III.

Eräänä päivänä näiden naamiaisten jälkeen, kun Arola tuli kävelyltään, löysi hän kirjelaatikostaan kirjeen, joka tuotti hänelle melkoisen yllätyksen, jospa sitte sanomattoman paljon iloakin. Ennenkuin avasi kuoren, katseli hän jonkun aikaa siinä olevaa kirjoitusta, joka ilmeisesti oli naisen käsialaa. Hän näki kirjeen leimatuksi Porvoossa. Uteliaana aukaisi hän sen ja luki.

"Muistatteko vielä sen tytön, joka kohta pari vuotta sitte aikoi näytellä ’Tuulentuvassa'..." luki hän, säpsähti, käänsi nopeasti täyteen kirjoitetun paperilehden ja näki neljännen sivun laidassa nimen: Leeni Saares.

— Herra Jumala! Sehän on Leeniltä. En tuntenut hänen käsialaansa, — melkein huudahti Arola silloin itsekseen ja vaipui sykkivin sydämin tarkkaan lukemaan kirjettä. Se alkoi noin ilman tavanomaista päällekirjoitusta. — Miks'ei hän mainitse minua nimeltä? Ja hän teitittelee minua, — ajatteli Arola, lukien edelleen:

"...’Tuulentuvassa’ Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja vielä Teidän avullanne sai esiintyä 'Onnen unelmassakin' Kansannäyttämöllä? Tämä tyttöraukka on ollut kovin kiittämätön Teille kaikesta, mitä olette hänelle tehnyt, eikä hän ole aikanaan osannut antaa arvoa sille, mitä olisitte tahtonut hänen hyväkseen tehdä. Mutta olkaa varma, että kyllä hän on perästäpäin monta kertaa Teitä muistanut. Kyllä hän on monta kertaa katunut, että niin pahasti on kohdellut Teitä, joka aina hänen parastaan ajattelitte kaikessa. Vaan nyt saatte hänen kanssaan tehdä, mitä tahdotte, jos hän enää Teille kelpaa. — — Niin, minä olen nyt yksin maailmassa, niinkuin varmaan tiedätte, ja olen toiveissani pettynyt, ihanteeni menettänyt, onneni orpo. Ei minusta ole enää mihinkään, kun häpeän itseäni ja ihmisiä. Mutta Teihin uskallan sittenkin vielä luottaa, kun ajattelen, että Te olette ainoa, joka ehkä minua voitte ymmärtää, anteeksi antaa ja auttaa. Tahtoisin nyt siis niin mielelläni tavata Teitä, kun käyn Helsingissä. Olen nimittäin eräässä paikassa Porvoossa ja matkustan Helsinkiin samassa junassa kuin tämän kirjeen lähetän. Voitteko nyt sitte tulla minua tapaamaan tänä iltana (toivon, että saatte kirjeeni jo päivällä) kello kahdeksan, jolloin odotan Teitä Kaivokadun ja Heikinesplanaadin kulmassa? Jos voitte unhottaa kaikki entiset tekoni, niin älkää antako minun turhaan odottaa. Nyt minä vasta tunnen, kuinka paljon Teitä rakastan. Monta tervehdystä lähettää Teille Teitä odottaessaan Leeni Saares."

Arola tunsi nämä rivit lukiessaan silmänsä kostuvan. "Tyttö raukka! Tyttö raukka!" hoki hän itsekseen ja luki uudelleen, yhä uudelleen kirjeen, josta huokui onnettoman naisen vilpitön tunnustus, särähteli murretun sydämen epätoivoinen sävel, helähti hellä antautuminen ja luottavan lemmen kaipuu.

Ja kärsimättömänä odotti hän sitte illan tuloa, voimatta mitään tehdä, kävellen vain rauhattomana huoneessaan edestakaisin ja hautoen kaikellaisia ajatuksia päässään. Leeni oli siis Helsingissä nyt ja muutaman tunnin kuluttua saisi hän tavata hänet, saisi nähdä hänet jälleen, saisi kuulla häneltä kaikki, kaikki. Mitä oli Leenille tapahtunut? Kuinka oli hänen käynyt viime kevään jälkeen, siitä hetkestä, kun hän hänet viimeisen kerran asemalla näki, — näki matkustavan samassa junassa, johon viimeisellä hetkellä hyppäsi tuo tukkukauppias Aavikkokin? Olikohan tämän miehen, joka Leeniä oli niin kauan vainonnut, sittenkin onnistunut − tehdä tyttöraukka onnettomaksi? Ja missä oli tämä heittiökin koko syksyn oleskellut, kun ei sattumalta ollut häntäkään nähnyt? Vasta noissa naamiaisissa hänkin jälleen ilmestyi Arolan eteen kuin mikäkin aave entisiltä ajoilta.

Arola taaskaan ei malttanut pysyä kotona, vaan lähti ulos, arvellen, että ehkä kohtaisi Leenin jo ennen määrä-aikaa. Ilman muuta tarkoitusta suuntasi hän askeleensa Mikonkatua pitkin Esplanaadille, mutta siellä liikuskeli vain tavallinen, ennen päivällistään jaloitteleva virkamiehistö ja yliopistonuoriso, joista hän ei välittänyt vähääkään. Sen vuoksi kääntyi hän Kauppatorin kulmasta Unioninkadulle ja kiersi Aleksanterinkadulle. Siellä, ennenkuin Fabianin kadun, kulmaan tuli, pysähtyi hän katselemaan Nyblinin valokuvaamon näytteille panemia uusia valokuvaa. Niiden joukossa veti hänen huomionsa puoleensa muuan suurehko, taiteellisesti valmistettu tavattoman hienopiirteinen naisen kasvojen sivukuva. Tuo kauniisti kaareutuva joutsenkaula oli hänelle tuttu, silmän suora, kirkas ilme samoin, mutta hiuslaite, päälaelta sileä ja korkea, otsasta korviin ja niskaan käherryksillä reunustettu, se vain oli vieras. Vaan Leeni se oli, hän, jota hän etsi ja jonka hän oli saava nähdä vielä samana iltana ilmielävänä.

Milloin tuo kuva oli otettu?

Arola riensi valokuvaamoon ja kysyi, saisiko ostaa sen. Sehän oli näyttelijättären, siis tavallaan julkisen henkilön kuva, henkilön, joka oli Arolalle personallisesti tuttu. Mutta valokuvaamossa väitettiin vastaan, katsottiin kirjoista ja ilmoitettiin, että tuo kuva oli otettu edellisenä keväänä ja että se oli valmistettu tukkukauppias Aavikon nimelle.

Silloin Arola ei enää penännyt, vaan pyysi anteeksi ja sanoi siinä tapauksessa erehtyneensä syyttäen tavatonta yhdennäköisyyttä hänen tuttavansa ja tuon kuvan välillä. Ja hän melkein katui, että oli astunut portaita ylös valokuvaamoon, niin paljon ilmaisi jo tämä siellä annettu selitys hänelle. Oikein synkällä mielin, kulki hän sen jälkeen kotiinpäin, ajattelipa jo, pitikö ollenkaan noudattaa Leenin pyyntöä ja mennä häntä tapaamaan sinä iltana.

Mutta hän meni sittenkin ja oli liikkeellä jo tuntia ennen määräaikaa.

Oli kaunis kuutamo-ilta, valoisa kuin päivä, lumi puhtoisen valkea ja tummarunkoisten puitten oksat jäätyneen härmän koristamat. Tähdet vilkuttivat viluisina, kateisina katsellen täydessä loistossaan ja sädekehä ympärillään kulkevaa kuutarta, joka öisellä hiljaisella taikasilmällään hetkeksi lumosi kylmällä maankamaralla asustavien, keskenään kiisteleväin ja kilpailevain ihmislasten tuliset tunteet ja kaikkia uhmaavat aatokset. Tuntui kuin se olisi taltuttanut kotvaksi kaikki riehuvat riennot, muuttanut nöyriksi, alistuviksi aaveiksi hurjimmatkin henget nostaen heidän katseensa kohti korkeutta, kiinnittäen sen ihaniin iäisyyden asuntoihin kaikki sykkivät sydämet pois matalasta maan tomusta ja suoden niille halutun rauhan, toivotun tyydytyksen ja kotvan kajastuksen täällä saavuttamattomista, vaan siellä, kaukomailla, toteutuvista onnen ihanteista.

Heikin Esplanaadin laitaa astui verkalleen Arola edestakaisin odottaen Leenin tuloa. Kun kello oli kahdeksan ei hän uskaltanut enää edetä kauas Kaivokadun kulmasta, jossa hänelle oli määrätty yhtymäpaikka. Kohta hän sitte jo pysähtyi siihen pitkäksi aikaa, kun Leeniä ei kuulunut. Kello oli jo neljännestä yli kahdeksan ja hän alkoi käydä levottomaksi, katsellen kuunvalossa tuontuostakin kelloaan. Mistäpäin oli Leeni tuleva? Olisiko hän sittenkin jo käynyt aikaisemmin ja Arolan kävellessä etempänä, turhaan odotettuaan, mennyt pois? Ja taas hän käveli ja katseli ympärilleen ja palasi jälleen kadun kulmaan seisattuen milloin toiselle, milloin toiselle puolelle katua. Ja taas katseli hän kelloaan, tuskastuen jo, kun kello alkoi olla puoli yhdeksän. Rupesi jo tuntumaan nololta seisominen samalla paikalla, kun ihmisetkin töllistelivät epäilevin katsein häneen. Ja taas siirtyi hän toiselle puolelle, vetäytyi hetkeksi nurkan taakse piiloon. Vihdoinkin, sieltä palattuaan kulmaan, näki hän Kaivokadun puolelta nopeasti astuvan naisolennon, joka muistutti Leeniä. Hän meni suoraan vastaan ja tyydytyksestä ei saanut ääntäkään suustaan. Hänen edessään seisoi Leeni, hänellä oli Leenin käsi kädessään.

— Anteeksi, että vähän myöhästyin, — alkoi tämä, — mutta ettehän suutu?

— Teititelläkö meidän nyt pitääkin toisiamme? — kysyi Arola.

— No, ei — sitte, — sanoi Leeni. — Mennään tuonne viertotielle päin kävelemään!

— Mennään, — suostui Arola ja pujotteli kätensä Leenin käsivarteen. Sinäkö se nyt olet, Leeni? — sanoi hän ihastuneesti ja katseli Leeniä kasvoihin.

— Minä, mutta annahan kun nyt ensin puhun, — vastusti Leeni kääntäen kasvonsa syrjään.

Arola oli kuitenkin jo ehtinyt huomata, kuinka Leeni oli tavattomasti muuttunut ja hänen käsivarrestaan, jota hän päin oi poveaan vastaan, tunsi hän hänen kovasti laihtuneen. Ei se ollut sama Leeni, jonka hän muisti entuudesta, ja siitä kauniista valokuvasta, jonka hän vielä muutama tunti sitte oli nähnyt, oli tämä vain, vaikka samat hienot piirteet kyllä räikeästi esiintyivät, jonkinlainen kalpea kuutamojäljennös. Pukukaan, jonka koetti täyttää sama tuttu vartalo, ei ollut nuhteeton. Kaiken tämän huomasi Arola heti ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.

— No, puhu, puhu! — innostui hän kuitenkin.

— Ajatteles, kun se Härmälä, — muistatko sen siellä Hermannissa, jonka tähden "Tuulentuvan" näytäntö raukesi? — yht'äkkiä tuli vastaani eikä antanut minulle rauhaa ennenkuin läksin hänen kanssaan "Kukkuvan kellon" ravintolaan. Siksi näin myöhästyinkin.

— No? — kummasteli vain Arola.

— No, ja siellä sattui vielä sitte olemaan Vieno Salminenkin, — häntä tuskin muistat, vaikka kyllä hänkin sinulle esiteltiin samalla kertaa.

— Kyllä muistan molemmat hyvinkin. Mitäs niillä...?

— Vieno parka on ihan mennyttä tyttöä. Oikein sääliksi kävi katsella. Minkä jätkän seurassa lienee ollutkin. Niin oli juovuksissa, ettei minua nähnytkään, vai eikö lie tuntenut.

— Että viitsit semmoiseen paikkaan mennä!

— En olisi mennyt, mutta se Härmäläkin oli vähän ryypännyt ja siksi en uskaltanut kieltäytyä. Pelkäsin, että kadulla vielä nostaa elämän ja koetin olla niin ystävällinen kuin suinkin.

— Mitäs sillä sitte oli sinulle sanottavaa?

— "Enköhän minä nyt kelpaisi Leenille?" — kysyi hän muun muassa.

— Hävytön! — kuiskasi Arola siihen väliin hampaittensa lomitse.

— "Ehkäpä vähän tuonnempana", — vastasin minä kujeillani.

— Leeni! Mitä sinä?!

— "Niin, tämmöiseksi olen käynyt rentuksi sinun tähtesi", — selitti Härmälä minulle.

— "Jahka nyt sitte tulen ihan sinun kaltaiseksesi", — sanoin minä, — "niin voimme vielä kelvata toisillemme", — kertoi Leeni katkeran leikillisesti.

— Et saa puhua tuolla lailla! — kielteli Arola pahoitellen.

— Mitäpä sitä salaan?! Näkeehän sen jo päältäpäinkin, että olen hyvällä tolalla, — jatkoi Leeni avomielisesti.

— Eikä näe. Älä nyt turhia puhu! — Mitenkäs hänestä sitte eroon pääsit?

— Lupasin tavata häntä vielä huomenna.

— Mitä varten? Se on joutavaa! Älä viitsi!

— Pyysin häntä lainaamaan minulle vähän rahaa, — niin paljon, että pääsisin matkustamaan Venäjälle.

— Mitä sinä nyt taas?!

— En, en. Se on totta. Minä olen varmasti päättänyt lähteä sinne, niin pian kuin voin.

Arola katsoi pitkälti Leeniin sanomatta enää mitään kotvaan aikaan. He olivat saapuneet satamaradan yli kulkevalle sillalle ja silloin hän esitti, että he kävelisivät Pohjoisrautatiekadun vartta. He kääntyivät sinne.

— No, miks'et sano mitään? — kysyi vihdoin Leeni kummastellen Arolan äänettömyyttä.

— Sitäkö minulle sanoaksesi olet tahtonut minua tavata tänä iltana? — kysyi silloin vuorostaan Arola ja hänen äänestään kuuli selvästi, että tämä Leenin uutinen oli häntä kovin pahastuttanut.

— Niin. Tahi oikeammin pyytääkseni sinulta samaa kuin Härmälältä. Ethän pane pahaksesi, — sanoi Leeni.

Taaskin kotvan aikaa ääneti oltuaan kysyi sitte Arola hellävaroen:

— Mikä sinua tuohon tekoon sitte pakottaa, Leeni, jos uskallan kysyä?

— Siihen ei ole niin helppo vastata — nyt, — tulivat silloin Leenin sanat hiukan katkonaisesti ja ikäänkuin tarkkaan punnittuina. — Tiedäthän, että äitini on kuollut? — kysyi hän sitte.

— Kyllä. Se oli surullinen uutinen minulle. Vasta ulkomailta palattuani sain sen tietää — selitti Arola.

— Niin no! Onhan siinäkin syytä kylliksi. Älä nyt sitte — tällä kertaa — kysele enempää! Ehkäpä joskus toiste kerron sinulle kaikki, — vastasi Leeni.

— Mutta minä en sinua laske — sanoi silloin Arola päättävästi.

— Kyllä lasket, kun saat tietää kaikki, — vastasi Leeni yhtä päättävästi.

— Mitä sinä?! Mitä nyt sitte on tapahtunut? — yritti jo Arola udella.

— Sanoinhan, että ehkä kerron toiste. Sinullehan voin kertoa kaikki?

— Kyllä ja luottavasti! En nyt sitte tahdo kiusata sinua enempää kyselyillä, mutta muistutan sinulle vain, että onhan sinulla näyttelijäurasi jälellä, johon voit turvautua.

— Pyh! Ei siitä tule mitään. En minä näyttelijättäreksi kelpaa. Se oli silloin sinun ansiosi, että vähän onnistuin.

— Turhaan sinä nyt noin huonoksi itsesi luulet.

— Kyllä minä itseni hyvin tunnen. Se oli vain turha haave. Ja se on nyt ollut ja mennyt — niin kuin kaikki muu, — helähtivät jälleen katkeran sävyisinä Leenin sanat.

— Ei, Leeni, sinä et saa masentua tuolla lailla. Eihän äitisi kuolemassa ole kylliksi syytä sinulle tämmöiseen lamautumiseen. Minä en ainakaan sitä ymmärrä. Jos taas on muuta syytä, niin täytyy sinun nousta jälleen, jälleen innostua työhön, joka vie sinut eteenpäin urallasi.

— Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä. Mutta jos minä sanon, että minä olen syypää äitini kuolemaan, niin ehkä silloin käsität tahi ainakin aavistat kaikki.

— Kuinka? Millä lailla? Mitenkä sinä olet siihen syypää?

— Äitihän hukuttautui tahallaan — minun tähteni, vaikka selitettiin, että hän hukkui. Se oli kyllä mielenhäiriössä, mutta sittenkin — sekin oli minun tähteni. Etkö ole kuullut?

— En ole kuullut mitään.

— Mehän muutimme kesäksi saaristoon. Sitte tuli se syy. Äiti oli aina lapsuudestaan saakka ollut uskonnollismielinen. Hänhän oli papin tytär, vaikka hänellekin oli sattunut onnettomuus — minun syntymiseni — ja sitte hän oli joutunut naimisiin, niinkuin tiedät. Hän oli oikeastaan hyvän synkkämielinen ja usein oli hänellä tunnonvaivoja. Sen tautta hän niin harvoin ihmisille näyttäytyikin. Niin, kun sitte tuli se syy, minun syyni, niin hänestä tuntui, että se oli Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa rikoksesta ja hän joutui ihan mielenhäiriöön. Istuin sitte eräänä iltana jyrkällä rantakalliolla hänen kanssaan. Hän sanoi, että ilta oli viileä ja pyysi minun käymään hakemassa shaalia hänen hartioilleen. Kun tulin takaisin, oli äiti kadoksissa. Seuraavana päivänä vasta saatiin hänet naaraamalla ylös merestä. Ei se ollut tapaturma, minä olen varma siitä. Kyllä hän hukuttautui ja minun tähteni. Minun se oli syyni.

— Mitä sinä nyt niin luulet? — sanoi Arola silloin alakuloisesti ja ikäänkuin lohduttaen Leeniä, josta kuulosti jo samallaista raskasmielisyyttä kuin tämä kertoi äidillään olleen. Sen vuoksi hän ei uskaltanut kysyäkään enemmän Leeniltä hänen "syystään", josta hän kuitenkin jo alkoi olla täysin selvillä muutenkin.

— Kyllä, kyllä! Ja äidin kuoltua minä jäin puille paljaille: veljet, oikeat lapset, saivat kaikki. Siksikin minun täytyy pois täältä, — jatkoi Leeni. — Kuule! Ehkä sinä huomiseksi sitte voisit hankkia minulle muutaman sadan? Mutta tänään minä tarvitsisin jo vaikka kympin. Täytyy huoneesta maksaa etukäteen.

Arola otti paikalla lompakostaan setelin ja oli melkein iloinen, että saisi tilaisuuden tavata Leeniä toiste.

— Tässä, — sanoi hän. — Minä tulen mielelläni huomenna puhumaan kanssasi enemmän ja toivon, että asiat silloin ovat toisella kannalla. Minä koetan keksiä jonkun keinon. Et sinä saa, Leeni, tämmöisiä ajatuksia hautoa. Se on ihan mahdotonta. Sinun täytyy päästä jaloillesi jälleen ja muuttua entiseksi elämäniloiseksi tytöksi taas.

— Ei se siitä enää muutu, — vastasi Leeni päättävästi. — Mutta ei puhuta nyt tänään siitä enää. Kiitos nyt tästäkin! Saata minut nyt kotiin!

— Missä sinä sitte asut täällä?

— "Patrian" hotellissa, huoneessa numero 23. Olen kotona noin kahden aikaan.

Ja Arola saattoi hänet kotiin tahtomatta kauemmin pidättää häntä. Paluumatkalla oli heidän puhelunsa katkonaista ja väkinäistä. Molemmat tahtoivat mieluummin vajota mietteihinsä. Arola varsinkaan ei voinut selviytyä ajatuksistaan, jotka myllersivät hänen päässään kaiken sen johdosta, mitä hän nyt Leeniltä oli kuullut, herättäen yhä uusia eriskummallisia kuvitelmia niistä seikoista, jotka vielä olivat jääneet kuulematta ja jotka hän varmasti toivoi saavansa kuulla seuraavana päivänä. Samalla synnyttivät nämä ajatukset ja Leenin koko olemus hänessä raskaan, painostavan mielialan. Mutta yhdestä asiasta oli hän nyt jo kuitenkin selvillä: Leeni oli estettävä toteuttamasta aiettaan lähteä Venäjälle. Ja vaikka hän, hotellin ovella hyvästellessään, Leenille lupasikin koettaa toimittaa hänen pyytämänsä rahat, niin teki hän itsekseen päätöksen, ettei hänelle niitä anna. Leeni oli estettävä lähtemästä millä keinoin tahansa ja saatava jaloilleen jälleen.