V.

Kun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot tuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi vielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen mielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, "Tuulentuvan" esittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli elämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja lohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että "kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi", näyttipä ja tuntuipa se ihmisestä kuinka ikävältä tahansa.

Hän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan keskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta liiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja vartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon kuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun hänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista vuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän lopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona, vaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein kuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa Siltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti Leenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.

Oli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä, jossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi levitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea taivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen iloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.

Kun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat ahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan toiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa olisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa kulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai. Arolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että Leeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella puolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka oli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan silkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla varustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares kaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen kuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen kumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. "Siinä se nyt sitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja", — ajatteli hän itsekseen, mutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.

Prokuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva nuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi niitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa tiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat olivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, jonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin käherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit, valkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa ympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti toisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne luonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen vastustamattomalla voimalla.

Että Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola hänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen keskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle, mikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin kävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti käsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan likitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun vajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle, jopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan täydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän kuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi Aavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, "jos vain olet oikein kiltti". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi — puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen Leeni vain painoi päänsä alas.

Arola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja jättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda silmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla Rautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella aivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan luomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta saketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset lanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan hameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen vuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka tasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli Leenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka koko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut päälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi niiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.

— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni seurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan Rautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän vielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä kotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää Leeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.

Sitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä, nähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät olkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä kepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi hän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen käsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä väliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä syntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt! Tuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille, sillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli itsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi, kademielensä kiihdyttämänä.

Kuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko Kaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä näkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan Cityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti samalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan likelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:

— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!

— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.

Ja he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän kintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven tarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan. Tämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket, hänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.