X.

Keväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa katselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja. Hänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse jostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten lähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta maailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen mielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei hänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi päättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän viivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään sittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman yhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.

Toukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli laivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin ja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva "Ariadne" tuprutti lähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että rannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen ja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu kantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli passeja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja heidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset suudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät tahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja äänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti vihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras oli nostettava pois.

Kaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä poikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku onnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin täyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi tummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle jäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan, alkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime hetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin, pääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman sanan neiti Hinnermon kanssa.

— Siis Luganoon? Miekkonen!

— Niin. Sinne! Sinne!

— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.

— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.

Silloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon serkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria. Tervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt muuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — "Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella seisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä, ilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen silmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle päätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut tilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli matkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen kanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen, mutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä ollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta nuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton tervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.

Arola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen matkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä ehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut mitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.

Mitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra Salomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen parintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa huvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta, ja lähti Kaivopuistoon kävelemään.

Siellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan kylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa merenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu muutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana näköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin olisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.

Kun hän saapui perille, näki hän, että "Ariadnen" valkoinen, hohtava haahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa kohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni, vaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. "Sinnekö se menee?" — ajatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä yhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt ja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä muut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli viimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen loppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan, entisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut tarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa ansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt siellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä unhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime aikoina niin oli painostanut?

Jos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin, jotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän häipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne sattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä senkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni Saareksen muistissa.

Kun "Ariadne" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän heti kotiin.

Parin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.

TOINEN OSA.