IV.

Kun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti se siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli keittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun tämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat kasvonsa, kysyi:

— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?

Leeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle tuolille ja vastasi:

— Jäipähän vain kesken.

Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten. Hänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti kengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.

— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka myötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.

— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun sisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.

Savusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa yksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin rakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko, kaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella karttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna. Keittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi vierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva, jossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa makuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa oli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän asunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä tuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.

Ja kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi ehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin ylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen kasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin jäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä, ryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta, hieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta, vakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan jokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti muodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti, että hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni korkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.

Vanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että hänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero. Hänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin naimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin tällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin halusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman sanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita, vaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli tämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta välistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli kauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä, jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä säätyläissyntyperästä.

Mutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa kanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään oli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään ollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi vastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin asian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan suuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma jo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.

Katariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen tytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän, käytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta eronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon pitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa suosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut, ja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin kuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla myydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät tahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle. Pelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen, joka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti Katariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä välittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan nimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa myytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi poikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä huoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.

Edellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu Leenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin kun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa, mikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa nähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä näyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen kodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin, niin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois kotoaan. "Kaipa sitte" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — "olot täällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja, täältä lähden tieheni".

Itse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen ja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia leuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran vyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä suopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti, kuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. "Samaa olet maata kuin äitisi", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, "ja kadotuksen tietä kuljette molemmat". Selitykset ja vastaväitteet äidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat vain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää nuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan. Leeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja sen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he rakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen nojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.

Nytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin hänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että tyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla moitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja kehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden harjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja ajattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: "tuleepahan hakemaan, jos kaipaa".

Savunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen hämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön oven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä taloushommia.

— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille, pysähtyen kynnykselle.

— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.

— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa synnin tieltä kotia palata?

Ei kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet katsettakaan kysyjään.

Samassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle ilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.

Leenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein vaistomaisesti nousi hän pystyyn. "Mitä hänellä nyt enää on täällä tekemistä?" vilahti ajatus Leenin päässä.

Siinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä työväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta. "Pitikö siitä puhua äidille", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen aivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon tapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli hän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota tuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja isäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen sopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista mieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti oli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt Härmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään tyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin tavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän johdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri kuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä, kun hän astui tullutta tervehtimään.

— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen Leeniin.

Savunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä mennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:

— Eipä ei.

Ja oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen, milloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja lakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:

— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla ilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän välimme ovat nyt rikki.

— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen punaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, — mutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes rakastanutkaan.

— Mi... mi... mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.

— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä kysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. — Väärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa Savuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka kaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.

— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten Leenin äiti tytärtään puolustaakseen.

— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen nähnyt.

Leeni vain hymähti pilkallisesti.

— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on sen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt suoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja senkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat itku kurkussa sanat Leenin suusta.

— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen ikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen Savuseen.

Savunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä ja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan syytöksen "kaduilla juoksentelemisesta", puuttui nyt puheeseen, lausuen Leenille:

— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!

— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni kääntymättä.

Savunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja sanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:

— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut sanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?

— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi nyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.

— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.

Savunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo kopeasti vastasi:

— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja valehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on ollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut erään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni Aavikko.

— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.

— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä ja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti kohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani onkaan.

— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä, — kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää sitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!

Härmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti ulos.

Ukko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja tarttui Leenin käsivarteen.

— Senkin... senkin!... En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään, — lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä sinäkin!

— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.

— Kyllä — minä menenkin... ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti! Aina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin ainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten ainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta en hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.

Ukko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:

— Ja sinä ilkeät...?! Ja sinä ilkeät?!...

Rouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.

— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa! Sillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai miehensä poistumaan sisälle.

Leeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä, vedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen häntä.

— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!

— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin monesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.

— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen itkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.

— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta parasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule mitään, sen minä näen.

— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään riitä.

— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena avustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että saan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.

— Avustusta? Keltä?

— Onpahan vain.

Rouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän vihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.

— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten tuntemattomain seuraan.

Leeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.

— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta Hinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa minua.

— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.

Tällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi pöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista asioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen sovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään, joissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain itsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen poistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:

— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.

Äiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään portailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään ja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen untaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa viilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka myöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista. Näissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila hänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin pitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan hautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka vastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi nyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan Arolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta samalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut kadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen talolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin, että tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli tullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni oli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut hänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin, että teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota ei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut pelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona oli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat toisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin rauhoittui ja nukkui.