olisivat meittä, lehdittä? tottakin, me kehuskella voimme synnittä! Mehän paimenelle päivän heltehessä, sekä kulkijalle, jalkain väsyessä, suomme varjossamme suloisen suojan vilpoisen. Kysyä me myöskin uskallamme: emmekö me juuri sulollamme paimenettaria tänne viehättele tanssimaan? Eikö satakieli laulujaan meille varahin ja myöhään visertele? Ja tuulosetkin: teistä ken erossa on meistä?" Kuului alta maan nyt ääni sävyisästi: "Lausuisitte sentään meille kiitoksia!" "Kuka haastaa uskaltaa noin röyhkeästi? keitä olettekaan semmoisia jotka meitä muistutatte moittien, suuta soittaen?" "Niitäpähän vain me oomme tässä jotka, työskennellen täällä pimeässä, teitä ravitsemme. Ehkä unhotatte? oomme sen puun juuret, jossa kukoistatte. Rehennelkää terveydeksenne! Mutta pankaa toki mielehenne, että kevääll' uudet lehdet puhkeuu, että: juuret jos vain kuivettuu, silloin, ilman meitä, puuta ei, ei myöskään ole teitä!"

Karhu mehiläispesien vartijana.

Mehiläisten pesille kun pedot kerran kevähällä vahdin tarvitsivat, niin he valitsivat yksimielisesti siksi Otso-herran. Valita ois kyllä vahdin moisen heidän joukostansa saanut jonkun toisen, luotettavammankin, eipä siltä, — ettei aihetta ois epäluulohon, karhu kovin kärkäs medelle kun on — mutta — kysy sinä mieltä eläimiltä! Hakijoita oli kunnokkaitakin puolin kaikin, mutta — naurettavaa kuinka olikin — karhu paikan sai kun saikin. Vaan hullustipa kävi kanssa: karhu kaiken meden kantoi luolahansa. Tiedoksi se tuli. Syntyi häly. Säädettiin välikäräjät ja päätettiin tehdä takapero: antaa ahnurille virkaero. Käytiin käräjät ja armotonna luki oikeus nyt päätöksensä, että: pesähänsä teljettäköön talveksi se vanha konna. Tehty, päätetty ja vahvistettu; mutta mettä takaisin ei toimitettu. Mitäs! Otso tuosta ei oo tietääkseen: heitti hyvästit ja kömpi pesälleen, siellä lämpöisessä loikoellen, käpälästään mettä imeskellen miettii, hymähdellen, niitä näitä odotellen parempia säitä...

Kotka ja kanat.

Päivin kauneutta ihannoiden lenti, liiti kotka taivahalla, korkealla, jossa keinuu kehdot salamoiden. Vihdoin sieltä alas tultuaan ladon katolle käy istumaan. Tosin kotkalle ei tämä lepopaikka ollut arvoisensa, mutta kuninkailla ovat oikkunsa: hän ehkä tällälailla latoa vain tahtoi kunnioittaa; taikka lähellä ei ollut muutakaan mihin istuutua kuninkaan. Ties mikä mielijohde, mutta hetken kuluttua kotka kohouu ja toisen ladon päälle laskeuu. Emäkana tämän nähtyänsä ihmettelee kera ystävänsä: "Miksi kotkiakin kunnioitetaan? eihän toki heidän lennostaan? toden totta, jos vaan haluaisin, ladon välin myös minä kahnustaisin! Jalkansa ei suuremmat, ei silmätkään kuin meilläkään, kuitenkin ne heitä kaikki arvostelee paremmiksi meitä! Ja, näithän juuri itsekin — alahittain lentävät kuin kanatkin." Kotka, kuullen hetken heidän lorujansa, vastaa: "Totta, vaan ei kokonansa: kotkat lentää kyllä joskus alahalla, mutta — kanat eivät koskaan korkealla."

Tarhuri ja tietoviisas.

Tarhuri niin kevään penkoi tarhassaan kuin jos aarre kaivettava maan ois alta. Raju olikin mies raatamaan, raitis, reipas koko olennalta; minkä valmistikin alan potaatille yksin! Hänen kanssaan siinä vieretyksin asui kasvitarhan kiivas harrastaja, suuri kaunosuu ja "luonnonrakastaja", keskoiseksi jäänyt tiedemies joka tarhanhoidon kirjoista vain ties, kirjan mukaan toimi, työskenteli, potaatit ja kurkut istutteli. Tuo se tarhurille naurahtaa: "Kuinka tahdot", sanoo, "hikoele sinä, mutta viisaudellani minä kauvas sinut jätän. Erämaa, se nähdään kohta, ompi sinun tarhasi verrattuna omaani. Totta puhuen, jo ihmetellyt olenkin että työsi menestyvi jotenkin, että häviöön et vielä joutunut! Sinä varmaan, mitään et oo lukenut?" "Enpä; eikä ole aikaakaan!" on vastaus: "kädet, ahkeruus ja tottumus — siinä on mun koko oppini, niilläkin saan Jumalalta leipäni." "Moukka! Tieteitäkö vastaan nousta uskallat!" "Älä, herra, käännä noin mun sanojani: kun sä tiedon käytännössä hyväks osotat, jäljittelen sitä halustani. Mutta — sittenpähän nähdään. Kunhan ehtiä... vaan, herra, eikö ole aika työhön ryhtyä? Mä jo yhtä toista kylvin, istutin, sull' on tekemättä vielä lavatkin?" "Niinpä ovat, mutta aikaa ei oo ollut; olen tutkinut ja tuumiskellut — aurallako kyntää taimilavat, vaiko lapiolla ne ois kaivettavat; vielä tässä sentään ennättää." "En tiedä kuinka aika teitä, mutta meitä se jo kiirehtää!" Näin virkkoi mies ja tarttui lapioonsa. Oppinutkin läksi asuntoonsa: kirjojaan taas luki, laski, kirjoitteli, väliin tarhassaankin tongiskeli, touhuten näin päivät pääksytysten; ehtimättä yhtä lopettaa, kun jo toista työtä alottaa: tuskin lavoissa on taimet, orahia, sanomista jos vain löytää uutisia, lukee uuden istuttamistavan — kohta penkoo hän taas koko lavan, kaivaa taimet pois ja toisin istuttaa... Kuinkas vihdoin päättyi tämä hoppu? Millaiseksi muodostuikaan loppu? Tarhurilla kaikki joutui, kasvoi täysi mitta, mutta tietoviisas — hän on potaatitta!

Tiedonhaluinen.

"Terve, ystäväni kallis! Mistä nyt?" "Museosta; siellähän mä käyskellyt olen kolme tuntia jo ainakin; kaikki tutkin, tarkastelin, katselin, Ja uskotko, mä ihmettelyltäni kykene en sulle, ystäväni, kertomaan, mi on se ihme-suoja! Mitä kaikkea se luonutkaan on Luoja! Mitä eläimiä, lintuja näin siellä! ja vielä mitä perhosia, torakoita, kärpäsiä, toukkia ja — mikä noita kaikkia voi luetellakaan! kuin helmiä, kuin koralleja vaan! Entäs itikoita! Siell' on näitä pieniä kuin nuppineulan päitä!" "Näit siis norsunkin? No miltä näytti tuo? luulit varmaan tullehesi vuoren luo?" "Onkos sekin siellä?" "On." "No katsos vaan, — kun norsua en tullut huomanneeksikaan!"

Jumalattomat.

Eli muinoin kansa, häpeäksi maan, joka siinä määrin paatui sydämissään, että jumalia vastaan eksyksissään varusteli sota-aseitaan. Kapinoivat joukot lipuin tuhansin, jousin ken, ken lingoin, metelöiden tanterelle rientävät; ja vihaa säkenöiden johtajat, nuo virmapäiset, liekkeihin lietsoo kansan kiukun huutamalla: "Julmat tuomiot on taivahalla, taikka siell' ei oikeutta olekaan; että jumalat on nukuksissa kokonaan; että hallitus, jos siellä on, on tolkuton; ett' on aika antaa kuritus jo heille, kosto vääryyksistä. Vuorelta se meille helppokin on: sieltä taivaisiin me kivet linkoamme, jumaliin, ja hukutamme Olympon nuolillamme!" Hämmästyen röyhkää julkeutta, Olympon kansa peloissansa kääntyy Zeuksen puoleen rukouksillansa, pyytäin torjumahan onnettuutta. Jopa jumalien neuvostokin lausui sen miettehen, että röyhkeät nuo lannistaa ja lyö parahitten pieni ihmetyö: vedenpaisumus tai hirmu-ukkonen; tai — jos tarvitaan — kivisatehella kurjat rangaistaan. "Ei laisinkaan!" nyt lausuu Jupiter, "me odotamme; vaan jos raivoissansa, vastoin toivoamme kuolemattomiin he koskenevat — itse itsensä he töillään rankaisevat." Samassapa pauhulla jo ilmaan nousi kivien ja nuolten pilvi, joita jousi taikka linko jumalattomien heitti... mutta — hetken päästä kukkulan jo peitti sadat ruumihit: he itse julman kivistä heittämistään saivat surman.

Kauhea on uskottomuus seurauksiltaan! Jotka Jumaluutta vastaan teitä kiihottavat, ovat onnettomuutenne jouduttajat kavahtakaa heidän sanojaan!

Vierasseurakuntalainen.

Kenen ystävä sä olet, ihailija, hänestä sä nero olet, kirjailija; toisista — jos kuinka laulatkaan — tuiki arvoton oot aina vaan: tällä kenties heitä harmitan, vaan kerronpahan tosiasian.

Temppelissä pappi herännäinen, kaunopuhujana Platon jälkeläinen, kuulijoitaan hyviintöihin kehoitteli. Kuin sima, huuliltansa puhe virtaeli: puhdas totuus kaunistelematon kuin ketjuin kultaisin tuntehet ja ajatukset nosti taivaihin, idättäen sydämissä hyvän sadon. Kun oiva saarnamies jo päätti lausuntonsa, niin kukin vielä ajatuksissaan sitä seurasi ja mietti puhettaan, kyyneleitten virratessa poskillansa. Niin kun temppelistä kansa astuu hiljalleen, kuiskaa siinä toinen toisilleen: "Mikä saarnoissaan on puheen suloisuus, mikä hehku niissä, mikä tulisuus! miten taivuttaakin puheellansa mielen, kuinka liikuttanut kaiken kansan on! Mutta", — huomatessaan erään miehen — sanoo: "sulla, naapuri, lie sydän tunteeton kyyneltä kun poskelles ei vierähtänyt? Vai etkö ymmärtänyt?" "Kyllä; mutta miksi itkisinkään minä vainen? minähän oon vierasseurakuntalainen!"

Juoruja.

Kuinka usein, pahoin tehtyämme syyn me toisten niskaan vieritämme; ja kuinka usein sanotaan: "Jos ei hän, ei mun ois mieleenikään tullut!" taikka jos ei ihmisiä ollut, niin kiusaajata soimataan, että muka tuo sai vietellyksi, — vaikk'ei oisi ollut lähimaillakaan. Esimerkkejä on paljon. Tässä yksi. Kerran bramini ol', Itämailla tietenkin, sanoiltansa kyllä uskovainen, mutta elämäsään aivan toisenlainen (tekopyhiä on bramineissakin!). Vaan se on syrjäseikka. Merkittävä on, että koko veljeskunnassansa hän yksin oli huono tavoiltansa, että toisten käytös oli nuhteeton. Päällikkönsä jyrkkä on ja ankara — siitä suurin kiusa olikin — sääntöjä ei kukaan saanut rikkoa. Braminimme tää ne rikkoi kumminkin! Vaikk' on paastopäivä, aatoksensa askaroitsee mistä ruoaksensa maukkaamman palan saisi. Lähtee työhön: munia hän hankkii, vuottaa puoliyöhön, pistää tulen kyntteliin ja hissuksiin munaa tulella sen käännytellen — ajatuksissaan jo herkutellen — päälliköstään virkkaa naureskellen: "Etpä vainunnutkaan mietteitäni sinä pitkäparta ystäväni! Annas olla — munan syön kun syönkin nautinnolla!" Samassapa ovi aukeekin ja sellihin tarkastaja astuu luokse braminin... nähtyänsä salat keskiyön ja synnintyön, hän ankarasti vaatii vastausta. Työssä tavattuna, puolustusta bramini ei ajattelekaan. "Pyhä isä, anteheksi tuo suuri rikokseni mulle suo", hän kyyneltyen alkaa anomaan, "en tiedä kuinka pirun kuiskutukseen mä suostuinkaan ja jouduin kiusaukseen!" Silloin vihtahousu uunin taustasta: "Häpeäisit", huutaa, "panettelemasta! totta tosiaan: itsekin mä ensikertaa näen vasta miten muna kynttilässä paistetaan."

Paavon nuttu.

Paavon nuttu kului kyynärpäistä. Mitäs tuosta! Neulahan hän tarttui, leikkas neljänneksen hihansuista, sillä reiän paikat paikkaeli — nuttu taas on ehyt; vaaksan verran käsivartensa vain paljahiksi jäivät, mutta siin' ei suremista. Nauravat ne sentään häntä kaikki. Silloin sanoo Paavo: "Minäpä en toki ole mikään hölmö, minä: päästään sitä tästäi pälkähästä; pitemmäks kuin ennen hihat laitan." Oh, tuo Paavo — se on älynpesä! Nutustansa leikkasi hän helmat, sillä hihat jatkoi. Iloissansa on nyt ystävämme, vaikk' nuttu liiviäkin lyhempi on hällä. Aivan samoin, onhan sitä nähty, monet herratkin, kun asiansa ovat menneet hieman hunningolle, käydessänsä niitä oikomassa — koreilevat Paavon kauhtanassa...

Kissa ja kokki.

Kerran jätti kokki keitoksensa, paistoksensa kesken paistamatta, harppaellaksensa hartain mielin kadun yli kapakkahan tuonne (oli jumalinen tavoiltaan ja vietti kuolinpäivää rakkaan kuoman). Mutta ettei ruokatavaroita hiiret sillä aikaa söisi, jätti kissan niitä vartioitsemahan. Niinpä niin. Vaan mitä tultuansa näkeekään nyt keittiössä kokki? Lattialla tähteet piirakasta, kissan parahillaan palstomassa kananpaistiansa kappaleiksi, muristen ja marmattaen siinä. "Voi sä ahnuri, sä lurjus, kehno", kissalle nyt kokki saarnan alkaa: "seiniäkin hävetä jo saisit, seiniäkin, sanon, ei vain ihmisiä!" (Kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan)... "Kuinka! Aina kunniallisena kissana sä näihin asti ollut, mainehessa, että sua muille taatun rehellisyytesi tähden esimerkkinä jo mainittihin, mutta nyt — ah häpeätä tätä! naapuritkin nyt voi sanoa: konna on tuo kissa, se on varas! Pihallekaan sit' ei päästää saata enemmän kuin lammaslaumaan sutta: rutto hän on, tämän seudun paise!" (Kissa — hän vain nurkassansa pienentääpi paistiansa)... puhuja, kun kerran alkuun pääsi, nuhteillensa loppua ei löydä. Niinpä, kunnes kokki opetti — kissa koko paistin lopetti!

Sanoisinpa kokki-muutamalle pari sanaa paljon puhuvalle: turhaan siinä neuvon sanat tuhlataan, missä selkäsauna vain on paikallaan.

Kirjailija ja rosvo.

Hämärissä asunnoissa varjojen oikeuteen, tuomarien etehen tuotiin samaan aikaan rosvoilija (hän valtateillä teki tekojaan ja joutui niistä hirteen riippumaan), sekä mainehikas kirjailija. Tämä vahingoitti mielet tuotteillaan, levittäen epäuskon kirousta juurruttaen tapain turmelusta: sulosuinen kyllä sanoissansa, vaarallinen vaikutuksiltansa. Oikeudenkäynti Tuonelassa lyhyt on ja ilman mutkailuja, eikä niinkuin tässä maailmassa: vain hetkinen — ja säädös on valmis, sekä päätös. Varattuna varten tuomittuja riippui siellä hirmuisissa kahlehissa kaksi suurta malmikattilata, joihin syylliset nyt paiskattiin. Rosvon roviohon paljon puita kannettiin, Megairan hoitaessa valkeata. Kohta nousivatkin siitä roihut hirmuiset, semmoiset, että helvetissä kivet halkeilivat seinämissä. Kirjailijaa kohtaan, siltä näytti, oikeus oli lempeämpi, koska rangaistus- tuli hänen allaan kyti hiljaisena hiiloksena; mut — vain siltä näytti: liekit suurenivat, ajan pitkään yhä kuumenivat. Näin jo vuosisatoja on kulunut, mutta liekki ei oo laimennut. Rosvon alla rovio jo sammui aikaa sitten, kirjailijan alla palaa yhä kiihkeimmitten. Kun ei huojennusta kuulu vaivoillensa huudon paiskoaa hän kesken tuskiensa: kieltää jumalissa oikeutta olevan, että, vaikka mainehella täytti maailman, josko kirjoittikin hiukan vapahasti — häntä rangaistu on liian ankarasti: syntisempi rosvoa ei ollut mielestänsä. Silloin näkeekin hän edessänsä koko kaameassa kauneudessaan yhden siskoksista helvetin, raippa käsissänsä verisin, sihisevät käärmeet hiuksissaan. Tämä lausuu ankarasti: "Onneton! sinäkö se jumalia soimaelet? itseäsi rosvohonko vertaelet? Rosvo sinun rinnallas on viaton! Häijyydessään, ilkeydessänsä rosvo vaarallinen oli eläissänsä — entä sinä? Luus jo aikojaan mädänneet on haudassaan, mutta kertaakaan ei nouse aurinko, ettei valaistavanaan ois turmio joku vielä sinun tuottamasi, aiheuttamasi. Teostesi myrkky ei se heikkene, ei, vaan levetessään yltyy se. Katso (tässä sai hän nähdä maailmaan), katso kaikkea nyt pahuuttaan, tuhotöitä, joihin olet syyllinen: tuossa lapset, risti perehensä, epätoivo isien ja äitiensä — ken on järjen, kuka sydämen heissä myrkyttänyt? Kuka? — Sinä. Ken on pilkannut ja tyhmimmiksi julistanut lasten hourehiksi säädyt avion ja esivallan, hallituksen, niiden syyksi pannen kaiken turmeluksen? Yhteiskunnan liitteet repi kuka? Sinä! Etkö uskottomuutta sä ylistänyt valistukseksi? Ja etkö yllyttänyt himoihin ja rikoksihin kaikkialla niitä kaunihisen muotoon pukemalla? Tuolla seutu, juopuneena opistasi, täynnä kapinaa on, riitoja, varkauksia ja murhia, aivan perikadon partahalla — sinun toimestasi: veripisarat sen vuotaneet, sen kyyneleet ovat sinun aiheuttamasi, ja sittenkin — sä moitit jumalia! Entä kuinka paljon rikoksia vielä synnyttääkään maassa kirjasi?! Kärsi siis: saat töittes mukaan palkkasi!" Megaira poistuen, näin sanoi tuiskahutti ja padan kannen kiinni paukahutti.

Parnasso.

Jumalat kun karkotettaviksi Kreikan maasta muinoin tuomittiin, niin tiluksensa maallikoille jaettiin. Silloin Parnassokin poies annettiin. Aasein laitumiksi nyt joutuivat sen kukkulat. Aasit, mistä liekin, huomasivat, että ennen siellä runottaret asustivat; siitä mielissänsä päättelivät he nyt keskenänsä: "Suotta ei se olle, että meidät lähetettiin Parnassolle: nähtävästi maailma on kyllästynyt runottarihin ja tahtoo että me nyt täällä asuisimme ja laulaisimme." "Siispä", huutaa yksi, "pojat, laulamaan! on turhaa arastella: yhdeksätä sisarusta voimakkaammin ja taitavammin me laulamme, ja seuramme kruunattu on iki-mainehella! Mutta ettei sekavuutta syntyisi, niin päätetäänpä, että jolle suotu ei oo aasin äänen suloisuutta, sitä älköön päästettäkö Parnassolle." Hyväksyivät aasit aasin sanan kaunoviekkahasti juonikkaan. Nytkös uusi kööri järjettömän moisen päästi mölyn mielettömän, kuin jos kuormasto ois lähtöön liikahtanut tuhansilla rasvaamattomilla rattahilla... Kuinkas kävi sitten uuden yhdistyksen? Isäntänsä, menettäen kärsimyksen, ajoi kaikki Parnassolta navettaan.

Tahtomatta tyhmyreitä suuttumaan sanon tässä vaan että: päässä jos on järjen puutos, järkeä ei lisää paikan muutos.

Hauki ja kissa.

Kun piirakoita paistaa suutari tai saappahia neuloo leipuri, niin työ ei silloin suju kummankaan merkitty jo onkin aikojaan, että toisen ammattiin ken ryhtymään on kärkäs, useinkin on itsepäinen, riitaisa ja närkäs, joka ennen työnsä turmelee käypi vaikka naurunalaiseksi pikemmin kuin tulee menneheksi saamaan neuvoa, kun sitä tarvitsee, kunniallisilta, järkeviltä ihmisiltä.

Lammen hauki hampahikas tuumi kerran niin, että — jospa ryhtyisi hän kissan ammattiin. Kateudestako lienee hämmentynyt, taikka oliko hän kalaruokaan kyllästynyt — tiedä en; vaan aittaan, hiirenpyyntihin hän pyrki kissan mukahan ja pääsikin. "Mutta — tunnetkos sä, kuoma, tämän ammatin?" Häneltä nyt kissa kyselee: "Katso ettet itseäsi alenna, sillä suotta sananlaskussa ei sanota että 'työ vain taitajata tottelee'." "Joutavata! Vielä mitä: hiiriä sukkelampiakin pyydystämme — kiiskiä." "Todella? No, onneks olkoon; lähdetään!" Lähtevät ja asettuvat pyytämään. Saatuaan ja kyllin syötyänsä, lähtee kissa kummiansa katsomaan. Tämä, hiukan hengissä, suu ammollaan lattialla loikoo kyljellänsä... Rotta nakertanut on jo hännänkin! Kissa, nähden että kuomallensa tämä työ käy yli voimiensa, puolikuolleena vei hauvin lampeen takaisin. Niin pitikin! Ja olkoon tämä sulle, hauki, opiksesi, kun halu hiirenpyyntiin tulee mielehesi!

Kuormasto.

Patakuormaston on kuljettava alas jyrkän mäen rintehestä. Päästäksensä kunnialla pintehestä, isännän on kukin kuorma saatettava sinne erikseen. Taitavasti, hyvin hiljalleen etumainen hevonen sen työn tekikin: ristiluittensa ja mäkivyön nojassa hän esti kuormansa kun estikin luisumasta, syrjään suistumasta. Vaan tuon hitautta pilkaten mäen päällä nauraa nuori hevonen: "Katsokaas nyt tuota konkaria, joka työstään saa niin paljon kiitoksia: sehän eteenpäin kuin rapu käy, eikä kiirehtiä osaavankaan näy! Katso, katso miten kierteleiksi, vasempaan ja oikeahan käänteleikse... Mikä aasi! Jos ois edes ylös mäkeä, taikka yöllä; mutta alamaa ja päivällä! Vettä vetäisivät mokomat kuhnijat! Katsokaapas meitä, me kun lennätämme: viipymättä kuorman alas kiidätämme!" Siitä, kaula kaarevana, lähtee matkahan isännättä, kuorman kanssa raskahan. Mutta tuskin alkumäkehenkään ennättää kun jo kuorma alkaa häntä lennättää, riuhtoo milloin sinne, tänne milloin. Muuta keinoa ei tiedäkäänhän silloin kuin — antaa mennä mikä käpälistä lähtee. Ankarata jyskymistä aikaan saavat kuopat, kivet sadat: kärryt kääntyy yhä vasempaan — vasempaan kunnes — roiskis! — rytinällä kaikki kanavaan! Hyvästi nyt, isäntämme padat!

Ihmisissäkin on samaa heikkoutta tuntuvasti: toisten töitä oomme kärkkäät moittimaan, vaan kun itse yritämme toimimaan, suoritamme kahta hullummasti.

Sika tammen alla.

Sika, iki-tammen alla röhkien, terhoja söi enemmän kuin kylliksensä; päätettyään runsaan einehensä, nukkumahan paneusi alle sen. Sitten unestansa silmät auki saatuaan ja noustuaan, tammen juuria käy tonkimaan. "Kuules, siitä vahingoittuu puu", varis oksalta näin sanoo varotellen, "kun juuret paljastat, se kuivettuu". "Kuivettukoot", vastaa sika siihen uhmaellen: "sehän minuhun ei koske laisinkaan; siitä hyötyä on vähän, tuskin ollenkaan; vaikka koko tammea ei oisi, mä en vaikeroisi — kunhan terhoja on, joista lihoan." "Kiittämätön!" hälle tammi vastahan nyt ärjäsi: "jospa ylös kohottaa sä voisit kärsäsi, näkisit sä että terhot makuiset minun oksissani kasvavat."

Moni samoin sokeudessaan tieteitä ja oppia ja tiedemiesten töitä kaikkia on valmis moittimaan, tuntematta taikka muistamatta, että niiden hedelmiä nauttii parhaillaan.

Ylimys.

Ylimys muinoin maailmasta hovistaan läksi rikkahasta sinne, jossa hallitsevi Pluto. Taikka selvemmästi: hälle tuli muutto kuolon kautta eloon parempaan. Kuten tavallista, Tuonelaan tuli hänkin tuomiotaan kuulemaan. Nyt "kuka", "mistä on?" — hän kysymykset saapi. "Syntyisin Persiasta, viralta satraapi", hän vastoaapi; "vaan kun — elosteltuani — eläissäni olin heikko terveydeltäni, niin en ryhtynytkään hallituksen toimiin, vaan jätin kaikki sihteerini hoimiin." "Ja itse mitä teit?" — "Söin, join ja makasin ja papereihin allekirjoitin." "Paratiisiin hänet!" — "Kuinka? Missä oikeus!" tähän huudahtaa Merkurius, asemansa unohtaen kokonaan kiivastuksissaan. "Ah, sä veliseni verraton", tuomari näin virkkaa sävyisästi, "sin' et huomannutkaan nähtävästi että — typerähän vainaa on! Mitä, jos hän sillä vallallansa mikä hällä oli virassansa itse hoitanut ois asiansa? tuhonnut ois koko seudun kaunihin! Mitä kansa olisikaan kärsinyt! Siksi juuri paratiisiin pääsikin kun toimeen mihinkään ei ryhtynyt."

Kun äsken käräjissä käväsin näin siellä oikeudentuomarin ja mietin että — siinä sekin istuu, vaikka paratiisissa ois tuonkin miehen paikka!...

Lipas.

Useinkin me saamme nähdä vielä turhanpäiten päätä vaivattavan siellä, missä pitäisi vain hoksata ja ilman muuta laukaista.