VI.

Kului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä seikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.

Hän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon kohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että hän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua hotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti palannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin nähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin asumaan.

Onneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää ennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa. Jos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin aavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri ajatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti häntä aika ajoin kovin.

Käydäkö Martta Hinnermon luona?

Hänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan tehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista tietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen kääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen luultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys saattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi. Kysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä ollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko sittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta Hinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta? Se asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla sanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän olla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta siitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt Martta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä toimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa ja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.

Muuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja puhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä kuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun hän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin olinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.

Nähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon välit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan pannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin häneltä.

Alakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen sattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi palannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti monta päivää peräkkäin.

Oli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä ilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei suljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui Arola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon kohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö mennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi Heikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä risteyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi Arola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin katua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua, pysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka tuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon portailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.

— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?

— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai, niin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, — vastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —

— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. — Mennään tännepäin!

Ja laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin Vanhan kirkon puistoa kohti.

— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla seisoit?

— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. — Niinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.

— Missä sinä nyt sitte asut?

— Matkailijakoti "Untolassa". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin vähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä, ajatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni astui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin kummalliselta, että oikein pelästyin. "Hyi!" — ajattelin, — "mitä aaveita minä näen?" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa, että olen sairas.

— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä sitte?

— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, — jatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan he kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat astimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin voinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin heidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon vasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä menin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana heitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti ihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että he olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen saakka olleet.

— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. — Sattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.

— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni edelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään aikaan.

— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.

— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä etupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle virsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän ollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin häneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti. Jumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.

— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki? — kysyi Arola.

— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. — Paljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin sanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja lopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka tahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin minuun teki sen vaikutuksen.

— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.

— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä hotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto on Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki anteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.

— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.

— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida olla.

— Mutta voi tulla.

— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.

— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit tuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.

— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, — sanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani sen näköhäiriön minussa synnyttivät.

He kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston laitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä masentavasta aiheesta toisaanne.

— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin, Leeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään kirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää maasta pois, niinkuin uhkasit.

— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.

— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.

— Se saadaan nähdä huomenna.

— Kuinka niin?

— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen Porvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista pienten lasten vatsatautia.

— Niinkö?!

Ajatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he miettivät itsekseen.

— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta huomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. — Sittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?

— Tietysti.

— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.

Ja Arola saattoi Leenin "Untolan" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:

— Etkö tarvitse mitään?

— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.

Leeni korosti sanan "toistaiseksi", mutta ei hiiskunut Arolalle sanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.

— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi Leenin kädessä.

— Olen.

— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, — penäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.

— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.

— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa hulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän on sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy voimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää huolta, — puhui Arola innostuneesti.

300

— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!

— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!

Sen jälkeen he jälleen erosivat.