VI.

Arola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää, kauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja vihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan katselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä hänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.

— "Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?" — toisti hän tuon tuostakin itsekseen.

— "No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!" — sanoi hän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä ajatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja sitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden kauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven "Pension central" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää ajattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös mainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.

Neiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea avaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon huoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti Hinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi kysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi sisään.

— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan, astui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. — Tulette aivan kuin kutsusta.

— Vaikka häiritsin lauluanne ja... — sanoi Arola, katkaisten lauseensa ja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin seisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan tultua nousi ylös.

— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija Arola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä saan tarjota? Kahvia, suklaata —?

— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä olen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka näki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.

— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä olevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella Arolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on senaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon. Niitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani todistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin sanoin, ihan kuin kutsuttuna.

— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen, — kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.

— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta, mennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani, — lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.

— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi herra Salomaa siihen vaatimattomasti.

— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän näytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.

— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta Hinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin oikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.

Herra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin mihinkin paikkaan nimi oli pantava.

— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. — Ensiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka vallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin oppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja tästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani on tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella tavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin matkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja lausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.

— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä seikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan, että Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan kanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän oli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta ei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli kovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä vilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra Salomaahan.

Tämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää vaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat harvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja vetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin oli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet lyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan teki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, "puolivillaisen" herrasmiehen ja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen vaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle pikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa puolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta "tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat", ajatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.

Herra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut tehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli pannut "puumerkkinsä" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko joukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat anomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon, malttanut olla sanomatta:

— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt kerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi suosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.

Hän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain tuttavanomaisesti:

— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli sovittu, eikö niin?

— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään aivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena siitä, että hän poistui.

— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden kesken neiti Hinnermon kanssa.

Todellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo osannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja pöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän, miellyttävän vaikutuksen.

— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. — Ja toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.

— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja päätään nyökytellen.

Ja samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi Arolalta:

— Laulanko teille jotakin?

— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi Arola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.

Martta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin lyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika taitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka varsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen varaa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta, jolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi "Mignonin" laulun "Maan tunnetkos?" ("Kennst du das Land?"), josta hänellä oli suomennos ja jonka hän Arolan mielestä lauloi "oivallisesti", ja sen jälkeen ainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän "Nur wer die Sehnsucht kennt", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen Mignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut laulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä, alkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:

— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen, herra Arola?

— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka olen suomentanut ja muistan ulkoa:

"Se tietää tuskain vain, Ken tuntee kaipuun. Mult' yksin murheessain Kaikk' ilot haipuu Ja katse haihattain Nyt maahan vaipuu. Oi, kauas armahain Mun lähti, ainut! Niin polttaa poveain, Pää raskas taipuu. Se tietää tuskain vain, Ken tuntee kaipuun."

− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa ne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, — saanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.

Arola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen siinä välissä Arolan kanssa:

— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?

— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta että hän minua miellyttää, sen myönnän.

— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies häntä rakastaisi.

— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.

— Pelastakaa hänet sitte!

— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi etupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että hänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan innostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin haaksirikosta.

— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, — epäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.

— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa, — jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista sovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.

Ja tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen meillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin värein, mutta sattuvin sanoin.

— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta Hinnermo.

— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen ansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan koko lailla ivallinen loppulause.

— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä ja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky sitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa. Omasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni Saarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.

— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme toisen Ida Aalbergin.

— Siitäkö syystä vain?

— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset...

— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat teidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin tulisi onneton epäonnistunut?

— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.

— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.

— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa tähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta parasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten asioihin.

Martta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi suomeksi laulaa Goethen laulua "Se tietää tuskain vain". Arola taas vaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka päätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon tunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta kokonaan unohtaa hänet. "Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan tekemistä", mietti hän, — "turmelen vain oman rauhani. Menköön vain herra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä kaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse olen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen pelastajakseen missään suhteessa."

Tuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin ja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja kiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi, että hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat hammasrivit.

— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa, joka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi häntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs sinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.

— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä. — Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja minä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.

— Valitettavasti... — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.

— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti Kännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S...n luona, mutta siellä ei päästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään taiteilijattaria enää vastaan... Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte kävin valtioneuvos A...n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin sen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä markkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä ymmärsin heti, ettei hän toivo... tahdokaan lappuaan takaisin. Voi, voi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä lähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija Arola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti Arolaan päin:

— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. — Ethän sinä tunne...

— Vali... — alkoi jo Arola vastata.

— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta "hätä keinon keksii", tuota... (kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) "ei hätä lakia lue", piti minun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta. — Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin ääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi tilassa lähetän teille sen takaisin.

Arola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan, lyöden kätensä yhteen.

— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen paikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!

Ja kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön tapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi molemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:

— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta nyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä nyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani maksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.

— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän käsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.

— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin kääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen kiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.

Ja samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti Karmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan toisiaan.

— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.

— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti Hinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona, siinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon paina.

— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme kulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.

— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi Martta Hinnermo.

— Kukapa sen tietää.

— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä teidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.

— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin tyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.

Martta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui todellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli saanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin siihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt vallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena palasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon kävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin astuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin, että hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.