IX.

Oli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen ravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä mietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen Kallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan. Kello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin, kulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten takaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä tuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja kotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut siihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää käden ryntäitä vastaan painuneena.

Arola astui hänen eteensä ja sanoi "hyvää iltaa", hattuaan nostaen.

Leeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.

— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.

— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.

Arola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä vastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti. Se koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita, ja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta puhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa heistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi heidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että Leeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui kuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen tulevaisuuteen päin.

— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.

— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.

— Etsittekö semmoista?

— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.

− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?

− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.

Leenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:

— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen niin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään neuvoa.

Leeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.

Tämä kysyi vielä:

— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?

— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.

— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!

— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi niin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi Leenin sanat kuin valan.

Se vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei Leenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään semmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.

— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! — lohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille ilmestyy.

— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä opintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten minä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa tule toimeen, — naurahti hän lopuksi.

Se oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus, vaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis piirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen eikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon luona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän vaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista, ehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta Arolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.

— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä jotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan teille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun avustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit ajatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin oli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon seurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä tehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan "kilpailijansa", niinkuin hän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla varoituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä, ajattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.

Leeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän puhelunsa oli siihen keskeytyä.

Hetkisen mietittyään sanoi Arola:

— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette niin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle sydämeenne.

— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin paljon, — lausui Leeni kainosti.

— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, — koetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta päättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin mietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet painostavat.

— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte minun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa hengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä jo on aika lähteäkin.

Hän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla paikaltaan.

— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka huomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta paheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla antamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki, että se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota. Vaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan puheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte kuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti. Tuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten sanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola vain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän kulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi nousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista joutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää kääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin Arola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän toivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.

Tästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville, että tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa, oli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa muuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois paikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa, vaan myöskin tuon hänen "sydämensä asian" aiheuttama. Ja tämä teki Arolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla huomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi, vieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä hänen opintojensa jatkamisessa.

Mutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän ollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt sitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa vaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota toista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön sydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi niin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia miettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää eloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida elää ilman tuota "ikuista" rakkautta. "Ikuista?!" Niin, "ikuinen" se näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine vaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa "ikuisuudessa" onkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen saavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän joutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja pettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin ihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän neste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!

Näissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.