Part 1

language: Finnish

HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA

Kirj.

P. Nordman

Suomentanut

P. J. Hannikainen

Jyväskylässä, K. J. Gummeruksen kustantama, 1890.

SISÄLLYS.

I. Vanha virsikirja. II. Takkavalkean ääressä Antero Viininlaskijan luona. III. Miksi ei laiva tule. IV. Gideon Gabriel jättää Alma mater'in. V. Venäläiset hyökkäävät Porvooseen. VI. Hirmurutto. VII. Pieni päivänpilkahdus. VIII. Kuninkaan käsky. IX. Hautaus Röysön suolla. X. Suuri tappelu. XI. Kuulumisia vitsauksen maasta. XII. Toverukset Torbasov & Ljukin. XIII. Stefan Löfvingin päiväkirjasta. XIV. Karhun pesä. XV. Kotiinpäin. XVI. Elokuun 30:s päivä.

I. VANHA VIRSIKIRJA.

(Johdanto).

Rakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt käsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia nahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt Duodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein armollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä Toukokuuta v. 1593.

Mitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan kertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut perintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana sodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.

Ovatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko tuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi! Surun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo selkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.

Niin niin, ajat pakenevat, ja suku sukunsa perästä vaeltaa menojansa!

Mitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä vihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne makaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet aikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne kaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.

Ja me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei meillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän elämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan, ja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me tulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me synnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme, kidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin meitä varten.

Mitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen, että historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja joistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän pahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat säilyneet jälkimaailmalle.

Mutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin jättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme, eivät meidän mielenkiintoamme saavuta.

Että tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä vähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.

Virsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden edelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat tiedot elämänvaiheistansa:

1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain tämän kirjan äitiltäni.

1700 junij 19 lähti puolet Wiipurin jalkaväkirykmenttiä sotaan Wiroon.

— julij 8 ensimmäinen partioretki vihollista vastaan.

— novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink. Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.

— decembris 2 Riigan linnoitukseen.

1706 aug. 10 sain Luutnantin toimen.

1710 raivosi ankara Rutto.

— februarius 15 rupesi moskovalainen piirittämään.

— junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti ammutuksi ja raadelluksi.

— julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta, vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.

1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach. Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.

1721 rauhan sanotaan vihdoin tulleen.

1722 aloin viimein matkustaa kotiin Suomeen takaisin.

1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä kaupalla.

1725 Ei mitään tilaa enää, jää hyvästi Poikani!

Näin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä ihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät nurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja «Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:

«Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä olet meidän isämme ja vapahtajamme.«

Vanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt kirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on kärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.

Sinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat kaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden tuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina, ovat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata koruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat, loimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat, kuteet.

II. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ANTERO VIININLASKIJAN LUONA.

Uudenvuoden aikaan 1695. Hämärtää alkoi. Raatimies Heikki Jabelin talosta Pitkänkadun varrella Helsingissä ei vielä kumminkaan pilkuttanut mitään valoa lyijypuitteisten lasiruutujen lävitse. Isäntä oli kuitenkin kotona ja täydessä työssä kirjoituspöydän ääressä. Kankealla kädellä piirteli 68-vuotias ukko rivin toisensa perästä vaaleansiniselle paperiarkille, samalla kuin hän vaivaloisesti koki nähdä ja tuontuostakin kohensi sarvisankasia silmälasiansa.

Hitaasti edistyi työ. Pyrylumi tarttui ruutujen kehyksiin, ja yhä mustempana kuvastui sängyn korkean karmin varjo harmaiksi kuluneille lattiapalkeille. Nurkkakaappia punakukkaisille kaksoisovineen ja siniseksi maalattua vetokirstua tuskin enää saattoi silmä selittää!

— Ei, totta tosiaan enää pääse pitemmälle, puhkui raatimies ja pyyhkäsi takinhihalla hikeä otsaltansa. — Maaherra saa kun saakin odottaa huomiseen kirjoitustani. Eipä se taida juuri kovin tervetullut ollakkaan, vaan eihän pahaa kukaan liian kauvan odota.

— Ettekö, isä rakas, tahtoisi että toisin tänne kynttilän? Meillä on vielä kolme kokonaista talikynttilää ja yksi vahakääryn pätkä, sanoi samassa Jabelin 21-vuotias tytär, joka kammariin tullessaan oli kuullut isänsä sanat.

— Kaikkia vielä, lapseni, kynttilää ei minun talossani turhan vuoksi sytytetä; senhän tietänet vanhastaan. Kun meidän Herramme suopi tähän aikaan vuotta niin paljon pimeätä ja herrat Tukholmassa antavat kuninkaalliselle raatimiehelle vaan 75 taaleria vuosipalkkaa, mutta ei mitään kynttilärahoja, niin saapi virkatyöni täksi päivää päättyä.

Varovalla kädellä otti raatimies sitten mustaksi silatusta dantsigilaisesta lippaasta ruskean hietarasian ja päästi aimo hietasateen paperille. Muste imeytyi ahnaasti kuiviin jyväsiin ja viimeiset rivit muodostuivat korkeaksi mustaksi kohokirjoitukseksi. Sittenkuin kaikki paperit oli asian omaisesti lykätty pöytälaatikkoon, sulkakynä pyyhitty kainalokuoppaan ja lipas suljettu, kääntyi raatimies tyttärensä puoleen kysymyksellä:

— No, mitäpä uutta kuuluu teidän taloon, Elisabet? En ole tavannut miestäsi sittenkuin eilisiltana, kun pikimmältään käväsin hänen luonansa. Oluen kauppa viinilässä — viinittömässä — käy kaiketi niukanlaisesti?

— Totta sanotte, isä! Minä pyysin Anterolta tänään kahta taaleria kuuteen kyynärään kangasta uutta kamlottihametta varten, mutta hän sanoi siihen nyrpeästi «ei«, vaikka olemme vasta puoli vuotta olleet naimisissa!

Raatimies nyökäytti päätänsä, ja tytär jatkoi:

— Näittekö, isä, että raatimies Torsten Burgman'in vaimolla kirkossa viime pyhänä oli uusi sininen sarssihame mustine agramaanineen ja päässä ruskea samettimyssy värjättyine näädänhäntineen?

— Turhuutta, tyttöseni, turhuutta kaikki; ei ole ajateltava semmoisia ylellisyyksiä, kun puoli maata näkee nälkää. Sinun kunnianarvoinen miehesi tulee vielä vallan hyvin toimeen — kas niin, elä keskeytä minua, sitä en kärsi —, mutta niin kauvan kuin hän veisteli kuvia, ei ollut kehumisen varaa. Luulenpa, että tuo meidän nykyisen armollisen kuninkaamme kipsikuva tuolla kaapin päällä taisi jäädä hänen viimeiseksi mestariteokseksensa.

— Elä sano niin, isä. Minun on ollut aina suuri huvi nähdä kuinka hänen ketterät kätensä vatkasivat harmaata savea ja muodostelivat ihmisen kuvia. Mutta sen taitoammattinsa on hän nyt — Jumala paratkoon — saanut heittää, sittenkuin ovela Mikkeli Mangolt on päässyt kaupunkimme porvariksi ja alkanut tyrkytellä sinikirjavia naamakuviansa, lisäsi hän huoaten. Minä toivoisin — — —

Hän pysähtyi kesken puhettaan, sillä ulkoa porstuasta kuului kovaa jalan töminää ja tuota pikaa astui sisään vanha tuttava, nuori reipas raatimies Jaakko Reimers.

— Jumalan rauhaa tänne — lausui vieras nyökäten ja pieksäen lumista lammasnahkalakkiansa saappaanvarsiinsa. Poikkesin tänne teille, Jabel, kysymään eikö pyryilma ole herättänyt teissä halua juomaan haarikan kuohuvaa olutta vävypoikanne Klinck'in luona.

— Kiitos vaan ja paina puuta, virkkoi isäntä ystävällisesti ja antoi nuorelle virkaveljellensä aimo kädenlyönnin. Mitä uutta kuuluu kaupunginlahden puolelta?

Reimers istahti vetokirstulle nurkkaan ja nojausi vasten sileäksi piiluttua hirsiseinää.

— Huonot ajat, isä raatimies, huonot ajat eivät tuo hyviä sanomia, sen tiedätte itse. Meidän kaupunki on sitäpaitsi niin pieni, että ontuvakin voi juosta, sen ympäri neljännestunnissa. Mitäs kaupunginlahden puolella voisi tapahtua, joka ei viidessä minuutissa olisi tietona Suolla, ja jos joku niistää nenäänsä Laivasillan tienoilla, niin kaikuu se Espoontullilla. Niin, sellaista se on meidän kaupungissa! — Reimers sylkäsi lattiaa pitkin.

Toimellinen vanha raatimies rypisti otsaansa, ja vielä syvemmäksi kävivät rypyt, kun Elisabet pirtistä toi talikynttilän ja asetti tinajalan ja kynttiläniistimen pöydälle isänsä lähettyville.

Kynttilän valossa saattoi nyt nähdä miten yksinkertaista pienen kamarin sisustus oli. Huonekalustona oli pöytä, kokoonsysättävä sänky, kaappi, nahkatyynyinen keinutuoli ja kaksi korkeata puujakkaraa. Toisella lyhemmällä seinällä riippui lasittomassa kehyksessä pieni Kaarlo XI:n ja hänen puolisonsa, vuonna 1693 kuolleen Ulriikka Eleonooran kuva. Pienoisella laudakkeella sen alla seisoi vanha lasilyhti kahden tinapikarin välillä, sekä vähäinen tammilipas ilman lukkoa. Ei mitään uutimia, mattoja tai pöytäliinoja ollut nähtävänä. Kankaasta valmistettua ei näkynyt muuta kuin sänkyä peittävän lammasnahkavällyn harmaa sarkapäällinen.

— Huonot ajat, toisti Jabel konemaisesti ja veti syvästä takintaskusta nuuskarasian, jonka hän ojensi Reimersille.

— Olkoon menneeksi, virkkoi tämä hymyillen. Raatimies Jabelpa se onkin ainoa, jolla vielä on lahtonen tätä siunattua nuuska-tupakkaa, josta minä nyt sanon hälle suuret kiitokset.

Hän painoi hyppysensä syvälle rasiaan ja veti sitten täyden annoksen pörhistettyihin sieramiinsa. Kun temppu oli tehty ja yrittelevä aivastus oli rauennut siksensä, lausui Reimers huolettomasti:

— Eilen sain kirjeen lankomieheltäni Hämeenlinnasta. Hän kirjoittaa, että se vähäinen tilkku on tulvillaan nälkäisiä kerjäläisiä ja maankulkijoita, jotka kaikki pyrkivät rannikkoa kohti. Soisin heidän kaatuvan matkalle; eihän täällä kuitenkaan kukaan voi auttaa niin suuria laumoja. Kaupungin viranomaiset saavat vaan vaivaa niiden hautaansaattamisesta, ja haudankaivaja vaatii lisäpalkkiota niin suurista haudoista.

— Te puhutte kehnosti, Reimers, keskeytti häntä vanhus silminnähtävästi suuttuneena. Minä voin Jumalan ja sieluni autuuden nimessä vakuuttaa etteivät kaikki Helsingin porvarit vielä ole niin rutiköyhiä, joskohta monella saattaakin olla niukalti leipää. Torsten Burgman'illa kuuluu vielä olevan varastoaitassaan 16 tynnöriä ruista ja puoli kolmannestynnöriä ohraa.

— Niinpä niin, kaupungin kirjoissa olevista 775 hengestä on tähän saakka vasta 8 kuollut nälkään, sen minäkin tiedän, mutta muista on vähintään 200 jotakuinkin laihaa. Itse söin kyllä vadillisen ohrajauhovelliä päivälliseksi, vaan lieneepä tällä paikkakunnalla kaiketi sellaisiakin, joilla ei ollut muuta kuin vetää nälkävyötä tiukemmalle.

— Hätä kyllä voi meidätkin saavuttaa!

— Mahdollista, mutta minut se tapaa parantumattomana vanhanapoikana ja teidät, Jabel, yksinäisenä leskimiehenä. Ei jää kumpaiseltakaan vaimoa suremaan. — Reimers nauroi ja katsoi Elisabetiin, joka punastuen loi silmänsä alas hyljätyn kosijan edessä. — Hän lisäsi: Antero Klinck voi kyllä pitää huolen soreasta vaimostaan, ja ellei voi, niin kuka käski hänen naimaan niin väleen:

Jabel teki väistävän liikkeen kädellään, kun hänen tyttärensä puhkesi sanomaan:

— Arkenholtz kertoi eilen että eräs hyvinuskottu kaupungin raatimies oli nähty tähystäjän tavoin vaeltamassa pitkin Merikatua, ja se harvinais-kapine, jota hän tähysteli, oli Martta Gyntherfors, tiemmäkin. Hohhoo!

— Se veijari! huudahti Reimers, hypähtäen seisoalleen. Juhanan virkana on pitää pöytäkirjaa raastuvassa, mutta hän näkyy pitävän pöytäkirjaa myöskin kaupungin naisväen juorutuvassa. Kyllä minä hänet opetan. Mutta lähtekäämme, Jabel, minä en tahdo vaihtaa sen enempää sanoja tyttäresi kanssa, ja Arkenholtzin täytyy huomenna purra poikki parjaajakielensä.

Nähtävästi varsin hyvillään alkavan riidan pikaisesta loppumisesta kiiruhti Jabel vetämään jalkaansa pitkävartisia rasvanahkasaappaitaan ja pukemaan päällensä lyhyen sudennahkavuorisen takin. Sitten sammutti hän varovasti niistimellä kynttilän, ja pilkkosen pimeässä hapuilivat molemmat raatimiehet ulos pihalle. Heidän piti nyt kääntää kulkunsa Antero Klinck'in kapakkaa kohden. Elisabet rouva jäi vielä auttamaan isänsä palvelijaa pienen rällikankaan laittamisessa kuntoon.

Ulkona ei vielä ollut kovin pimeä, sillä maa oli valkoinen. Isoja märkiä lumenhiutaleita putoili runsaasti maahan molempien vaeltajien tallustaessa Pitkääkatua eli, niinkuin sitä myös sanottiin, Kuninkaankatua myöten. Sitten poikkesivat he oikeaan torille päin.

Aikamoisia kinoksia, joita ei lumireki pitkiin aikoihin ollut häirinnyt, oli ahtautunut kirkon ja hautausmaan aitausta vasten. Virkkamatta sanaakaan toisilleen kulkivat miehet kaupungintalon ohitse ja tulivat kierolle Hämeenkadulle, joka kääntyi pohjoiseen päin, siihen suuntaan niissä nykyinen Estnääsinkatu sijaitsee.

Vähäiset puurakennukset pääty kadulle päin näyttivät aivankuin lyyhistyvän turvekatoille kasaantuneen lumen painosta. Kiiniruuvatut ikkunanluukut ja autiot kujaset tekivät vanhaan Jabeliin synkän vaikutuksen. Syntyneenä ja kasvaneena Helsingissä oli hän kyllä monet kerrat astunut näitä umpeentuiskunneita polkuja, vaan nyt tuntui mieli apealta. Hän ajatteli ettei elävitten ja kuolleitten kaupungilla, jotka olivat näin vierettäin, enää ollut mitään näkyviä rajoja. Sama kamala äänettömyys vallitsi molemmilla puolilla kirkkomaan veräjää. Lumi putoili yhtä tasaisena ja yhtä raskaana hautakumpujen ja asuntorakennusten päälle.

Kuljettuaan vielä parisen minuuttia, poikkesivat miehet ahtaalle solalle ja olivat nyt Suolla, nykyisessä Kruununhaassa.

— Tänne vievä polku näkyy olevan hyväksi tallattu, mutisi Reimers. Tänne on monet jalat kulkeneet ennen meitä, Jabel, tänne lankonne luokse. Vanhus ei vastannut, mennä köpitti hän vaan porstuan läpi kapakkahuoneeseen. Niinkohta kuin loimottava koivupuinen takkavalkea oli valaissut tulijain kasvoja, tervehti kapakkaväki miehiä iloisesti soristen. Antero Klinck'in luona olivat pormestari ja raati vakituisvieraita. Ei mitään esittelyjä tullut kysymykseen. Nuorin kaupungin neljästä raatimiehestä, Antero Gyntherfors, kiiruhti tarjoamaan vanhimmalle, Jabelille, paikkaansa suuren neliskulmaisen laskupöydän ääressä, ja Reimersin viittauksesta kantoi Antero Klinck esille kaksi savihaarikkaa kuohuvaa olutta.

— Kun me tulimme tänne oli ilma joltinenkin, virkkoi Gyntherfors ja aukasi yhden tinanapin verkanutustansa, mutta te tuotte meille pyryn.

— Siitä saakka kun söin päivällistä, kello 11 — Jabel joi haarikkansa puoliväliin — on pyrynnyt ja myrynnyt, vaan te olette tainneet istua täällä kohtalaisen kauvan. Raatimies heitti silmäyksen pöytänaapuriensa punalta hohtaviin poskiin.

— Paahtava takkavalkea tekee kuolleetkin punakoiksi, huomautti pitkäveteisesti muuan köyhästi puettu 30-vuotias mies, joka kalpeana ja laihana istui pää käsivarren nojassa.

— Oikein, pääsälli, puollusta vaan vieraitani! Jabel isä on aina ajan puutteessa. Ja Antero Klinck täytti hänen haarikkansa kolmannekselleen. — Paljo on aikaa kulunut, vaan paljo on vielä kulumattakin.

— Tuomiopäiväänkö?

— Ei, vaan kello 9:ään, jolloin kaupungin hyvinymmärtäväisten viranomaisten määräyksen mukaan kaikki oluttuvat ja anniskelut ovat suljettavat.

— Kuka tahtoo tarjota Kustaa Adolf Junnelinille, ent. civis academicus Aboensikselle [Turkulaiselle ylioppilaalle], ent. pääsällille viburgensikselle ja nyk. herra tyhjäntoimittajalle Helsingforsiensikselle, piipullisen tupakkaa, virkkoi äsköinen laiha ja loi kysyvän silmäyksen pöytäseuraan.

Jabel, joka hiljakseen puheli Reimersin kanssa, ei pannut mitään huomiota viimeiseen lausuntoon, mutta suutarivanhin Hannu Plåman ojensi mestarisällille tupakkakukkaronsa. Tämä täytti rikkinäisen savipiippunsa tupakalla, otti pesästä tulisen hiilen ja alkoi, niinkuin siihen aikaan sanottiin, juoda savua. Tuskin oli hän kuitenkaan paria kertaa täyttänyt keuhkonsa, ennenkuin hän antoi hehkun sammua ja unohtui istumaan silmät tuijottaen nokisiin laipiohirsiin.

— Nyt on runoilija lentänyt korkeampiin ilmakerroksiin, lausui muuan lihava porvari, jolla oli ruskea, kuluneella samettivuorilla sisustettu verkakauhtana yllä, — mutta uskokaa pois, hän ropsahtaa sieltä kyllä kohta alas kuin lammasnahkainen tupakkakukkaro.

— No no, antaa hänen olla, virkkoi sinisilmäinen naamailija Mikkeli Mangolt kärsimättömästi. Sen joutavan opillaan-ylvästelystä olen jo saanut kyllikseni. Kurja mikä onkin, on hän kumminkin niin kopea Apollostaan, että minua oikein harmittaa. — Me keskustelimme, raatimies Jabel, juuri kun te astuitte sisään, maasta ja kansasta, nälästä ja hädästä, huolesta ja kuolosta.

— Mangolt — lisäsi Antero Klinck — koetti osoittaa, että Jumala rankaisee maata hallituksen tähden. Mitä te tuon saksalaisen mokomista puheista arvelette?

— Äh, se on vaan _hänen_ ajatuksensa; hän on kuullut historian vanhasta Kustaa kuninkaasta, joka heitti saksalaiset niskoiltamme, vaikka muutamia niiden viivähtyneitä jälkeläisiä on jäänyt tänne, meille synnynnäisille suomalaisille porvareille suureksi haitaksi ja varsin vähäiseksi iloksi, sanoi Hannu Plåman.

— Sanotko niin, — puuttui Reimers kiivaasti puheeseen, — no tiedä sitten, että minullakin on saksalaista verta suonissani, enkä minä sitä paitsi tunne olevani hidas, jos siksi tulee, näyttämään suurisuiselle suomalaiselle ammattivanhimmalle, mistä on viisi hirttä poikki.

— Varovasti, varovasti, hyvät ystävät, varoitteli Antero Klinck ja taputteli Reimersiä tyynnyttävästi olkapäälle. Joka hieroo riitaa lähimäisensä kanssa, ei saa enää olutta!

— Se tulee sinulle _vahingoksi_, Antero, ja minun vatsalleni terveydeksi, kuului ärtyinen vastaus. Sinun samakka ohrajuomasi ei ensinkään ole mitään rehellistä suomalaista olutta. Oikea laji on semmoista että siitä osa valuu mahaan, toinen lentää päähän ja kolmas jää uimaan pöydälle, että kärpäsetkin saavat kunniallisen humalan.

— Mutta Junnelin, joka on kirjanoppinut ja akadeemikus — virkkoi kapakanisäntä vastineeksi — on usein kaveerannut, että se on juuri justiin samaa laatua olutta, jota kuningas Juhana vainaja Suomesta tilasi Tukholman linnaan. Ja se kelpasi, tiemmäkin!

— Sinä juotat pääsällin täyteen ja hän valehtelee sinut täyteen! Se menee vastakkain, Antero!

— Minun ajatukseni on — sanoi Jabel, välittämättä toisten kinastelusta, että ellei meidän armollinen hallituksemme ensi avovedellä lähetä tänne sataa laivanlastia viljaa, menee Suomi perikatoon. Tuhansia tiloja on jo autiona — — —

Voimakas tärähdys saattoi raatimiehen äkkiä vaikenemaan. Pääsälli oli paiskannut olutkannunsa pöytään ja noussut seisoalleen. Nyt puhui hän ikkunaan päin katsellen.

— Te olette paatuneita, te yksinkertaiset raatimiehet ja porvarit tässä kelpo kaupungissa. Te ajattelette vaan tätä kuluvaa hetkeä, joka paraillaan on käsillä ja sitä epätietoista, joka ehkä tuleva on. Viisas katsoo taaksepäin; ainoastaan historian lehdiltä voipi saada valistusta ja oikeata tietoa.

Tahdotteko kuulla, te pikkuraakalaiset, minun eleegistä riemuhymniäni Kustaa Aadolf suuresta? — Emme, emme, kuului useita ääniä vastaan. No, olkaa kuulematta sitte, ei olekkaan sanottu, että jokainen joka kuulee, myöskin ymmärtää hengen sisällystä, mutta sen minä sanon teille, te Bakkus-veikot ja triumfeeraajat, _hän_ oli kuningas verraton. Hän kävi sotaa niin että keisari ja paavi ällistyivät, ja hän teki sillä oivaa hyötyä. Kaksikymmentä tuhatta soturia lähetti hän kunniakkaissa taisteluissa ijankaikkisuuteen. Huomatkaa sanani! Ne lähetettiin sinne lihavina ja punaposkisina, suurina ja väkevinä. Sitä minä sanon onneksi!

Oi, mikä ihana loppu elämälle, kuolla vatsa täynnä, täynnä paistia ja valkoista leipää ja viiniä. Mitä nyt tapahtuu Suomessa? Joo, ihmiset kuolevat niin hävyttömän laihoina, että madot haudassa itkevät ja näkevät nälkää ja kuluttavat torahampaansa pilalle kovia luunikamia halutessaan. Luuletteko että yksikään ainoa heistä tahtoisi aterioida minua? — Hän nauroi hurjasti ja repi auki rikkinäisen paitansa, jonka sisäpuolelta kylkiluut kaarina paistoivat.

Hyi sellaista surkeutta! Hyi minua itseäni! — Nyt tuntuu kuin olisin minäkin laiha, jäätynyt hauki, mutta kumminkin voin huutaa: eläköön sota, joka siivolla tavalla tekee lopun ihmisistä ja elukoista! Eläköön Kustaa Aadolf ja eläköön sisarenpoika Kaarle Kustaa myös! Hän oli tosin musta kuin tattarilainen, mutta hän kuoli lihavana; hän antoi isällenikin viran, vaan mitä on hänen seuraajansa, yhdestoista Kaarle, tehnyt minun civis akadeemikuksen hyväksi — — —

Pääsälli vaipui taas kokoon paikalleen, ja toiset, huolimatta vastata hänelle, jatkoivat puheluansa.

— Minä lähetän huomenna — jatkoi Jabel — kirjeen maaherralle Tukholmaan ja pyydän häntä kertomaan vielä kerran Hänen Majesteetilleen meidän ja maan kamalasta kurjuudesta. Minä pyydän häntä vaikuttamaan siihen suuntaan että koko Ruotsissa ja saksalaisissa maakunnissa kolmen sunnuntain kolehti annettaisiin meille avuksi ensi hätään sekä sitten joudutettaisiin viljalähetystä. Muuta keinoa ei minulla ollut käytettävänä. Maa tarvitsee paljon, mutta kansa etupäässä elatusta.

— Minkätähden minulle ei tarjota koskaan ruokaa, mutta juomaa vaan, mutisi pääsälli itsekseen.

Reimers, joka maltittomana oli kuunnellut muiden puhetta ja antanut Klinck'in pari kertaa täyttää tyhjän haarikkansa, puhkesi nyt sanomaan:

— Miksi teillä nyt taas on tuo surullinen puheen aine, hyvät herrat ja Ruotsin miehet; joka päivällä on vaivansa, ja huomispäivän suru kyllä tulee huomenna! Nyt istumme kauniisti yhdessä Klinck'in takkavalkean lämpimässä — valoa tuo kitupiikki ei raski meille antaa — minkä vuoksi lopettaisimme päivän niinkuin olemme sen alkaneet? Maistraatin kokouksessa tänä aamuna kello 8 puhuttiin loppumattomiin nälästä ja hädästä, ja nyt te veisaatte samaa valitusvirttä myöhään iltaan. Kaikkien iloisten porvarien malja, vivant! [Eläkööt!]

— Ja kuolleiden malja myös, huudahti pääsälli, ja viuhtasi toisella kädellään ilmaan, samalla kuin toisella matkasi olutkannun pöytään niin että se meni halki.

Jabel nousi hätäisesti pystyyn, kuiskasi vävypojalleen muutaman sanan ruuasta Junnelinille, tarttui lakkiinsa ja lähti kiireenvilkkaan kotiin.

Arvossa pidetyn vanhuksen lähdettyä syntyi hetkisen nolous, mutta sitten pääsi olut ja kielenkäynti vallalle ja puhelu sai taas vauhtia. Mangolt alkoi ladella mielellään kuultuja juttujansa vaellusvuosiltaan Saksassa. Siinä maassa oli hänen kertomuksensa mukaan pelkkiä kauniita tyttöjä, ja olut, niin, se oli yli kaiken kiitoksen. Hän lopetti kirjavan kuvailunsa asettamalla Plåman'ille seuraavat ymmärryskysymykset:

— Uskooko oltermanni, että minä olen nähnyt 10,000 ihmistä elävän viinissä?

— En hiisi vie uskokkaan!

— No, eikö oltermanni ehkä usko, että minä olen maalannut keisarin kuvan viinissä ja saanut kymmenen tukaattia vaivoistani?

Hannu Plåman nousi vihastuneena ja lähestyi nyrkki ojona.

— Jos Mangolt tekee minusta pilaa, niin niinä maalaan hänet, en viinillä enkä ölfarbella, [ölfarbe = öljyväri; öl saksaksi öljy, vaan ruotsiksi olut. Tästä syntyvä ruots. sanaleikin ei sukeudu suomeksi], niinkuin saksalainen sanoo, vaan voiteella, joka tekee hänet siniseksi ja punaseksi.

Reimers ja Klinck ehättivät väliin, ja pitemmän sovittelun jälkeen oli ammattivanhin päässyt käsitykseen, että todellisia ihmisiä, vieläpä itse Saksan keisari eli Wien'issä [Wien lausutaan Viin] — niinkuin Mangolt oli sanonut.

— Hei, pääsälli, nouseppa ylös ja laula veisu latinaksi tahi pidä ponteva puhe rakuunasta, kummistasi, joka kaatui kuningastaistelussa Lundin luona, tai sama se minkä aineen valitset, kunhan saadaan hauskaa, huusi Reimers ja puisteli puhuttelemaansa miestä käsivarresta. Antero Klinck, työnnä enemmän puuta pesään, ja täytä pieni saviruukku viluiselle runoilijalle; kyllä minä maksan. Täällähän on niin pimeä, että tuskin voi eroittaa istuuko pöydässä ihmisiä vai elukoita!

Pääsälli sai taas mitan olutta, joi, yski, nousi jaloilleen, heitti pilkallisen silmäyksen kokoontuneihin ja alotti puheen.

— Sanottu on: älkäät heittäkö päärlyjä sikojen eteen, ja sentähden en puhu jalolla latinankielellä, kun kuuntelijana on profanum vulgus [raakaa rahvasta] — — —

— Fanum [fanum vivahtaa ruots. sanaan fan = piru], pisti ruskeatakkinen porvari väliin, se kuuluu vähän tutulta — — —

— Vaan puhun ainoastaan teidän omalla kielellänne. Kuulkaasta nyt! Kun niinä opiskelin akatemiassa, opin minä kaunopuheisuutta, ja kun minä alennuin hansikkamaakarin ammattiin, opin minä kuinka hihnoja nahkasta leikataan. Kas, tämä on exordium [johdanto], niinkuin Cicero vainaja aikoinaan tapasi sanoa senaatissa; nyt seuraa conclusiones [päätelmät].

— Sinulle, Plåman, en sano mitään, sillä sinä et ymmärrä mitään muuta, kuin auttavasti suutariammattiasi ja tappelemista, vaan siihen ei minulla nyt ole halua. Sinun riitaveljesi Mangolt on vaan mitätön naamakuvain tekijä, mutta hänellä on yksi ansiopuoli, joka muutoin ei ole hänen, ja se on se, että hänellä on lihava isänmaa, Germania antiqua et hodierna [muinoinen ja nykyinen Germania (Saksa)], Niin, ja sinä Mangolt, sinä harjoitat kaunotaiteita, mutta et ymmärrä, mitä on Aristotelis metaphysica [Aristoteleen metafysiikka (= perusolo-oppi)]. Kumarra, mies, kun sen nimen kuulet. Sinä et olisi ollut otollinen maalaamaan sen mestarin saappaitakaan, et edes Ateenan kehnoimman paikkasuutarin puolipohjaamiakaan, kaikkein vähimmin hänen jalkaansa tahi kättänsä.

— Mästersven ist Meisterschwein [mestarisälli on mestarisika], huudahti saksalainen ilkeästi nauraa kihnittäen.

— Sinä, Antero Klinck, kuvanveistelijä ja viininlaskija viraltasi, olet täyttänyt minulle monta mittaa olutta, siitä sinua kiitän. Mutta Apollo ja Fidias potkisivat rikki sinun savi-ukkosi ja istuisivat Kartagon raunioille itkemään verimatoja, jos näkisivät niiden vielä nousevan pystyyn. Vaan mennään eteenpäin tekstissä! Gyntherfors, sinä hiljainen raatimies, mitä sinulla on oikeastaan tekemistä täällä juorujen kaupungissa? Ota kaunis tyttäresi ja matkusta Egyptinmaalle. Asetu siellä sfinksiksi pyramiidien juurelle, rupea filosoofiksi ja vaivu ikuiseen mietiskelyyn. Sinä eperoit, sillä Reimers irvikoi sinulle. No hyvä, sinua, Reimers, tahdon minä verrata suureen Katiliinaan, ja nyt minä kumarran — ei kukaan voi olla liian kohtelias, sanoi akka kun nyykisti polviaan sikansa edessä — — —

Tuskin oli pääsälli lausunut nuo solvaavat sanat, kun pari seurueesta ryntäsi ylös paikoiltaan tukkimaan mokoman julkion suuta. Silloin keikahti penkki, jolla he olivat istuneet, ja kolmas mies penkin toisessa päässä kellahti lattialle. Siitäkös kirkunaa ja naurua, hälinää ja melua.

Klinckin koettaessa varjella savihaarikoita, työnsi Plåman aimo kimpun katajanoksia tuleen ja korkealle leimusivat liekit pesässä. Reimers koki kiskoa rinnustelevaa pääsälliä pöydälle, ja kuvanveistelijä käytti tilaisuutta paiskatakseen kilpailijaansa Mikkeli Mangoltia tyhjällä haarikalla selkään. Olipa nyt totta tosiaan iloa ja melua ahtaassa kapakkahuoneessa!

Viimein sai Gyntherfors suun vuoron ja huusi voimallisella äänellä:

— Kello on yhdeksän; nyt lähtevät kaikki kunnialliset porvarit kotiin!

— Minäkin julistan rauhan tälle sikopahnalle, mutisi pääsälli hieroskellen oluesta läpimärkää hihaansa.

Rouva Elisabet, joka samaan liittoon ilmestyi ovelle, kiiruhti valituin sanoin vierasten lähtömarssia; ainoastaan Junnelinia kehoitettiin jäämään, saadakseen Jabelin lausuman toivomuksen mukaan vähän ruokaa.

Pikkukaupungin ilot ja itkut eivät sentään vielä siksi päivää siihen päättyneet kaikilta Antero Klinckin iltaseuralaisilta. Kun raatimies Reimers kotimatkalla kulki torin poikki, näki hän kaupunginsihteerin Juhana Arkenholtzin tulevan ulos kauppias Torsten Burgman'in pihasta. Ja huutaen «tässä tulee terveisiä Märtta Gyntherforsilta« ryntäsi hän esiin ja antoi virkaveljellensä aimo läimäyksen vasten naamaa. Hyökätty ei ollut myöhäinen vastaamaan; taistelijat kuppuroitsivat hyvän aikaa luminietoksessa ja kiskoivat tukkanuottaa parhaimpansa mukaan. Sitten suostuivat he, raivoisina ja märkinä, kohtaamaan toisiansa oikeuden edessä, joka myöskin tapahtui.

Hetkinen tämän kohtauksen jälkeen astui raatimies Jabel ulos pihallensa. Kaikki oli hiljaista. Huolestuneena käveli vanhus edestakaisin. Äkkiä pysähtyi hän kuuntelemaan palovartijan tuttua tunnuslaulua; Kello on — jo kymmenen lyönyt, jo kymmenen lyönyt! Laupias Jumala suojelkoon, tulenvaarasta kaupungin varjelkoon!

Jabel katsoi ylös. Lumentulo oli tauonnut. Pilvet alkoivat hajaantua. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi jo leveä sininen juova ja tähtien tuiketta.

Vanhus huoahti:

— Jumala varjelkoon kaupunkiamme! Nälän polte on vaikeampi sammuttaa kuin tuli. Jo huomenna voivat nälkiintyneet kerjäläislaumat olla täällä. Jumala auttakoon silloin meitä köyhiä porvareita!

Ja viivästelevin askelin meni hän takaisin porstuaansa sulkien ajattelevaisena oven jälkeensä.

III. MIKSI EI LAIVA TULE?

(1697).

Toukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan yläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan ja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille) päin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli uudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä päivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran vapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti, niinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja apua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset, muinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen toisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.