V.

Tuskin oli Arola ehtinyt poistua, kun Leenin ovelle jälleen kolkutettiin.

Hänen luokseen saapui mies, jolla kädessään oli iso kulttikirja ja sen lehtien välissä kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu: "Neiti Leeni Saares. Omaan käteen."

— Onkos neiti itse Leeni Saares? — kysyi kirjeen tuoja.

— Kyllä, — vastasi hiukan kummissaan Leeni.

— Tässä olisi kirje, joka olisi tähän näin kuitattava, — sanoi mies annettuaan kirjeen Leenille ja osoittaen sormellaan kirjaan.

— Mistä se on? — kysyi Leeni.

— Kauppias Aavikolta, — oli vastaus.

Leeni otti kirjeen, katseli sitä kotvan aikaa, mietti ja katseli taas eikä tietänyt oikein, mitä tehdä.

— Tässä on kyllä mustekynä, — sanoi mies, ell'ei täällä ole, millä kuitata.

— Niin, — sai Leeni vain vastatuksi, mutta repäisi samalla kuoren laidan pois ja vilkasi ensin kirjeeseen. Siinä oli sisällä kaksi viiden sadan markan seteliä ja ainoastaan nämä muutamat sanat ilman allekirjoitusta:

"Toivon, että tämä summa toistaiseksi riittää".

Leeni mietti vielä hetkisen.

— Hyvä on, — sanoi hän sitte, otti mieheltä kirjan ja kynän ja kuittasi.

Kiitettyään poistui mies ja Leeni jäi kirje kädessään istumaan paikalleen. Hän näytti ensin vakavalta ja rypisti otsaansa, nojaten päätään käteensä, kyynärpään levätessä pöydällä, mutta sitte valaisi hymy yht'äkkiä hänen kasvonsa.

— Hyvä on! Hyvä on! — lausui hän melkein hyräillen ja hypähti ylös paikaltaan. Sitte alkoi hän pukeutua mennäkseen ulos.

Hän muisti, että hänen piti heti soittaa Porvooseen, mutta kohta muuttikin hän mielensä, otti esille kirjepaperin ja kuoren ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Muste oli pullossa koko lailla paksua ja kuivanutta ja kynä huono. Hän haki sen vuoksi käsiinsä laukkunsa ja löysi sieltä lyijykynän. Sillä kirjoitti hän nopeasti seuraavan kirjeen:

"Ensio hyvä!

Minä en voikaan nyt enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Älä siis tule minua huomenna tapaamaan! Ilmoitan Sinulle heti, kun palaan — toivottavasti muutaman päivän perästä. Näkemiin siis! Parhaat terveiset.

Leeni."

Tämän kirjeen päätti hän ulos mennessään panna ensimäiseen kirjelaatikkoon.

Sitte soitti hän palvelijaa ja pyysi oitis saada laskunsa. Sillä välin kun se hänelle valmistettiin, keräsi hän tavaransa, joita ei paljoakaan ollut, ja sulloi kaikki pieneen matkalaukkuunsa. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli päällysvaatteet yllään, ja kun lasku oli tuotu ja maksettu, riensi hän suoraa päätä asemalle. Siellä, otettuaan selkoa junain kulusta, osti hän lipun Kilon asemalle edestakaisin.

Hänen oli vielä sinä päivänä ehdittävä käydä siellä suorittamassa maksunsa pikku Martan hoidosta ja samana iltana tahtoi hän nyt palata Porvooseen.

Niin hän tekikin.

Hänen päässään kuhisi ajatuksia. Hänen toimintansa oli kuumeentapaista. Hänen piti Porvoossa heti sanoutua irti paikastaan. Siellä hän ei enää jaksanut eikä tahtonut olla.

Lähteäkö kokonaan pois maasta niinkuin oli aikonut ja jättää kaikki oman onnensa nojaan? Onnensa? Niin, jos siitä muille koituu onnea, niin koitukoon! Mielellään sen voi suoda. Minkälaista se onni on, sen hän oli itse nyt tarpeeksi kokenut. Itse hän oli onnensa orpo.

Orpo? Orvoksihan jää silloin se lapsiraukkakin. Mutta kylläpähän Jumala siitä huolen pitää.