II.
Puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä huoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt sanat:
— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun tähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.
— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan, nuorekkaan miesäänen vastaus.
Neiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali oli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin perällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies järjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen "Tuulentuvan" ensimäistä näytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti Hinnermo ja Arola tulivat sisään.
— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo, astuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.
Tämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:
— Minä luulen, — minä katson..
Samassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs puhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli sieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle näytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin ovelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti koettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen, pitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.
— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti, joka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.
— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti Hinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän loi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.
— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan ja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle ja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi "Tuulentuvassa" näyttelevän Elman osaa.
Seurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan tietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä silmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni Saareksesta.
Tämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja punajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä herätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva, hienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui vaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan, joista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty, huulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden leiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui valkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten rajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan tekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä sopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin vaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan ilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan yhteen.
Yhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares teki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen, joka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä pois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi esittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.
— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.
— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi tyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.
Arola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä, jotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen ja lohdutellen:
— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei rohkeinkaan yritys voi epäonnistua.
Vieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein vaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka tällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.
— Ilman Martan apua... — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi neiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:
— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan pelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin uskotkaan.
— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.
Leeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään pyörittäen.
— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:
— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä tehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea, puhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.
— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti Hinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.
— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan katseen Arolaan.
— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. — Milloinkas harjoituksen on määrä alkaa?
— Kyllä sen pitäisi paikalla... — sanoi herra Virtala ja katsoi hätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä kutsun.
Ja hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua palasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti Hinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat kullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola arvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin silmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle, kun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.
Sillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä olevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan, ottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän matkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi neiti Hinnermo Arolalle:
— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin riitaa esiintyvien kesken.
— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.
— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti hänelle neiti Hinnermo.
Näytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin nähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää vaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen pitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen korkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi kasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen ruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän lisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn uurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka, niin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin luonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat silmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö, keskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin että mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko hänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän lausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan silloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui hänen korviinsa.
Ehkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti Saareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista vaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän vuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut eteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma, että se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä vakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle tuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui aivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja sisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti vastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti hänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat osaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen ja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan repliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä, joka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja menemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.
— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on paras kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi näkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen neiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen katosivat alaspainuvien luomien peittoon.
Senjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi sillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden asennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan minuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä puhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja neiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota, samoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi kalpenevin poskin ja itkien saliin.
— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja tempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa hiha ratkesi olkapääneuloksesta.
— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti Härmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi tupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja estänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää missään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.
— Joko te nyt taas...?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen Härmälän eteen.
— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja puolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.
— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen rinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi medaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen lennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin lopussa — ainiaaksi.
— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän aivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa naulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi portailta maahan.
Neiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran johtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:
— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.
— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi vieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja tarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä Hermannin työväenyhdistyksen talolta.
* * * * *
— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni Saares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja Arola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.
— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta Hinnermo.
— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos tietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et ihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.
— Mikä mies hän on?
— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä. Ja sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka itse en häntä vähääkään rakasta.
— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?
— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan herran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin nosti, joka nyt näin päättyi.
— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta Hinnermo ja vilkaisi taakseen.
— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen Arolan puoleen.
— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti tahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista keskustelua.
Ja riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen tultuaan:
— No, oletteko rauhoittunut nyt?
— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan silmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan teitte tämän pitkän matkan.
— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.
Leeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo puristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan sanoi, rykäisten merkitsevästi:
— Enkös minä sanonut, herra Arola?!
— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.
— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.
— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi jotakin Leeni Saareksen korvaan.
Näin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni Saareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet ja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun. Tällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä Leeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä kertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että Leeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä heihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää, kuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta Härmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja heidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä hän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli välien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava ikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta Hinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin olivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli saattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä jotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.