Part 2

_Matti_: En voi sitä kertoa, ei minulla ole siihen voimaa... Pekka, kerro sinä, kerro alust'alkaen! Olet minua voimakkaampi... olet enemmän kestänyt, paljon enemmän... Ei koskenut isku sinuun sillä tavalla kuin minuun.

_Pekka_: Paljon olen todellakin saanut kokea. Kaikki olen kestänyt. Ei ole kertaakaan kyynel minun silmäkulmaani tipahtanut... Miks'en kestäisi tätäkin? Ja oikeastaanhan minulle ei ole mitään uutta tapahtunutkaan. — Kaikki kerron.

_Liisa_: Mutta kertokaa pian. Tämä tuskallinen odottaminen painaa enemmän kuin itse iskun saaminen.

_Matti_: Pekka, älä anna heidän odottaa!

_Pekka_: Kaikki kerron. Siis kuunnelkaa, mutta silmäkulmaa räpäyttämättä kuunnelkaa: ei sureminen auta ketään, ja sitäpaitsi on sekä onni että onnettomuus elämässä turhaa. (Istuutuu). Kertominen käy paremmin istualta. Istu, Matti, sinäkin; sinä olet väsynyt. (Matti istuu ja painaa päänsä käsien varaan).

Kartanoon tulimme. Isäntä itse oli kotosalla, joten meidän ei tarvinnut hetkeäkään odottaa. Sangen kohteliaasti otti hän meidät vastaan: ainoastaan hunajaa herui hänen kieleltään, ja ulkokullaisuuden naamari verhosi hänen kasvojansa. Heti alussa minä ymmärsin, ettei ollut hyvää odotettavissa. Olisin mieluummin antanut hänen ukkosena jyristä, kuin käydä liehakoiden esiin. Ja oikein minä arvasinkin. Heti, kun olin hänelle asiani esittänyt, muuttui hänen muotonsa ja puheensa. Hän ei edes tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Parastani minä panin. Matti oli myös minulla apuna, ja patruunan kirjurikin, oikein ystävällinen nuori herra, koetti saada patruunaa muuttamaan mieltänsä. Mutta ei ottanut ukko kuullakseen. Silmittömästi hän suuttui...

_Anna_: Ei siis onnistunut asiasi?

_Pekka_: Mitä vielä!

_Anna_: Minä sen jo arvasin.

_Pekka_: Toivonut en minäkään. Tiesin, että mahdotonta on häntä taivuttaa ja kumminkin menin hänen luoksensa. Hullu olin! No — oli miten oli! Omasta kohtalostani en niin suurtakaan lukua pidä, mutta Matti minua säälittää...

_Liisa_: Eikö hänkään onnistunut?

_Pekka_: Hän ei ainoastaan onnistunut huonosti asioissaan, hänelle kävi vieläkin pahemmin...

_Liisa_: Jumalan nimessä: kertokaa!

_Anna_: Eihän vain käynyt toteen minun aavistukseni, eihän vain tullut hänen kohtalonsa yhtä kurjaksi kuin meidän?

_Pekka_: Niin kävi. Ennenkuin hän ehti edes asiaansa esittää, antoi tuo nylkyri hänelle käskyn heittää torppansa ja lähteä maantielle. Sanoi aikovansa liittää torpan maat kartanon maihin. Ja ei auttanut siinä enää rukous, ei pyyntö. Ei auttanut kauneinkaan sana... Voi miten kiehui sillä hetkellä minun vereni! Olisin mielinyt murskaksi musertaa tuon konnan... Olisin mielinyt hänelle päin silmiä sanoa, että hän on lurjus, suurin lurjus auringon alla, suurin nylkyri maailmassa...

_Anna_: Voi kohtalon kovuutta!

_Liisa_: En edes aavistaa osannut! Voi pimeätä iltaa, voi synkeyden yötä! Minne me joudumme? Minne johtaa eksyneitten polku? Oi, jos olisikin tämä ilta minun viimeiseni! (Rientää kehdon luo). Siinä hän nukkuu. Kirkasna on otsa, ja aavista ei sydän tämän maailman pahuutta, pahuutta ja surkeutta. (Kumartuu lähemmäksi). Nuku minun nuppuni! Nuku, nurmilintu! Kauniit ovat unelmien maat, kevyt on kulkea niiden kukkaisia kumpuja — ei huolta siellä, ei murhetta. Nuku, nurmilintu, nuku! (Painaa päänsä kehtoon).

_Anna_: Liisa, Liisa! Älä pimeään toivottomuuteen lankea. Se ei mitään hyödytä. Täst'alkaen en tahdo minäkään mitään murehtia, vaikk' olinkin äsken sinun kanssasi puhellessani niin mustalla mielellä. Suru tuo uutta surua — parasta on katsoa kaikkea kirkkaalla katsannolla.

_Liisa_: Miksi puhut sinä niin? Tuntuu kuin pilkkaisit sinä minua! Oi, enkö minä itkisi häviötä mun kotini, jota vielä eilen illalla niin kauniiksi Matin kanssa kuvittelin. Kauniilta todellakin kaikki täällä näytti. Vasta nyt olisimme saaneet alkaa töittemme hedelmistä nauttia... Tulee silloin isku, joka unelmat särkee ja kauniit, etäisyydessä siintävät kangastukset hävittää! Oi pimeyttä illan!

_Matti_ (pää kätten varassa on hän äänettömänä istunut): Todellakin on tämä ilta pimeä! Tämä tupa tuntuu ahtaalta, ja ilma täällä tuntuu liian raskaalta hengittää...

_Liisa_: Matti! Siinähän sinä olet! En ollenkaan muistanut, että sinä olet täällä...

_Matti_: Tässähän minä olen. Ei loista silmäni, kuten eilen illalla. Väsyneeksi ja sairaaksi tunnen minä sydämeni...

_Pekka_: Tuolla ijällä ei mies saa puhua sillä tavalla. Sinä olet nuori ja voit vielä paljonkin voittaa... Minä sitävastoin olen vanha, mutten murehdi sittenkään. Annan päivän painua päivän perään... saanenhan jossakin hautuumaan kolkassa rauhan ja levon...

_Matti_: Mutta sinä olet voimakkaampi minua. En luule, että enää mihinkään kykenen.

_Pekka_: Älä puhu niin. Kolmenkymmenen vuotias mies. Nuoruus ei vielä ole sinua jättänyt. Nyt vasta aukeaakin eteesi elämä; paljon on sinulla vielä kestettävänä.

_Matti_: Niin lienee, mutt'en luule enää jaksavani. Kuulehan Pekka!

_Pekka_: No?

_Matti_: Eikö tämä kaikki, joka meille on tapahtunut, ole kauheaa vääryyttä?

_Pekka_: Mitäs muuta se sitten olisi!

_Matti_: Ja miksi on sitten maailmassa näin paljon vääryyttä? Miksi ovat ihmiset niin pahoja toisilleen? Miten moni saakaan täällä toisten tähden kärsiä! Miten moni onkaan jo joutunut ja yhä joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin mekin! Onko tällaista oleva aina? Eikö koskaan sarasta armaampi aamu, eikö koskaan pilkota uuden, valoisamman päivän pilkotus?

_Pekka_: En tiedä. Mutta povessani ikäänkuin kuiskaa joku ääni: kerran täytyy oikeuden voittaa...

_Matti_: Olisihan ihanaa siihen luottaa, olisihan armasta aatella, että kerran on koittava aika, jolloinka tapahdu ei tällaisia tekoja, ja jolloinka oikeutta annetaan matalimpaankin majaan... Mutta toivoton minä olen... Syysyötä synkempi on mieleni ja ympärilläni on pimeää, ainoastaan pimeää...

_Liisa_ (on äänettömänä pää käsien varassa istunut; nyt lausuu hän riemusta loistavin silmin): Matti! Sinä et saa olla noin surullinen. Katsohan: iloiseksi olen tullut minäkin...

_Matti_: Sinäkö? Oletko sinä tullut iloiseksi?

_Anna_: Minä en käsitä tätä: olihan äsken sinun mielesi pimeä ja toivoton, olihan äsken sinun sydämessäsi ainoastaan syksyä...

_Liisa_: Mutta nyt siellä on kevättä, kevättä, kevättä ja valkeutta! Kuulkaa: näinpä ihmeellisen unen tuossa istuessani. Se teki minut surussanikin iloiseksi; se valoi valkeutta minun pimeään poveeni.

_Anna_: Mitä sitten uneksit?

_Matti_: Kerro, Liisa, kerro!

_Liisa_: Uneksin tulevaisesta ajasta, valoisasta, kirkkaasta ja päivänpaisteisesta ajasta. Koko maailman näin minä vaikenevan: pimeys pakeni, vääryys väistyi ja oikeus kantoi valtikkaa. Veli löi veljelleen kättä, sisko suuteli sisartansa, ja kauniina kajahti korvihini vapauden kirkassävelinen, lumoava laulu. Ajasta armaasta minä uneksin, ajasta, jolloin kaikki on sopusuhtaista, kaunista ja ihanaa, jolloin ei riitaa, ei kyyneleitä, jolloin jokainen saa osansa ja onnensa, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä: kaikilla on yhtäpaljon, toinen ei kytke kahleisiin toista, toinen ei toiselta hänen leipäänsä riistä... Siitä ajasta minä uneksin. Ja kerran se koittaa! Sen joku minun korvaani kuiskasi...

_Pekka_: Samallaista kuisketta kuulin minäkin juuri tällä hetkellä...

_Matti_: Ja minä.

_Pekka_: Se soi kuin lohdutuksena tässä pimeydessä...

_Matti_: Tuntuu kun pilkottaisi päivä läpi syksyisten sumujen... Saavathan edes meidän jälkeläisemme, meidän lapsemme elää parempia päiviä... Mitä siitä, vaikka nyt on pimeää, kun kerran tuleva aika tuo valkeuden tullessaan! Tuo tieto minua lohduttaa. Se uutta voimaa minulle antaa ja rohkeutta. Melkeinpä uudelleen uskaltaisin kirves olkapäällä kulkea korpea kohti ja siellä raataa ja penkoa, tehdä työtä ja nähdä nälkää... Etkö sinäkin, Pekka, tunne itseäsi tuhatta kertaa voimakkaammaksi?

_Pekka_: Totisesti! Voisin vielä hirsitöissä temmeltää... Mutta, Anna, miks'et lausettakaan lausu?

_Liisa_ (kietoo käsivartensa Annan kaulaan): Uskothan sinäkin, että kerran hallitsee oikeus maailmaa?

_Anna_: En voi toisin uskoa. Mikä lieneekin minuun tullut: epätoivo on kadonnut ja tuo sama toivo, joka voimistaa teitä, voimistaa minuakin.

_Pekka_: Siis ilon illaksi kumminkin tämä ilta muuttui! Kättä lyökäämme, veikkoseni, ja olkaamme raittiilla mielellä.

_Matti_: Tuoss' on tassuni! Terve!

_Liisa_: Pihalla tulee joku... Tulkaa katsomaan!

_Matti_: Muistan nähneeni tuon miehen.

_Pekka_: Sehän on patruunan kirjuri; sama mies, joka meidän puolestamme pani parhaansa.

_Matti_: Mitähän tekee hän täällä...

_Pekka_: Saamme nähdä.

_Marttila_ (tulee) Iltaa!

_Pekka_: Tervetuloa! Istukaa ja olkaa vieraanamme!

_Liisa_: Täällä on tuoli.

_Marttila_: Kiitos. Kummastelette varmaan, kun tulen näin myöhään, mutta antanette kumminkin sen anteeksi... Surunne oli suuri lähtiessänne kartanosta: tahdoin sentähden tulla teitä lohduttamaan...

_Pekka_: Jumalalle kiitos! Kiitos hänelle siitä, että edes joku löytyy, joka raukkoja raatajia muistaa ja osaa ottaa heidän onnettomuuteensa! Te olette kunnon mies! Olisipa vaan useampia teidän kaltaisianne! Tosin emme enää tarvitse lohdutusta...

_Marttila_: Te näytättekin kaikki niin iloisilta...

_Pekka_: Totta tosiaan: iloisia olemme. Uskotteko tekin, että kerran koittaa aika, jolloin jokainen saa osansa onnesta ja oikeudesta?

_Marttila_: Juuri siitä aioinkin tulla teille puhumaan... Varma on, että se aika koittaa ja sen täytyy koittaa. Kiivas taistelu on paraillaan käymässä sorrettujen oikeuksien puolesta. Sotahuudot soivat ja uhkaavina liehuvat punaiset liput... Kansa huutaa oikeutta. Oikeutta huutavat meri, maa ja taivas... Miehet ja naiset suoriutuvat pyhään taisteluun... Ellemme vielä me saisikaan tuota aikaa nähdä, niin kumminkin saavat sen meidän lapsemme nähdä, tai elleivät vielä hekään, niin kumminkin heidän lapsensa! Toivokaamme sitä, sillä siiloin ei tule tapahtumaan sellaista, mitä teille on tänäpäivänä tapahtunut! Toivokaamme sitä ja kaikin yhtykäämme suureen taisteluun, taisteluun itsemme ja sorrettujen veljiemme puolesta!

Esirippu.