X.

Tampereen teatterin näyttelijäkuntaan kuului seuraavasta syksystä rouva Leeni Saares-Arola ja häneen kiinnitettiin siellä suuria toiveita. Ensiksihän hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto, joka suinkaan ei ole vähäinen asia näyttelijättärelle, ja toiseksi oli hänen esiintymiseensä tullut jotakin luontevaa viehkeyttä, hänen ääneensä kirkas, teeskentelemätön kaiku, lauseihinsa, niiden joka ainoaan sanaan, syvä, sielukas tunne, sanalla sanoen, hänen luomiinsa henkilöihin todellisen elämän lahjomaton tuntu, jonka hän nyt oli saavuttanut omien kokemustensa, omien kärsimystensä kautta.

Itseltään ei Leeni kuitenkaan salannut, että suuri ansio hänen saavutuksistaan lankesi hänen miehensä Ension osalle, joka ohjasi häntä aina, milloin hän oli epävarma, jopa usein luki koko roolinkin hänen kanssaan.

He olivat elokuussa kaikessa hiljaisuudessa vihityt toisiinsa ja asettuneet Tampereelle asumaan. Heidän pieni kotinsa oli vaatimaton, mutta viihtyisä, ja rauha tuntui olevan heidän alituisena vieraanaan.

Siellä istui Arola ja valmisteli uutta näytelmäänsä, jota hän kesällä oli suunnitellut. Hän tahtoi siinä saada oikein hyvän osan Leenilleen ja teki parastaan, että hänen siinä kuvaamansa nuoren naisen kautta hänen oman vaimonsa parhaimmat, tunnepitoisimmat, kauniimmin kajastavat luonteenominaisuudet täydessä loistossaan pääsisivät esille. Siitä oli, sanalla sanoen, hänellä aikomus saada Leenille loistorooli, joka oli vievä häntä mainehikasta tulevaisuutta kohti, ja vihdoin antava hänelle itselleenkin näytelmäkirjailijana sen vähäisen tunnustuksen, jota vaille hän siihen saakka oli jäänyt.

* * * * *

— Kuinka sujuu työsi? — kysyi Leeni eräänä iltana mieheltään, palattuaan näytännön jälkeen kotiin ja nähdessään Arolan vielä askartelevan työpöytänsä ääressä, edessään iso pinkka täyteen kirjoitettuja neljännesarkin liuskoja.

— Esirippu sulkeutui juuri verkalleen viimeisten sanojesi jälkeen, — vastasi Arola tyytyväisenä, nosti päätään ja loi hyväilevän katseen Leeniin.

Tämä lähestyi silloin pöytää ja, asettuen miehensä tuolin taakse, heitti käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hellävaroen poskensa hänen päätään vastaan.

Arola vastasi siihen ottamalla vaimonsa polvelleen istumaan ja kiertämällä kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Kuinka onnellinen minä olenkaan, Ensio! — puhkesi Leeni silloin sanoihin, nojautui hänen rintaansa vasten, sukeltautui kasvoillaan syvälle hänen lämpimään kaulaansa ikäänkuin kaivaen sieltä suudelmalleen oikeata paikkaa ja jäi sitte hänen olkapäälleen suloisesti lepäämään niinkuin touhuistaan väsynyt vallaton lapsi, mielihyvän tunteesta nauttien, lepää rakastamansa isän turvallisella povella.