VIII.

— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun hänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.

— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.

— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta samaan sävyyn.

Sulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja kuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän asioistaan, ellei... ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut mahdollista.

— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.

— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.

— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se oli vahinko.

— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli Aavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.

— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni parka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän niin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.

— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.

— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa, mutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä jotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui niin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti kaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.

— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen elää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja, — toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä, kun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut uhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu siitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä kokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla yhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta huomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään, jopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla vastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin, että hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan häämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa ylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän ollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista syistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan sisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin vielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen avioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin puolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi puhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli millä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen kuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana päivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.

Siitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle pitkäksi aikaa.

Ja he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja rauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää Onnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei mitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita olisi ollutkaan kuin he kaksi vain.

Aavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen onnettomuus?!