X.

Martta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias Aavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat hänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan melkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen asiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan kauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi, eikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään nähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää aihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin se, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen ilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden mieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti herra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden kuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista kannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta oli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki Martan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen Martan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli. Viimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt menemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen, että muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla nähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan, illalliselle näytännön jälkeen.

Niinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo, ihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut siellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti, että keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se, hänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin vastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta eniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen tulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun. Ainakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut kovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen näytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen. Varsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan odottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon hänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi ja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin tukalalta.

Silloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.

— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen äänestään kaikui räikeä sävy.

— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa kätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin tyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.

Leeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja hypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.

Arola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut paikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin läsnäolijoihin:

— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?

— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä sinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja käskevästi.

Arola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen niinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi seisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.

— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot, niin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän — toisen kerran.

— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan jatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko tehnyt väärin?

— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.

— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.

— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui nyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää siitä hyvinkin.

— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi seurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.

Arolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti, vaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.

— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja olen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan — paitsi sukulaisuutta.

— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä olen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.

— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei hänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut meidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.

— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan kihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin vähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.

Martta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä teriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.

— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.

— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän ajattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.

Leeni lehahti tulipunaiseksi.

— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi ja hänen povensa alkoi paisua.

Silloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.

— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista sinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni, kotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään turhia ikävyyksiä koituisi.

— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.

— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.

— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan rauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun vieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä, niin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan ensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?

— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.

— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti saa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä on Martalla.

Tämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.

— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman räikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.

Leeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.

— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan suusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt, Martta.

— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.

Salomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui kenenkään saattamatta.

Hänen mentyään sanoi Martta:

— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni äidillesi, Leeni.

Ja Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä välin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä pitkään aikaan sanomatta sanaakaan.

— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. — Nythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.

— Niin, — kuiskasi vain Leeni.

— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola vielä hetkisen mietittyään.

Leeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.

Sitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.

Leeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.

Samassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi kiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.

Olethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.

— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen vastaavan.

Ja sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa kävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua päällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu ja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni heidän jälkeensä.

Kun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet viereensä sohvaan istumaan.

— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että näin on käynyt.

— Miksi niin? — kysyi Leeni.

— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon miehen suhteen?

Leeni vain hymähti vastaukseksi.

— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?

Leeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:

— Olen koettanut kyllä...

— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?

— Niin.

— Mutta sittenkin?

— Mutta sittenkin!

— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja — pelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo kuitenkaan loukata ketään.

— Ymmärrän sinut varsin hyvin.

Sitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua. Hänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen poveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi hän:

— Olethan monesti päättänyt työllä _lopettaa_, jos niin saan sanoa, nämä kärsimyksesi?

— Niin, olen koettanut.

— Vaan sekin on ollut mahdotonta?

— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi samalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.

Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.

— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun sielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.

— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.

— Ehkäpä sitte olet odot... ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan mitään enempää puhunut?

— Ehkäpä.

— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut, että työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet voikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle. Näetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan sitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on kuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua kohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa näitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä, että tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta pidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin asettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä enemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni voisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä ehkä kunnioitat minua...

— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin käsin Arolan kättä.

— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan...?

— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta, kaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä eleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: — Mutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.

Ja samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen ikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.

— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat Arolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut kuin toivottoman huokauksen säestäminä.

— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui varmalta, ratkaisevalta.

Pienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli puhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois. Kun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä — näin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä, kuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän Leenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta näytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät ihan samaa tunne-elämääkin.

Kohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä oikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen annettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen pukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut häntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni, näki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen äitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava, miettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä, mutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.

* * * * *

Seuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen asuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension central’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti Hinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla, puhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä oli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan ja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra Salomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli nähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut vuorestaan Leeniä liehitellä.

Arola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä melkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut tappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä jälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän hänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.

* * * * *

Viedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui Arola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja näiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle maaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä "Onnen unelmaakin". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan kirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan kanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään huomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka kurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin poskien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään johtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille "onnellista matkaa", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään juoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti liikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi, näki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias Aavikko.

Arolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin astuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin aikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän tapauksen unohtaa.

Hän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin! Mitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai onko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!

* * * * *

Tuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja valtavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä oli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että saattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä haihtuvat kuluneenkin talven surut.

Ja oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen, jossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä, ranskalaisessa täysihoitolassa.

KOLMAS OSA.