VIII.

Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa "elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä. Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.

Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin. Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta, sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen, joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi. Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan. Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta, luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.

* * * * *

Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla, jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon, joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.

Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin. Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista silmänalasista.

— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne onnistunutkaan?

Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului", ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:

− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!

— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.

Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa, laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:

— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.

— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.

Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:

— Kuka?

— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.

Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana. "Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?..." Ja uteliaisuus sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.

Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:

— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.

— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois. Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan tulin itse.

— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.

— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden kesken.

— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!

— Tarkoitan parastanne vain.

Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.

— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä selän taakse piiloon.

— Nyt te turhanpäiten minua loukk... epäilette, — vastasi siihen Arola tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!

Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että yläovi narahti ja paukahti kiinni.

Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen, joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä. Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan, lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys, milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita, sanoisiko, rakkauden tulta.

Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.