IV.

Määrätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen, ovelle.

— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.

— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.

— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.

Ovi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja leivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen, joka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen huoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen taas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt jatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven yläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki Arola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin hänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä rauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt ketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.

Kotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä riisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa ja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään vaatekaappiin.

— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.

— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti Leeni.

— Kun kalossitkin panit sinne?

— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka palvelija.

Ja aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan, vielä senkin lukkoon.

Arola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi edukseen.

— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi Leenille tuomisensa.

Ottaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja suuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein vastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski pussit.

— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi päiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin ovat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa maasta pois.

Leeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta katsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen päähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy äänessään:

— Mitenkäpähän ne selviävät?!

— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä. Tämähän ei ole hullumpi huone.

— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on parihuoneet.

— Kuinka niin?

— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän kautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin pihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.

Arola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen ikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain harmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.

— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun ei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut näiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.

— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti tyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun mainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.

— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.

Arola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli vaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua vaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen oven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa ikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä kuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki kirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä sohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä vihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä "turkkilainen" matto. Ikkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat uutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.

Syntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi puhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä päivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan appelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:

— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit, kun puhuit siitä omasta syystäsi?

— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan hänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.

Kun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että tämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.

Samassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti vieläkin enemmän kuuloaan.

— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.

Ennenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun ovelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni sormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.

— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.

Minä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.

— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän aikaa... — vastasi.

Leeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen tulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.

— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia askeleita.

— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli ponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.

— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket punottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua täällä.

Arola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.

— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne sivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne häntä selkään tuuppien.

Tämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen odottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni tahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin tämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi tietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä. Hänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta kuunnella oven takana.

Vedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti pöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne, miten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä ketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis, aukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:

— Nyt saa tulla!

Aavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan, astui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen yhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi hänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta mielenliikutuksesta värähtelevä sävy:

— Päivää — pitkistä ajoista taas!

Sitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:

— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?

— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä viittasi hän vieraansa istumaan.

— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi nojatuoliin istumaan.

— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan, siirrettyään hieman pöytää edestään.

— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. — Luulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois. Ovenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.

— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen olla niin levollinen kuin suinkin.

— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan käsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.

— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella kysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen eteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.

— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko vain jotakin sanoakseen.

— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin tietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni, nyt jo sinutellen Aavikkoa.

— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä kylmäverisenä.

— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä sinulle, niin on ainakin minulle.

— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin lepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle tarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.

— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa ai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt kerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun, sillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni päättävästi.

— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, — lausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen samalla kättään hattuaan kohti.

Sen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen ovelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.

— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, — lausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.

— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui silloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään. — Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.

— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis...

— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet Aavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti, — jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli rinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä hermostuneesti.

Silloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen asentoonsa.

— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä, ettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan käyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi käyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?

— Entä sitte?

— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?

— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.

— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä iässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin sinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta sittenkin sinä vielä uskallat —?

Leenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.

— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita paljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, — enkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle mahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään velkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.

— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni puheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa sinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui nyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun ollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään voinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä rannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun sitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin, kun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen täytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.

— Sanon vieläkin, etten tunnusta... — alkoi Aavikko kiukustua.

Mutta Leeni keskeytti hänet:

— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän verestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät silloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin me? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia tovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa olit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon kun olin. Muistathan menestykseni "Onnen unelmassa?" Etkähän ole unhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden kesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi luoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua aina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille. Muistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?

— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät hyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.

— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta rehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina vastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?

— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja saadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen Aavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.

— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä suhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra, — sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen silmiinsä.

Kumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään. Leeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi, otsaansa rypistäen, maahan.

— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi vihdoin Aavikko.

— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan pääse.

— Mitäs sitte tahdot?

— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään huolen siitä.

— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut sitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen tapasimme toisemme täällä Helsingissä?

— Entä sitte?

— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat kai, kenen nimelle teetit valokuvani?

— Se ei todista mitään.

Kyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi, — noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja sillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin haluat.

Aavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.

— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen juttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen seurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.

Aavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.

— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä, Leeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja ovat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan tyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.

— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis näin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt loppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, — sanon sen vielä kerran, — olet syypää.

— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää minua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen syytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän omaa suostumustaan tuommoista "vahinkoa" voisi tapahtua.

— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin rikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin teosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut omia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.

Silloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:

— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole oikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua semmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut, en edes tarjonnut.

— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi tapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.

— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään minulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.

— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni mitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit valmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin. Sen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut sinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni lopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä silmään.

— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, — niin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?

Ja hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä oli povitaskussaan.

— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. — Luuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä tuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!

— Mitäs sitte vaadit?

— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.

— Missä se on?

— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.

— Mitä varten siellä kävisin?

— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty Martaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut jo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain tahtovan kiristää rahaa sinulta.

Aavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja hänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.

— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä sittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala suokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.

— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.

— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun kipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti Leeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt käydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse tyttöäsi.

Leeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää sanomatta.

Hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:

— Mitäs sinä nyt sanot?

— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä selitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.

— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen nimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni, pilkallinen hymy huulillaan.

— Siitä ei tule mitään.

— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.

— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.

— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.

— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt vuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi salainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen tieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin asian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole vähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.

— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis todellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän jälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa sittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.

— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.

— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan naida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin lapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden kuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi vaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin puolustusasemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta kiehuen ja kalveten Aavikko.

— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.

— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.

Leeni katsoi häneen kauan tiukasti.

— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi morsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on saanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun sukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen kurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta, poskensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.

— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui pöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.

He tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen ilon ilme.

— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko edelleen.

— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla levollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.

— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui Aavikko hänelle.

— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman teatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, — lisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.

Silloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.

— Siinä tapauksessa... kuristan sinut... kuoliaaksi, — raivosi hän hampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni kaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni tytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.

— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä huudetuksi katkonaisin sanoin.

Ja yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä sisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä niskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa oven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.

— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka myöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.

Tämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa käteensä.

— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä, luoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.

— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen tukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi hän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: — Tuossa!

Aavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.

— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa lomitse lukkoa avatessaan.

— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti häneen päin kääntyen.

Mutta sillä _et_ pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi Aavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.

Sanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja paiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan kuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.

Arola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui takaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun. Hän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen, suuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli häntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen Leenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa lääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.

Kesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.

Arola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.

* * * * *

— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys katkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.

— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli hänen päätään.

— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä olen.

— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa Leenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.

Leeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä kiittääkseen myötätunnosta.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen ollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen nyt tällä lailla palkintoni saanut.

— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt tunteitasi tuota miestä kohtaan.

— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut jonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, — jonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä menestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.

— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi, Leeni, — puuttui Arola puheeseen.

— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä molemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä vain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut sokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen rakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko ja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni minulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.

— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein toruvalla äänellä.

Leeni sen johdosta oikein hymähti.

— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä tietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni pohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.

— Sen kyllä kuulin ja näin.

— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei vaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle, että hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.

— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet ottaisin.

— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin olet sen tullut huomaamaan.

— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.

— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.

— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.

— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin mahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.

— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! — jatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan nyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa — hänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan sinulta, — arveli Arola.

— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen silmänsä iskivät jälleen tulta.

— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!

— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.

— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.

— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?

— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?

— Sehän ei sinuun kuulu.

— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä lailla.

— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi antamaan toinen toisillemme.

— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain palkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.

— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.

Sinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä sitä paitsi parane lainkaan.

— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä ajattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se sitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane, niin ei kai se siitä pahenekaan.

— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi keskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa perään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua kiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet täytäntöön.

— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi istualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän appelsiiniemmekin syönti kesken.

He nousivat molemmat seisoalleen.

— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.

— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan enää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität tämän jälkeen.

Ja Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän sanoessaan.

— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen miehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä kertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta tarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas milloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.

Tämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla, katsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä käsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä, rohkaisi hänen mieltään.

— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman Arolan huulille.

Tämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti Leenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä, tulisella suudelmalla.

— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen Leenistä.

— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan Porvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.

— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui Arola tyytyväisenä.

Leeni otti esille kaikki hänen "tavaransa", auttoipa vielä päällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan kotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.