II.

Kului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä edistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän alistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista, jotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja sitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.

Suoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman viikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin teattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin näyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka yleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi suurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti Arolakin mennä niihin.

* * * * *

Vanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin aina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla köynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia kiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja, jotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen kanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan katoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan valoishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille kuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin olivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti torvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista läsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa ylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä "repäisevimpiä" naamiaisnäytäntöjä niinkuin "Särkynyt peili" ja "Kun me kuolleet heräämme", jota paitsi väliajoilla "tunnetut taiteilijat" lauloivat hauskoja kupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista "kuuluisista henkilöistä". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja vadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä tilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään päästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta perille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä ihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä hännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni, kiinalainen, merimiehiä, nuohooja, "Tuulispäästä" liistaroidussa takissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä dominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen tyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, "yö" mustassa harsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia eriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan, siinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui kuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet katkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta hurjasta vapaudesta. Se oli kuin "Hiiden mylly", jossa kaikki käännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.

Sen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä ja katseli tätä "myllyn jauhamista" juuri kun tanssittiin huimaavaa valssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä korkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka samanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä naamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan eteen.

− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. — Tulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!

Arola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta yrittäen olla leikkisä:

— En uskalla tuntemattoman kanssa.

— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.

— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!

— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi? Tule pois nyt vain!

Ja hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään päin.

— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion mukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.

— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen herättää Arolan uteliaisuutta.

— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan tarjoilupöydän eteen.

— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.

— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.

— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni vähän hedelmiäkin.

— Tee niin hyvin!

Ja Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin ja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät pöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun Arola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä, astuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan ja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella keltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen, hiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.

— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon naisineen.

— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.

— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua kanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa, — selitti naamio.

— Mitä? Neiti Hinnermo?

— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.

— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet lyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.

− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut sisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne Korhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.

— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi Arola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta Hinnermo häntä huomaisi.

— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri. — Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt sinusta paljon. Kippis nyt!

Arola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:

— Enpä tiedä oikein.

— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.

— Neiti Karmanne siis, eikö niin?

— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion toiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. — Olenko pahasti muuttunut?

— Parempaan päin vain yhä!

— Kiitos!

— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.

— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.

— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?

— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin tulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan tuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.

— Nyt minä kiitän vuorostani.

Samassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän olisi häntä odottanut.

— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.

Silloin hoksasi Arola ja kysyi:

— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, missähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?

— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja kuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä oli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin lähitienoilla.

— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut, miten.

— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin, mutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo tuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja tyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.

En uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki neiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.

— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun hätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne veitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.

Arola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:

— Olkaa hyvä!

Ja neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon tulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän naistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa he vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi sivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän oli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola vain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä naimisiin. "Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!" oli silloin Martan huomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen ja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.

Arola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta mihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut antautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista kirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan puolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti, jolloin naamiot olivat riisuttavat.