I.

Kesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi Helsinkiin.

Pääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka sille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä tunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja yliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan kuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa. Länsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan peittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin paikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon kehää vastaan.

Mutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat jalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan ympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin penkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä soitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja syksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä ulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa mukaansa.

Yht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja hoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla kulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat katseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään ja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan, niin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä koristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti pilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas olisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin saavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat olivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti pystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.

Huutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan mikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen valtakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä juosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua, mistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista vaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta vahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen tungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon kuulumattoman rankkasateen aikaan.

Vieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin ison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille portaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut myöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan Helsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja joku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka johdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola ulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle asteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat kädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle huomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli vajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa. Vähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki hän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle kallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään kertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen kuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka uteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu jotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi kaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi kiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut lopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän muunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut paria askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään aivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä kohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.

— Ei, mutta...! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun hänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.

— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? — huudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa kättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.

— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa tapasimme toisemme.

— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.

— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka viikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti Leeni.

— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.

— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä päätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne kesäksi maalle.

— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.

— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.

Ja minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei kokonaan lähtenyt pois.

— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin taivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.

— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni, Arolan häntä seuratessa ulos kadulle.

— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?

— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella, Isäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.

— Niinkö?

— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa pienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen kaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.

— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?

— Milloin vaan!

— Vaikka tänään?

— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.

— No, minä tulen jo tänään.

— Terve tuloa! Hyvästi nyt!

Ja ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun kulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen, suoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän katseen.

Arola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä kohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan ei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin äsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta entisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola, ainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli aivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut, niin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti pyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä tämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä muistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä, eivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet sillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita naisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen asian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun tuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain jälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut parempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun Leeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli luvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis mennä.

Oliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon, — kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja senkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli sulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se usein on sydänten leikki.

Ja nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja toisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, — kentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.

Näissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo heti iltapäivällä.