IX.

"Onnen unelman" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja sielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata hermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta muilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä olivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille uskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan liikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan valmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka oli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut tulisivat olemaan.

Tosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan tähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita, niin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan lakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti häntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat eivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan joutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle. Ennen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli tullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla jonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.

Se oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon tutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset, käyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä tunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin semmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte tuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki hänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi hänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada pitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli, kammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne, että hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi sitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla saatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä aarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä ankarinta taistelua.

Ja tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä astuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä kangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa huoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka ennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä kohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa varmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia hänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen parissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin pyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli myötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä, vaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan oli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli, mutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo oli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan, olisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään hänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi liian kauan.

Vihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin hienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta eikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista, joista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei koskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita hänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä, innostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä enemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.

Ja tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan ylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se "ensi-ilta", niin kaikki ehkä päättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.

Ja se "ensi-ilta" tuli.

* * * * *

Tämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti ilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän sitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi hänen "Onnen unelmansa" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen vaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan johtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin, niin sopi lyödä "kaksi kärpästä samalla lyönnillä". Ilmoituksessa näin ollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että "Alma Savelan osassa kokeilee neiti Leeni Saares" ja se luultavasti herättikin paljon enemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan "Onnen unelma".

Vanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen jono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat vaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle, jossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta tuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja muille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri viimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä läsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa seurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä esiintymistä tavallista vaativammassa osassa.

Ilokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei täyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön torstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella huomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat rinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi hän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen esiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.

Ja sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut aivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki nyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi siitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka pääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille vilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut? Osaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi saanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua, oli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti paikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.

Eipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet laimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle Leeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä läsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä ja hän ajatteli: "Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa autetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä". Silloin muisti hän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille viimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti paikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa toisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa rohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi paremmin kuin ensimäinen.

Mutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli voittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet kaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet vapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja hän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi mukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski, putoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni toistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli jo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin oman kappaleensa onnistumisesta.

Kolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle täydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan Leenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja Aavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska sattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola oikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen vaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille, puhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan, ja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea voitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti pusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen ja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin. Hän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä itseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman itsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti voitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin. Kun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset Leenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja joiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön mielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin esille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa läsnä.

Arola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä näyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein syleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti samalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli siellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan Martta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä menisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi kieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan silminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan ja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko vei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti Leenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin, joka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä omaan asuntoonsa.

Seuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää vettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu keitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja tekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät olleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin selväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti perusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset liittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).

Näytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä kokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta, joka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista esitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän. Neiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja kukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti kannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin vaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta "tekeleestään", mutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän jo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä laakereillaan.

Siinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo tähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se tuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden oli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi, kun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että teatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin "Onnen unelmaa" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista! Niihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti, niin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi vetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen maaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä kuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat arvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta nämäkin kysymykset ratkaisevat.