III.

Kun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi Itäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin mielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin ollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta tekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut: hän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin huoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen lammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine ankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen, ja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin huoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin ja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti hiuksiaan.

Sitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt tekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut hänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä. Hän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin su'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi otsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti käyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin, otsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää vasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä hiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän tavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri siinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että siinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.

— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän melkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden tähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän surumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka toinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.

Kun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon "säteitä" silmiensä ympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen paikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli voimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen tahtonut vastata, että "olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että olenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha lainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä kahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen". Sen jälkeen hän istuutui kiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja ikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja alkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan kuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan saaneet.

* * * * *

Hän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut nimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä ollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi. Tämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui Ensio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään oli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut saanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin nimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli, uhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin tuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui kiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin suhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein kuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu hänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea ja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.

Sisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun. Siellä he olivat saaneet asua alussa erään "ruokarouvan" hoidossa, kunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi "ruokarouvaksi" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin koululaisia täysihoidossa.

Ensimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki tosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia nähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen vaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän järven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän näköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli. Kun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat saapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä, alkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän äänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista suurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi ajopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin nuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti pienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen. Semmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää lukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian huudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun rosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään vuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen ja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti tätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos olisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin, joka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi hänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin toivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.

Kouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään erikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku erityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta sitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi hänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle hänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa, ja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka. Kielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo varhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten runoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän "Lemmenkukka"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut koulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista koulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin kultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin kanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän silloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät kaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin, jotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat kovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset yrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän tuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.

Hänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, ja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta myöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä. Mutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan hiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten opettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä ulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi saamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle antaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli hän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa nähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän Wieniin.

Wienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa asuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui häneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea alkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä oli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen, mutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä myöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä paitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt naimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut hänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että silloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin jalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet usein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan tuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat päättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément, alussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin miellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että hän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen uuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa. Ainoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi lähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta ja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan rauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei enää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui kohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten hiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei hänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa ja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta perehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin ja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen, rauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää ja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään piittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi piankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside, joka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan kantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara kurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit kokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa matkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin oli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin kauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi, heikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui se sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa kirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli saavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen tulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti hänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän siltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.

Pitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta nyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti? Oliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki? Se oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo tunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli? Suruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä kerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä kihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta. Oliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen sopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole se "ikuisesti naisellinen", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös korkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo ylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla onnen ja onnettomuuden tunne?

Leeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä hänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän saanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään jälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen, ettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.