Part 1

SUORASANAISIA RUNOELMIA

Kirj.

Jacob Tegengren

Suomentanut

Arnold Candolin [Aarni Kouta]

Hämeenlinna, Boman & Karlsson, 1902.

SISÄLLYS:

Kevätlintuja. Iltalaulu. Kaksi suorasanaista runoelmaa. Kehtolaulu uinuville sieluille. Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Unelma Iisasta. Regina. Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi. Tarina eräästä isästä. Kuninkaan unelmia. Joutsenet.

Kevätlintuja.

Kun hämy laskeutuu pumpulinkeveänä ja pehmosena kuten kevätpäivän vaikenevan soittimen viimeinen huokaileva sävel, kun se kietoo kalpeaan harsoonsa meren, joka väsyksiin on itsensä riemuinnut, silloin viimeinen lintuparvi kiertelee saaria ja kareja. Ne ovat meren aikaisia kevätlintuja, jotka etsivät itselleen lepopaikkoja yöksi tyvenien rantojen siimeksissä, mihin keinuilevat mainingit eivät tunnu.

Siellä on haahkatelkkä, meren kaunistus, upeana kirjavassa hohtavassa puvussaan, ja haahka, joka on lainannut kallioiden ruskean värin. Siellä on sotka, joka viheltävin siivin hakee saarien kaislanseppelöimiä lampia, ja arka varovainen koskelo, merirosvo, ensimäinen ryöstöissä ja rakkausasioissa, jolla on töyhtöinen ja urkkiva pää ja kurotteleva kaula. Siellä on herkkäuskoinen meriteiri, jolla on keltanen nokka, sysimusta puku ja punaset sukat.

Niiden ääni on yksitoikkoisen raskasmielinen ja soi niin surullisesti illassa. Se helkkyy niin suruisesti ja yksinäisesti, vaikka ne ovat rakkauden houkuttelevia säveleitä, joita ne laulavat. Mutta se sulautuu niin ihmeen hyvin meren kuiskailevaan leperrykseen ja taivaan yksitoikkoisen kalpeaan ja harmaansiniseen säveleeseen. Ja linnut kulkevat luodolta luodolle houkutellen ja siivet suhisten, milloin korkealla meren yläpuolella, mustina taivaan valkosta pohjaa vastaan, milloin matalalla, niin että siivet miltei lakasevat vedenpintaa, ja kun ne laskeutuvat alas, kuohahtaa pärske korkealle niiden notkeiden ruumisten ympärillä. Ne uivat kaulat ojennettuina kohti maata, missä vesi lepäilee suojelevan mustana rannan kalliolohkareiden ja pensaiden varjossa, ja missä kasteesta kostea maa ja tahmeat lepänummut tuoksuvat.

Minä istun ampumamajassa pyssy polvellani ja katselen hajamielisenä kulkevia lintuja. Monta iltaa olen istunut niin, monta ihanaa iltaa keväisin, jotka kauan sitte ovat kuihtuneet. Kaipaukseni on minut aina vetänyt tänne ulos: olen tuntenut sen kuin sairauden veressäni, kun olen kulkenut odottaen kevään tuloa saaristoon. Ja kun päivät kävivät pitkiksi ja hymyilevän valoisiksi, ja toukokuun aurinko lämmitti pikkukaupungin yksitoikkoisia rakennusten seiniä, menin minä joka aamu rantaan ja tähystelin yli hauraan ja likasenharmaan jään avoimen veden sinistä ja kaunista parrasta. Kunnes meri eräänä aamuna lepäili hohtavan sinisenä, nuorteanraikkaana ja valoisana, heränneenä vapauden iloon pitkästä ja tummasta talviunesta. Ja minä matkasin sinne ulos, missä linnut olivat suurissa parvissa kivien ja karien välissä, missä niiden äännähdykset ja leikit antavat elämää vielä alastomalle ja palelevalle saaristolle. Rakensin itselleni majoja litteistä kivistä, asetin ulos kuvalintuni ja makasin kärsivällisesti ja värisin vilusta jännittävässä odotuksessa.

Olin pieni poika, kun ensikerran sain seurata saaristolaista hänen tervatussa veneessään ampumaan kuvilta. Hän souti ulos sinne, missä kiviset saaret asettuvat suojelevaksi muuriksi meren mahtavia hyökkäyksiä vastaan ja murtavat myrskyäväin vaahtoharjaisten aaltojen raivon, missä saariston vihanta kuusi, joka on uskaltanut panna elämänsä alttiiksi taistelussa myrskyjä ja nälkää vastaan, käy matalaksi ja läpipääsemättömän tiheäksi, missä löytyy paljon tyveniä lahtia vesilinnun leikkiä ja hyviä munimapaikkoja suikertelevien katajien alla. Sinne saaristolainen rakensi ampumamajansa ja piilotti veneensä rannan lepikkoon. Niin minä sain maata painautuneena kovien kivien väliin odottaen, että kulku alkaisi. Ja kun linnut tulivat ja kiemailivat kuvien kanssa, silloin oli nautinto nähdä, miten ne pöyhistelivät ylpeästi itseään, miten ne kumartelivat notkeita kaulojaan täytettyjen lintujen edessä. Vaan kun laukaus kajahti ja lintu käänsi rikashöyhenisen vatsan ilmaan, sain minä juosta veneelle ja soutaa saalista noutamaan.

Ja kotimatkalla minä istuin ja leikin kuolleilla linnuilla. Niiden untuvat olivat niin silkinpehmoset ja niiden värit niin kauniit ja hienot. Siinä oli mustaa samettia ja valkosta samettia ja vihreätä shakia ja keltasta silkkiä ja hohtavaa hopeaa. Asetin ne uima-asentoon ja väänsin kaarelle niiden kuolonkankeita kauloja ja puhaltelin hiljaa niiden siipien alle, salaisesti ja arasti toivoen saavani nähdä niiden kohoutuvan pakoon, pois yli meren.

Vartuin sitte suuremmaksi, minutkin murhanhalu valtasi, ja minä kuljeksin joka kevät ympäri saaristoa. Rakensin itselleni majoja tyveniin lahdelmiin, asetin ulos kuvalintuni ja makasin saalista väijymässä varhain ja myöhään. Ja meri syöpyi minun sieluuni. Kun vain on äänetöntä ympärilläni ja kuuntelen, voin minä kuulla vesilintujen yksitoikkoiset houkutukset ja tuntea valoisien aamujen raittiin ja suolasen tuoksun ja yksinäisien iltojen ihmeellisen rauhan. Paljon ei tullut siellä ulkona nukutuksi. Pelko, ettei ennättäisi ajoissa ulos, piti valveilla köyhäin kalastajatupien kovilla vuoteilla. Ja matkalle ennen auringon nousua. Ja joskus saattoi tapahtua, kun aamu oli tyven ja meri lepäili läikkyvänä, ja linnut eivät kulkeneet, vaan makasivat uinaillen kaukana selillä, että uni voitti ja nukahdettiin pää kovaa kiveä vasten. Kunnes huutava kaakko herätti, kun tuuli havautui ja veteli tummansinisiä vakoja yli vedenpinnan...

Istun ampumamajassa niinkuin olen istunut niin monena kuluneena kuihtuneena keväänä. Aurinko on laskenut, ja meri kuiskannut hyvää yötä rososille kallioille. Linnut ovat kauan sitte laanneet kulkemasta. Ainoastaan rantaraukka kirkuu vielä lammella ylhäällä saaristossa, ja yksinäinen lokki lentää hiljaisin ja varovin siivenlyönnein maata kohti. Asettuu niin kivelle ja näyttää Valkoselta pumpulihöytyeltä tummanharmaata merta vastaan.

Yö on ylläni, kevään aikainen kylmä hiljainen yö. Saaristossa katajat ja lepät tuoksuvat sekä rannan lieko, joka höyryää valkosta ja läpikuultavaa savua. Mereltä huokuu raskas ja suolanen tuoksu. Yön suunnattoman suuri kukkanen siellä on avannut salaperäisen kupunsa. Ja sen tuoksu kuihtuu, kerjää ja houkuttelee. Kumarrun alas ja otan kourallisen kosteata ja haaleata maata. Minusta tuntuu kuin multa hengittäisi ja eläisi, kuin pitäisin itse elämän olemusta ja salaisuutta kädessäni, kuin tuntisin maan lämpimän ja suitsuavan veren hajun. Ja kuitenkin se on vain hyppysellinen multaa. Mutta sen tuoksu tekee minut surusta sairaaksi.

Taivas on hunnussa, sen väri pehmonen. Yksi ainoa kapea juova kulkee sen yli, ja se hohtaa niin kirkkaan valkosena. Se on kuin avaruuden halki jännitetty hopeakieli, joka väräjää yhtä ainoaa säveltä, joka syöpyy jokaisen olennon salaisimpaan piilopaikkaan ja jää sinne ja vapisee. Kevätyön kaipauksen sävel, maan kaipauksen ja surun yksinäinen sävel.

Minä istun- ja leikin kuolleilla aatoksilla niinkuin kerran leikin kuolleilla kevätlinnuilla ja koetin puhallella elämää niiden kangistuneiden siipien alle. Leikin kaikilla kuluneiden ja iloisien päivien vaihtelevilla aatoksilla, jotka yön surullinen yksinäisyys ja väijyvän synkkämielisyyden myrkytetyt nuolet ovat kuoliaaksi ampuneet. Tuntuu siltä kuin pitäisin niitä kaikkia helmassani — kuoliaaksi ammuttuja aatoslintu raukkojani.

Ja minä katselen kyynelsilmin niiden kalpenevia juhlapukuja. Ne olivat värejä, jotka valasivat kuin hehkuva aurinko. Purppuraa ja samettia ja silkkiä. Ja minä nostan ne helmastani — kuolleet aatoslintuni — yksitellen, ja puhallan henkeäni, niiden siipien alle.

— Sinä, joka kannoit onnen punasta väriä rinnallasi, sinä olit rakkauden riemuitseva lintu, joka leijailit päivän auringonkeltasissa avaruuksissa. Lennä! Sinä, jolla on hennot ja valkoset siivet, sinä olit puhtauden kaipuu ja totuuden ikävöiminen! Lennä! Sinä, joka kannoit smaragdin ihanaa väriä nostetulla päälläsi, sinä olit laulava toivo. Lennä! Sinä, joka olit puettuna kullattuun loistavaan pukuun, sinä olit säteilevä elämän rohkeus. Lennä!

Minä heitän ne pois, yksitellen, ja ne vaipuvat kaikki kangistunein siivin maahan — minun kuoliaaksiammutut, sammuvan päivän aatoslintuni. Ja kun minä katselen niiden kalpenevia värejä, itkee lapsi minun sydämessäni, lapsi, joka on menettänyt kaikki kauniit leikkikalunsa. — Ja minä olen surusta ja yön kummallisesta tuoksusta sairas.

Mutta sinä, aatokseni musta ja arka lintu, sinä, joka synnyit auringon laskussa, sinä asetut polvelleni ja kerjäät hyväilyjä, sinä ruma musta lintu. Sinä pyydät, että minä tuutisin ja hyväilisin sinua, sinä surun ja leinouden koditon ja harhaileva lintu, jolle ei ole rantaa eikä pesää ja jonka valittavat huudot hukkuvat yön suureen hiljaisuuteen.

Iltalaulu.

Illansinisissä avaruuksissa valkeat tähdet kukkivat. Korkeuksien rajattomain kenttien lukemattomat valkeat kukkaset. Kukkivat maailmat, jotka ympäröivät ikuisen hengen istuinta.

Oi lapseni, miten ne loistavat! Rauhaa loistavat ne maailmaan, ne ikuista kevättä tuoksuvat. Lohtua ne luovat niille, jotka kulkevat kärsien himmeissä rotkoissa, missä riemu on kuollut ja mihin valo vain ylhäältä pilkottaa. Lämpöä ne paleleville säteilevät.

— Käy ikkunaan, lapseni. Minun helmani sinua odottaa. Polvellani minä sinua tahdon keinuttaa, minä poskeni vasten poskeasi tahdon painaa. Käteni minä tahdon sinun käsiisi ristiin liittää. Rukoukseen me ne liitämme, ylistykseen ja kiitokseen.

— Kiitos, sydämeni lapsi! Minä olen onnellinen nyt. Oi, sinun poskuesi pehmeyttä, sinun kätöstesi hentoutta. Oi olentosi lämpöä.

— Kohota katseesi korkeuteen! Me kätemme kiitokseen kohottakaamme!

Tähdet kukkivat. Iäisen henki hymisee halki taivaiden. Tunnetko tuulahdusta ikuisen hengen. Tunnetko tuulahdusta sen hengen, joka kestää kaiken muun kadotessa, joka suurena palaa ja loistaa kunniassa maailmojen kuihtuessa ja tähtien tomuksi rauetessa?

— Katso, kaikki minun aatokseni ovat lapsia, lapsia, jotka polvellani soutavat, rukoilevia lapsia. Kätensä ne kohottavat, ja hartaat kyynelet täyttävät niiden silmät. Onnellisia lapsia, — sillä iäisen henki niiden ympärillä liehuu.

Kaikki minun aatokseni kukkivat. Ruman vaatetuksen ne yltään ovat heittäneet, ruman vaatetuksen, johon ne olivat puettuina maailman kuolonhämyisissä laaksoissa, kulonpolttamilla lakeuksilla, valkeilla talviteillä. Nyt kukoistavat ne kaikki, sillä ne henkivät tuoksua keväiden kevään. Poissa ovat nyt kurjat kahleet, joissa ne itkuun kiusaantuvat. Ne valkeita ovat nyt, nyt seppele niiden säteilevää otsaa vyöttää.

Minun aatokseni rukoilevat lapset, katso, ne kätensä ojentavat kohti sinun käsiäsi. Tartu niihin, ja käykäämme kuljeksimaan avaruuksien illansinisille kentille, joilla tähdet kukkivat! Yli äärettömien lakeuksien me tanssikaamme, leikkikäämme kukkivien maailmain keskellä!

— Lapseni, sydämeni kallein lapsi, kiitos, että luokseni saavuit! Minun polveni soutaa sinua, sinun hento ruumiisi minun helmaani lämmittää. Oi, miten onnellinen minä sinun rinnallasi olen, miten suurena minun onneni sinussa säteilee. Hennot ovat sinun kätesi, — hennot kuin kedoilla heiluvat yrtit. Sinun silmäsi ovat kirkkaat, — ne ovat kuin suvisen aamun kimmeltävät kastehelmet, kun tuuli ruusujen siimeksessä nukkuu.

Sinun silmäsi ovat niin loistavat. Usein ne vielä eivät viljaviin kyyneliin ole puhjenneet. Ne ehkä sen kerran tekevät, kun sinä huomaat, että ilo ei kuulu maailmaan, kun sinä huomaat, että ne helmet, jotka ojettuihin käsiisi saat, ovat vain vaahdon pärskeitä siitä merestä, joka kaukana katoavaisuuden rajoja hyrskyy.

Mutta kun sinä sen olet huomannut, rukoilen minä ikuista henkeä, että hän sinut vapahtaisi siitä pienestä ja sairaasta surusta, missä sinä silmäsi punasiksi itkisit. Minä rukoilen, että hän antaisi sinulle sen surun, joka on iäisen onnen ja kauneuden siemen.

Se suru ei itke, se ei vaikerra pää rinnoille painuneena, se ei kätke kasvojaan ihmisten katseilta, se valoa ei pelkää, sillä valo on sen elämä. Katse kohotettuna se kulkee läpi elämän hyrskyjen, ja sen silmät ovat ihmeellisen syvät ja ihanat, sillä ne näkevät kaiken ja ymmärtävät kaiken.

Se suru ei heittäydy maahan eikä kätke kasvojaan multaan. Kohti tähtiä kohottaa se äänensä yksinäisinä öinä, kun valo kukkivista maailmoista halki avaruuksien väräjöi. Kohti tähtiä kohoo sen hymni, kun äänettömyys on kätkenyt maailman ja sen väsyneet lapset huntuunsa, nukkuvat lapset, joiden huulille hymy on jäykistynyt. Ja tulisena kaipuuna sen jokainen sana hehkuu se palavana tuskana leimuaa, tuskana, jonka liekeistä ikuisesti säteilevä onni Feniks linnun tavoin kohoo kohti valoa.

— Lapseni, painaudu lähemmäksi vasten rintaani. Suutele minua, lapseni. Kiitos!

Tänä iltana tahdomme nähdä vain korkeata. Me katseemme kohti kukkivia tähtiä kohotamme, iäisen hengen syvyyttä meidän sielumme juo. Matoa emme tänä iltana ruusun lehvillä näe, mustaa matoa, joka kukkivia maailmoja kalvaa.

Valkean kukoistavina kaihomme kirkastettu katse ne näkee, ja iäisen rakkauden tuulahdus virtaa niiden kruunuista.

Kahtena tulena meidän sydämemme palaa. Haarakynttilänä, joka leimuaa kahtena liekkinä. Kahtena kukkana kasvaa meidän sydämemme, kahtena kukkana, jotka korkeuksien valkeita tulia kohti kruunujaan kohottavat. Ken sytytti ne, ken tuskien mustasta mullasta ne kasvatti? Illan syvissä avaruuksissa kulkeva kuiskaus, päivän pihoilta harhaan lentänyt säde.

Me kätemme ristiin liitämme, kiitokseen me kätemme kohotamme:

— Oi, ikuinen henki, sinä kuningas, jonka istuinta kukkivat maailmat kirjailevat, tähtitaivaita kohti meidän kaipuumme äänensä kohottaa, äänensä meidän kaipuumme kohottaa kohti korkeuksien valoa! Eikä se kaihossaan petykään. Viileyttä sinä puhelet sen huulille, etteivät ne huutamasta väsyisi. Sinä, joka tuet murheellisia mieliä, jotka huokaillen kaipaavat ikuisen huomenen koitteen viileätä tuulahdusta, anna meille pyhyyden ihana hedelmä, anna meidän juoda totuuden lähteen kristallikukasta vettä!

— Yli meren lentää lintu. Se etsii maata, mihin se vihannoivaan puuhun pesänsä jätti, mutta sen siivet käyvät raskaiksi ja rantaa ei missään näy. Sinä ojennat kätesi linnulle leposijaksi.

— Tuuli kantaa siemenen, ja se putoo erämaan hiekkaan. Jonakuna aamuna aavikolle nousee ruohonkorsi. Päivää kohti se hennon latvansa kohottaa. Mutta kuivuus polttaa sen juuren ja kärventää sen lehdet.

Sinä karistat kasteen... — Ylistys olkoon sinulle, joka kasteen ruohoon karistat, ettei se kuivetu!

* * * * *

— Lapseni, minun syntymätön lapseni, ikkunassa istuu isäsi ja hymyilee. Ja se hymy on raskainta raskaampaa ja katkerinta katkerampaa.

— Lapseni, minun polveni ei souda sinua, sinun olentosi ei lämmitä minun helmaani. Sinun äitisi on iltaisten avaruuksien syvyydessä tuikkiva tähti ja isäsi yksinäinen sydän.

Kaksi suorasanaista runoelmaa.

Ilta.

Hän eikö jo joudu, ilta? Minun sieluni häntä, äänettömän syvää ja hiljaista, ikävöi. Lauluja hän helmassaan tuo. Uusia, syntymättömiä iltalauluja minun sieluni ikävöi.

Oi joutuu — jo purjehtii hän halki kuultavankirkkaiden avaruuksien höyhenkevyessä venheessään, joka kaukaisessa, sinisien näköpiirien takana olevassa maassa on tehty, sen purjepuut ja mastot ovat ruusuilla koristetut ja perhosten siipien kimmeltävällä kullalla se on kirjailtu.

Jo näen minä meren kylmänvihreissä ja salaperäisissä syvyyksissä sen heleänpunasten purjeiden varjon; jo säteilevät venheen kulta-airojen ja kuparikeulan peilikuvat unisen raukeilla mainingeilla.

Hänen höyhenkevyt venheensä laskeutuu nyt halki avaruuksien maata kohti. Nyt laskee hän maihin väsyneen meren valkohiekkaiselle rannalle.

Sydämeni tervehdys, ilta! Minun hehkuvan sydämeni tervehdyksen ottaos sinä, joka halki valoisien avaruuksien purjehdit, sinä hiljainen ilta! Viileyttä sinä purppuraviittasi poimuissa tuot.

Vielä lemmittyni viimeisen laulun sävelet keinuvat sielussani, minun huuliani polttaa rakastettuni suudelman hehku vielä. Mutta minä ikävöin uutta laulua, sinun viileätä suudelmaasi minä ikävöin, oi ilta! Minun sieluni ikävöi laulua, jonka soinnut eivät vielä ennen ole syttyneet. Se anna minulle, ilta, sinulla, jolla tuhansia syntymättömiä lauluja helmassasi on!

* * * * *

Maihin ilta on laskenut meren valkoselle rannalle. Hänen kulta-airo venheensä on jo ankkurin laskenut, ja sen heleänpunaset purjeet loistavat lahdella.

Kevyin ja hiljaisin askelin hän kuparikirjatusta venheestään hiekalle astuu. Runsaita lahjoja hän, antelias ja rikas, tuo helmassaan. Suudelmiin hän saa kaihomielisten, rakastavain neitojen huulet värähtämään — sillä hän saapuu silloin, kun nuoret miehet, päivätyönsä päätettyään, kolkuttavat rakastettujensa oville. Hiljaisuutta ja rauhaa hän väsyneille tuo, viileyttä murheellisiin mieliin. Eikä hän untakaan ole unhottanut — unta valkohapsisille, raukeasilmäisille vanhuksille, unta, suurinta lahjaansa. Sillä uni on lahjojen lahja. Se on nälkäisten leipä, ja janoovain raikas vesipuro. Kärsiväin lääke se on, siinä nääntyneet mielet unhoa saavat.

Yli valkosien hietasärkkäin hiljainen ilta kulkee. Raskaiksi rannoilla liipottelevien lintujen siivet käyvät; äänettömiksi niiden keltaset ja punaset nokat. Maata kohti ilta liihottelee, hiljainen ja lempeä ilta, vieraillakseen harmaissa tuvissa merenrannalla. —

* * * * *

Eräässä rantatuvassa makaa kuoleva mies. Hän on ollut omituinen mies koko elinaikansa — yksinään istuileva ja äänetön on hän ollut. Mutta nyt ovat ystävälliset ihmiset ennen hänen lähtöään lähettäneet papin häntä lohduttamaan.

Ja tuon yksinäisen miehen vuoteen vieressä pappi istuu puhuen iäisistä asioista.

Mutta tuo yksinäinen mies häntä tuskin kuuntelee. Vuoteellaan hän lepää miltei selin pappiin kääntyneenä, omituisesti mustaa hämähäkkiä katsellen, joka hänen päänalasensa kohdalla verkkoaan kutoo.

Äkkiä seinä hänen päänsä yläpuolella leimahtaa veripunaseksi ja leveä kultavuo valuu peitteelle.

Mutta pappi puhuu iäisistä asioista.

— Vaikene, pappi! — mies sanoo, kääntäen kalpeat kasvonsa papin puoleen. — Vaikene, mustavaippainen! — etkö näe, että ilta purppuraviitassaan on minun luokseni tullut — lempeä ja hiljainen ilta. Juuri hän yli meren on tullut: vielä leviää hänen viitastaan suolan tuoksu, ja hiljaiset tuulet hänen helmassaan leyhyvät viileyttä.

Ja ihmetellen pappi katsoo miestä, mutta jatkaa taas puhettaan.

— Vaikene, pappi! — kuoleva sanoo, ja hänen valkoset kasvonsa jäykistyvät kummasti. — Sinä iäisistä asioista puhut! Etkö tiedä, että tahraiset ihmiskielet eivät voi iäisiä asioita puhua. Ilta on luokseni tullut. Sinä illan säveleitä et kuule. Minun sielussani hän soi, hän lempeä ja hiljainen. Etkö tiedä, että äänettömyys yksin voi iäisiä asioita puhua.

Pappi kauhuissaan vaikenee; mutta hiljalleen kuoleva ojentaa kätensä kultaista vuota kohti, joka peitteelle on virrannut. Musta hämähäkki kutoo verkkoaan, mutta kuoleva sitä enää ei näe. Silmät ummessa hän lepää kuunnellen äänettömyyden iäisiä säveleitä. — — —

Mutta lahdella venhe on purppurapurjeensa laskenut, ja ilta on retkensä päättänyt ja päänsä rannan valkosta hiekkaa vastaan uneen painanut.

Yö.

Yö on — mutta valoisaa. Kuutamo seuloo utunsa niityille. Valkeina ne sen kylmässä hohteessa lepäävät ja kukkaset keinuvat hohtavissa hopeahunnuissa. Tummavarjoisten metsien takana aava meri kuutamon udussa uinuu — kuin autio talvinen lakeus.

Soivana minä yössä yksin yli niittyjen kuljen. Hopeapolkuja minun jalkani astuvat, yli himmeän hopean ja kuutamon kullan, sillä minun takanani, kaukana öisien avaruuksien sinisessä salissa hän istuu, kuu, uuttera öinen kehrääjä, kutoen maan hentoihin kirjovaippoihinsa yön hiljaisina hetkinä.

Yksin minä yössä yli niittyjen kuljen ja metsän siimekseen astun, missä varjo minun edelläni hiljaa pitkin mutkaista polkua kierii. Yhä kauemmaksi polku minut johtaa. Usein minä sitä olen kulkenut. Yöllä se kiemurtelee musta- ja valkeajuovaisen käärmeen kaltaisena, kun varjo ja kuutamo sen vuoroin vöihinsä kehrää.

Kohta kulkee minun tieni ohi valkean huvilan, joka uinuu puiden kätkössä, metsän jykevään syliin suljettuna. Jo seisoo polun varrella tuossa tuo vanhan rakennuksen muotoinen suuri kivi, jonka halkeamat kasvavat sammalta ja sananjalkaa.

Jo häämöttää huvila puunrunkojen välistä tuolla, kuutamon kultalankoihin kietoutuneena, yön kylmässä kuutamossa vieläkin valkeampana kuin päivän säteilevässä auringonpaisteessa.

Mutta kun olen astumaisillani metsästä avoimelle kentälle huvilan edessä, pysähdyn minä äkkiä ja jään seisomaan nukkuvien puiden varjoon.

Hiljaisin askelin yksinäinen mies hiipii ympäri huvilaa. Selvästi en saata häntä nähdä, sillä rakennuksen varjo vangitsee hänet hämäräänsä.

Sitte hän astuu varjosta ja hiipii portaiden luo. Hänen ruumistaan verhoo väljä, omituiseen vieraaseen kuosiin kudottu viitta. Hän seisahtuu ja katsoo ylös kohti ikkunoita, joita köynnösruusut kiemurrellen ympäröivät.

Ken on tuo omituinen äänetön öinen kulkuri? Lieneekö ryöstöretkellä kuljeksiva varas?

Huvilassa nukkuu kaksi nuorta ihmistä, mies ja vaimo. Tuo nuori mies on seudun synnynnäisiä. Vuosikausia hän oleskeli suurissa, kuumissa kaupungeissa poissa isänmaastaan. Ja kun hän palasi takasin ei hän enää ollut yksin. Hänen rinnallaan kulki kaunis, säteilevä nuori nainen, joka puhui vierasta, kummasti sointuvaa kieltä. He näyttivät niin onnellisilta, päivä ikäänkuin säteili heidän otsallaan. Ja mies vei sen nuoren naisen siihen valkeaan huvilaan.

Mutta tuo omituinen mies, joka portaiden edessä yössä seisoo — mitä miettii hän?

Kuutamo kietoo hänet hopeanvalkeaan harsoonsa, mutta hänen kasvojaan minä en näe: miltei selin hän minuun seisoo, seinään tuijottaen, missä köynnösruusut kiemurtelevat, köynnösruusut, jotka suurina, punssina kukkina ovat palaneet, kukkina, jotka suviauringon paisteessa veripisarain tavoin valkosta seinää vasten hohtivat, mutta nyt ovat kuihtuneet.

Äkkiä mies kääntyy minua kohden, ja kuutamo valasee hänen kasvonsa. Kalmankalpeina ne kuun kylmässä valossa loistavat. Muukalainen tuo mies on: en ole koskaan ennen häntä nähnyt, hän ei ole seudun synnynnäisiä. Hän ei ole toisten tavoin puettu — kaukaisesta, merten takaisesta maasta hän on tullut, tuo kalpea muukalainen, joka valkeaan huvilaan siinä tuijottaa.

Äänettöminä yön hetket tykkivät ohi. Kuu, uuttera öinen kehrääjä, kutoo hopeanvalkeita harsojaan. Haudan hiljainen on yö.

Äkkiä tuo outo mies heittäytyy polvilleen. Hän kumartuu alas ja suutelee jokaista porrasta — yksitellen. Hattu valahtaa hänen päästään, ja sysimustat kutrit aaltoilevat esiin yli hänen olkapäittensä.

— Kumma muukalainen, miksi värähtävät sinun hehkuvat huulesi kylmää kuollutta kiveä suutelemaan? Oi, kevyt pienonen naisen jalka sen yli on karkeloinut, kevyt pienonen jalka, joka sinulle varmaankin on kallis!

Mutta muukalainen ei vastaa minun äänettömään kysymykseeni. Hän tarttuu hattuunsa, joka on vierähtänyt valkealle hiekalle porrasten eteen ja rientää metsään, joka hänet tummaan helmaansa sulkee...

Minä jatkan matkaani ohi valkean huvilan, mutta minun mieleni on murheellinen ja askeleni raskaat. Minusta tuntuu vastenmieliseltä yön kuollut, kylmä valo — kuutamo, joka seuloo utunsa maahan. —

Seuraavana päivänä kulkee tieni taasen ohi valkean huvilan metsässä. Kietoiko minut uni viime yönä tällä hiljaisella paikalla hienoihin verkkoihinsa? Oliko minun näkyni vain tenhoovan yön ilvekuva?

Ei! — valkeilla marmoriportailla hohtaa muutamia ruskeita täpliä. Oi, veriin hän varmaan huulensa suuteli, tuo omituinen outo mies.

Ja hiljaa minä itsekseni mietin. Oi, äänetön ja valkea yö, jonka helmassa kuutamoutuiset niityt uinuvat, oi yö, sinä hehkuvain ihmissydänten houkuttaja, paljon sinun kylmät silmäsi näkevät, paljon, mistä valoisa, rauhainen, kevyt päivä ei tiedä. Oi ihmeellinen yö, jonka helmassa hehkuvat unelmat ja hurja kaipuu huokaa, sinun kylmät, kuolleet silmäsi näkevät niin paljon — kaiken salaisen, joka leimuten sairaassa ja yksinäisessä öisessä sydämessä palaa. Oi ihmeellinen yö, joka veriin saat miehen huulensa suutelemaan kylmiä kiviä vastaan, joiden yli pienonen naisen jalka on karkeloinut!

Kehtolaulu uinuville sieluille.

Väsyneitten lasten tavoin syntymättömät sielut äärettömissä avaruuksissa uinuvat, ja raskaana yö ja äänettömyys niiden suljettuja silmäluomia painaa. Tummaa unta ne nukkuvat, ja hiljaa avaruuksien aaltoilevat tuulivirrat niitä tuutivat.

Ja tuulet, jotka tohisevat kipenöivien tähtien ympärillä, laulavat kuiskaillen kehtolaulujaan syntymättömille sieluille.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien iäisessä rauhassa! Oi, kunpa kukaan ei maailmaan teitä konsanaan toisi, saastaiseen, tomuiseen maailmaan, oi, kunpa konsaan ette elämän kalpeaan aamunkoittoon silmiänne avaisi. Kalpea on elämän aamunkoitto ja kalpeampi vielä sen päivä. Ja sitä päivää seuraa synkin yö, yö, joka kamalain uniensa vaippoihin sitte kietoo.

— Valkeat sielut tahraantuvat helposti.

Täynnä tomua on maailma, tomua, jota tuimat tuulet tupruttavat. Valkeisiin sieluihin se tarttuu eikä mikään sade sitä poies huuhdo.

— Lukemattomat sielut maailmassa huokailevat. Joku on ne tahraiseen verhoon pukenut — joku on vanginnut ja sitonut ne. Joku on herättänyt ne: elämän kalpeaan aamunkoittoon ne silmänsä ovat avanneet. Mutta ne eivät koteudu täällä, vaan surevat ja kaipaavat sairaina.

— Ankarat myrskyt maailmassa myllertävät. Jäisien merien vinhat viimat ja kuumien järvien hehkuva henki. Myrskyt, jotka jäätävät, ja myrskyt, jotka polttavat. — Täynnä tiet ovat tomua, joka kaikkeen takertuu.

— Tummia ne yöt ovat, jotka tahraista maailmaa syleilevät, eivätkä päivätkään paljoa valoisampia ole. Harvoin jokunen tähti sen taivailla palaa, ja harvoin aurinko säteensä maailmaan heittää. Sillä summia sumuja sen sameista meristä nousee, sumuja, jotka maailman raskaihin vaippoihinsa kietovat. Niiden halki valo ei voi tunkeutua.

— Vangitut sielut huokailevat ja kaipaavat. Polttavina liekkeinä niiden kaipuu palaa. Ne eivät rauhaa löydä. Päivin ne ikävöivät yön lepoa. Ja yöt lähestyvät, mutta kauaksi uni on kaikkoontunut. Ja unettomat sielut ojentavat kaihoten kätensä kohti aamun sarastusta. Mutta kalpeana koittaa huomen, eikä sen valo lämmitä.

— Vangitut sielut kaipaavat. Kuluttavana tulena niiden kaipuu palaa. Sen tahraisen verhon se kuluttaa ja se riutuu ja näivettyy kuin kuivettunut, madonsyömä omenankuori. Kerran se raukeaa tomuksi. Ja tuulet hajottavat tomun yli maanpiirin.

Joku hivelee hengeltään uinuvien sielujen suljettuja silmäluomia. Joku viskaa ne maailmaan tomuun tahrattavaksi ja kahlehdittaviksi. Elämän kalpea aamunkoitto niiden valonarkoja silmiä kirveltää. Siksi ne itkevät syntyessään elämän tuulien tuiverrettaviksi, siksi ne ikävöivät uneen jälleen.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien viileässä rauhassa! Oi, kunpa kukaan teitä konsaan ei herättäisi! Hiljaa me teitä tuudimme keinuvilla aalloilla avaruuksien syvässä meressä. Hiljaisessa tanssissa palavien tähtien ympärillä.

— Nukkukaa, syntymättömät sielut, nukkukaa avaruuksien äänettömässä yössä! Viileyttä ja rauhaa me teidän suljettuihin silmäluomiinne puhelemme. Hiljaa, hiljaa me hymisemme, emme herättääksemme, vaan teitä uneen laulaaksemme, niinkuin maailman tuulet, jotka yli ihmisten hautojen puhaltavat — eivät herättääkseen, vaan nukkuvia syvempään uneen tuutiakseen, ettei multa raskaana niiden rintoja painaisi, etteivät ne nousisi ylös ja särkisi arkkujaan, ja nostaisi kumpua hartioiltaan, ja ojentaisi madonsyömiä käsiään vaikeroiden kohti taivaiden tähtiä; että ne nukkuisivat hiljaa, kunnes mahtava myrsky ne kerran herättää — myrsky, joka maailman kaikesta tomusta puhtaaksi lakasee.

Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä!

Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Maailman pyhä jumala on luontoa suudellut. Eloa hänen suutelonsa hehku on sytyttänyt, kaikki on herännyt kukoistukseen sen leimuvan voiman tulessa. Katso, niinkuin lempivä neito on luonto antautunut, katso, miten kauniiksi se on käynyt, miten kukkivaksi ja nuoreksi!

Oi, kunpa jokainen sanani hohtaisi sinua vastaan kuin värisevä veripisara lainehtien, hohtaisi kuin punanen timantti auringon kullassa. Etkö kuule minun kaipuuni heläjävän kellon säveleitä, Marianne, etkö tunne, miten ilma ympärilläsi väräjöi, soi ja värjyy! Etkö tunne, miten se valkeata hipiääsi hivelee! Niin pitkiä ja valoisia ovat päivät. Yksitellen ne tulevat ja kolkuttavat ovelleni. Aikaisin ne tulevat ja herättävät minut valkeiden unien harsosta. Minusta tuntuu siltä kuin sinun hieno kätesi siellä kolkuttaisi, ja minä avaan oveni ottaakseni sinut syliini ja sinut luokseni kantaakseni, mutta sinun sijastasi lainehtivatkin auringon säteet ja rastaan ensimäinen huomenvirsi vastaani.

Soi, kaipuuni kutsuva kello, soi, että Marianne minun ääneni kuulisi! Soi, niin että säveltesi hehkuvat aallot sytyttävät taivaan purppuraiseen paloon, sytyttävät kuin iltainen rusko auringon laskussa, jolloin kaihoovat ihmisrinnat etsivät toisiaan ja niiden uinuva kaipuu aukasee umpunsa kuin suuri ja ihmeellinen kukka.

Näetkö sinisiä varjoja tuolla, Marianne, sinisiä, kevyitä varjoja? Ne elävät nekin. Ne muuttavat asentoaan ja muotoaan auringon kulun mukaan, ja illalla ne käyvät pitkiksi ja hapuilevan epävarmoiksi, ikäänkuin ne etsisivät jotain, ikäänkuin ne ojentaisivat käsivarsiaan jotain tavoitellakseen, kunnes yö tulee ja sulkee ne suureen syliinsä, ja ne vaipuvat sen hiljaisen valon ja raukeiden värien helmaan sulaen harmaansiniseksi hämyksi, hauraaksi ja ohueksi hämyksi, joka kevyellä kädellään hivelee kaikki räikeät kuvat sointuvan pehmeiksi.

Niin hiljaisia ja leppeitä ovat yöt, oh Marianne, niin hiljaisia! Ei liverrä lintu, ei kahise lehti. Ja kuitenkin kuulen minä äänettömyyden huhuuvan, ja sen sävel on voimakkaampi päivän kaikkia vaihtelevia säveleitä, sillä ne keinuillen nousevat ja laskevat, ja vaihtavat sointuja ja väistyvät toinen toisensa tieltä. Mutta se sävel, jonka minä kuulen, hymisee mahtavana kuin ikuisen meren urkuinen soitto, ja sen soinnut ovat aina yhtä korkeat ja voimakkaat, ja se heläjää minun sielussani ja väräjää joka hermossani kunnes koko olemukseni valuu vapisevaksi virreksi.