IX.

Kun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli matkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että hän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut nähnyt.

Puolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä kuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua. Mitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois suorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään pahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä iltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan hänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.

Arola oli lopulta kovin hermostunut kävellessään tämän ajan katuja pitkin. Kotiaan hän ei kuitenkaan tahtonut mennä ennenkuin oli Leenin tavannut tahi saanut joitakin tietoja hänestä. Hänen sydämensä tuntui näin ollen sykkivän ihan hänen kurkussaan, kun hän kolmannen kerran vielä ja koko lailla myöhään tuli matkailijakotiin tiedustelemaan, oliko Leeni tullut. Nyt hän vihdoinkin sai myönteisen, rauhoittavan vastauksen.

Mutta astuessaan Leenin huoneeseen, joka oli iso, tavallista miellyttävämpi hotellihuone, tapasi hän Leenin makaamasta alassuin suurella leposohvalla, vuoteesta otettu päänalainen allaan ja kasvot siihen painettuina. Hän itkeä nyyhkytti niin, että koko hänen ruumiinsa hytkähteli.

— Leeni! — huudahti Arola syöksyen hänen luokseen. — Mikä sinun on? Miksi sinä itket?

Mutta pitkään aikaan Arola ei saanut vastausta. Leeni itki vain, kiihtyipä vielä enemmän, kun Arola saapui ja teki hänelle kysymyksensä.

Arola riisui nopeasti päällysvaatteensa ja ryhtyi uudelleen Leeniä puhuttelemaan.

— Vastaahan edes: missä olet ollut? Oletko sairas?

— En... en... ole... sairas, — tuli nyyhkyttäen vihdoin päänalaseen tukehdutettu vastaus.

— Miksikäs sitte itket? Mikäs sulle on tapahtunut?

— Se on... kuollut... lapsi, — sai Leeni lopultakin selitetyksi.

Ja taaskin alkoi hän hillittömästi itkeä.

— Niinkö?! — lausui Arola vain silloin, osaamatta mitään muuta sanoa. Ja hän nousi, jätti Leenin siihen yksikseen tyyntymään ja alkoi hiljakseen kävellä huoneen pehmeällä matolla edestakaisin. Hän aikoi sanoa, että sehän oli parasta, mitä saattoi tapahtua, että siitä oikeastaan piti Jumalaa kiittää, mutta ei tahtonut loukata Leenin äidintunteita, jotka näin olivat puhjenneet ilmi, vaikka tämä aikaisemmin eri tavoin olikin osoittanut omituista kylmyyttä ja tylyyttä lapsestaan puhuessaan, mikä suorastaan oli hämmästyttänyt Arolaa. Oliko tuo silloin vain syvempien tunteiden salaamista tahi tilapäistä oikullisuutta, sitä oli vaikea sanoa, mutta nyt, kun pikku Martta oli kuollut, ilmaisi luonto oikean laatunsa, äiti itki lastaan kaikista kärsimyksistä ja tuskista huolimatta, kaikesta vihasta huolimatta sitä miestä kohtaan, joka oli nämä kärsimykset ja tuskat hänelle tuottanut. Kukapa tiesi lopulta, ehkä tuon näennäisen vihankin alla piili jonkinlaisia hellempiä tunteita yhä edelleen tuota samaa miestä kohtaan? Olihan naisen luonne siinäkin suhteessa aivan käsittämätön. Ja Arola joutui näissä mietteissään niin ymmälle, ettei hän suorastaan tietänyt, mitä Leenille sanoa. Jopa hän ajatteli, että oli paras jättää hänet ja lähteä pois.

Kotvan aikaa käveltyään hän kuitenkin istuutui, vaan etemmäksi Leenistä, ja oli edelleen vaiti. Vähitellen Leeni sitte alkoi tyyntyä.

− Miksi menit pois — sinne? — kysyi Leeni kuiskaten. — Miks'et puhu mitään?

Arola nousi jälleen ja meni hänen eteensä leposohvan laidalle istumaan. Ja tarttuen hänen käteensä sanoi hän:

— Ajattelin, että ehkä olisi parasta, että nyt menisin pois ja tulisin toiste.

Silloin Leeni nousi ja istuutui hänen viereensä.

— Mitä varten? — sanoi hän. — Enkös minä ole kummallinen, kun itken, vaikka oikeastaan pitäisi olla tyytyväinen.

— Sitähän minäkin ajattelin, vaan en tahtonut sinulle sanoa, — ilmaisi Arola nyt mielipiteensä.

— Minun tuli, näetkös, yht'äkkiä niin sääli, kun muistelin sitä lasta, — puhui Leeni jo aivan rauhallisesti. — Se oli kuollut eilen päivällä ja tänään oli se jo pikkusessa valkoisessa arkussaan. Et usko, kuinka se oli kaunis, ihan kuin pieni enkeli. Ja se oli niin onnellisen näköinen, että minun kävi oikein kateeksi sitä.

— Eiköhän olekin onnellisin se, joka pienenä kuolee?

— Ja kaikesta onnellisinta olisi olla syntymättä kun elämä kuitenkin on niin viheliäistä.

— Viheliäinen on oikeastaan ihminen...

— Niin, niin. Joka elämänsä tekee viheliäiseksi taikka ainakin viheliäisemmäksi, kuin se on.

— Mutta kun nyt kerran on pakko elää, niin täytyy koettaa saada elämänsä niin siedettäväksi kuin suinkin.

— Niin täytyy, jos vain voi.

— Täytyy voida. Nyt sinunkin, Leeni, vielä täytyy koettaa. Nyt sinulla ei ole enää esteitä ryhtyä uudelleen työhön ja toimeen. Ja sinun on siihen välttämättä heti ryhdyttävä. Työ on ihmisen ainoa pelastus. Velttous, toimettomuus, laiskuus vie perikatoon. Minä en nyt sinua jätä ennenkuin olet päässyt jaloillesi jälleen.

— Ja millä lailla voisin minä päästä?

— Olit jo valinnut urasi ja sille on sinun antauduttava uudelleen. Ihminen ei saa heittäytyä toimesta toiseen ja aina uutta yrittää, vaan hänen täytyy tarttua siihen, mitä osaa. Sinulla on taipumuksia näyttelijättäreksi ja olet jo näyttänyt sillä uralla osaavasikin jotakin. Siihen työhön sinun siis on käytävä uudelleen käsiksi ja sillä voit leipäsikin ansaita, vaikka et miksikään kuuluisaksi tulisikaan.

Siihen tapaan alkoi Arola puhua Leenille, koettaen saada hänet unhottamaan kaikki ikävät tapahtumat, entiset ja nykyiset, ja rohkaisten, kehottaen häntä uuteen elämään jälleen. Ja vähitellen hän huomasi siinä onnistuvansakin, saavansa Leenin itsensä innostumaan ja tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ensiksi tuli tietysti puhe Leenin toimeentulosta. Silloin oli hänen tehtävä koko joukko tunnustuksia ja Arola sai puolestaan nyt tietää Aavikon rahalahjasta ja siitä johtuneista seikoista, jotka siihen saakka olivat hänelle olleet salaisuus. Näillä rahoilla oli Leeni ehtinyt jo hankkia uusia, välttämättömimpiä vaatekappaleitakin itselleen ja suorittaa Kilossa kaikki maksut lapsen hoidosta ja viimeksi hautausmenotkin. Näin ollen oli summa jo supistunut puoleen, mutta toistaiseksi ei nyt vielä hätää ollut. Aika oli kuitenkin kuluvana näytäntökautena jo niin pitkälle ehtinyt, ettei maksanut vaivaa mihinkään teatteriin tarjoutua, mutta seuraavasta syksystä...

Näihin mietteihin yhtyi Arola puolestaan täydellisesti. Leenin oli nyt toistaiseksi levättävä ja koetettava saada mielensä täydellisesti tasapainoon ensin. Parasta olisi päästä pois täältä, niin etäälle kuin suinkin niistä oloista ja ihmisistä, jotka vain voivat herättää kalvavia muistoja. Ja Arola esitti, että hän lähtisi jonnekin maaseudulle, jonnekin, minne hänkin itse sitte kesäksi tulisi ja niissä he voisivat viettää kesäkuukaudet yhdessä.

Leeni lupasi sitä asiaa ajatella ja mainitsikin jo muutamia seutuja, missä semmoisia tuttavia oli, joiden luo voi päästä asumaan. Arola taas lupasi, että parhaimpansa mukaan oli pitävä huolta asian aineellisesta puolesta. Pääasia oli nyt virkistyminen, uuden elämänvoiman ja -innon hankkiminen. Sitte oli työ aikanaan kyllä tuova kaiken muun mukanaan: tyytyväisyyden, ilon ja onnen.

Ja näin he istuivat kauan, myöhään yöhön saakka, kahden kesken ystävällisesti puhellen ja luottavasti ilmaisten toinen toiselleen ajatuksensa ja tunteensa. Siinä tuli lopulta puheeksi myös eräs tapaus entisiltä ajalta, muuan kohtaus Annankadun varrella, se päivä, jolloin Arola jotensakin selvästi vihjasi haluavansa Leeniä omakseen, vaan sai häneltä suorin sanoin hylkäävän vastauksen.

— Muistatkos, Leeni, sen kerran?

— Minäkö en muistaisi? Kuinka usein olenkaan sitä tekoani perästäpäin katunut!

— Mutta jos nyt tekisin sinulle vielä saman kysymyksen?

— Tämmöisellekö kuin minä?

— Älä puhu noin! Minusta olet sittenkin vielä sama kuin silloin. Eikä: sinä olet parempi kuin silloin, paljoa parempi, Leeni.

Ja ilosta puhkesi Leeni hillittömään itkuun ja heitti kätensä Arolan kaulaan. Ja Arola suuteli hänen poskiaan, hänen silmiään, hänen tukkaansa, suuteli pois suolaiset kyyneleet, jotka virtanaan valuivat hänen kauniista silmistään hänen kuumille huulilleen. Arolan ei tarvinnut sitte enää kysyä eikä Leenin enää mitään vastata. He ymmärsivät toinen toisensa sanoittakin...

Rauha oli alkanut asua Leenin kärsimysten kiduttamassa povessa ja onni kajasti kauniina uudelleen hänen särjetyn elämänsä ilmanrannalla. Ja uusi elämän päivä tuntui sen mukana syttyvän Arolankin kovia kokeneelle sydämelle.

Heidän oli sinä yönä vaikea erota toisistaan.