VII.

Yliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi konserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin, jotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut ja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella mielenkiinnolla.

Martta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut huoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän oli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat ystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin käydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.

Arola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi päättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta sanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle sysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen huoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien huoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon huoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin, mutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli kuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten seurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan ja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan suurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa vaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain ja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin vuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta suuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.

Kotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä vielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti Hinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja Leeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän pitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan tyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana aamuna oli tapahtunut, näin:

— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo herrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin silloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä kerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.

— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.

— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.

— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi puolestaan Martta Hinnermo.

Arola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin. Sitten lausui hän:

— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä, että Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi pyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?

— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.

— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.

— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, — sanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei "tuo herrasmies" ollut Leenin luona käynyt.

Tällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen viileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään vain sanonut, että "neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan".

Nyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä, joka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle laulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla. Hänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli yhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi pistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että jotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät oikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin, josta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen neiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki siellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa pulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri laatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta laulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui, päätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa, väliajalla.

Odottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja molemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla salissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon entiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston oppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä lavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä laulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte luentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys, kirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto jännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa eteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja avautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa seuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla koristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen hänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.

Huolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä "ramppikuumeesta", joka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen, vaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset kestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs "tunnettu" musiikkiarvostelijakin, niin että muuan "paha kieli", joka sen huomasi, sen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut niin viisas, että on lähettänyt "rouvalle" kukkia ja varmaan nyt tulee saamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta Hinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja yleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei kukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä kovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän nyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja puutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.

Niinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla Martta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä johdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän suurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven suuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena naisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada puristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni, joka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja taiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven suussa.

Ja konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa näki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen punaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen, oli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta. Nähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle, joka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan rahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa suhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja itsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan Martan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen kannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen rakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli, lopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin serkkunsa kanssa.

Vihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään nuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan häntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa onnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt puristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle "lämpimän onnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta ensi esityksestä" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä tervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan Martta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen hänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies olisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen persoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen Aavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten tulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja aivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.

Ja Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:

— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon "syötiksi".

Johon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi punastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos hän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos Leenin sydämeen.

Kun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston alkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli nyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin alku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen ylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään kuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa ensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne arvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka, pienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän kehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme "lupaavimpia".

Mutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin "voiton", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana aamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon nimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa Leeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi sydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.

Päivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille, mutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.