Part 2

_Nimismies_ (ottaa Malilta jauhopussin ja läimäyttelee vuorostaan häntä.) Tuosta saat nyt sinäkin vuorostasi. Vai sillä lailla sinä esivallan palvelijoita kohtelet! Kyllä minä sinulle parempia tapoja opetan! (Matti hoipertelee taaksepäin ja kaatuu pitkäkseen, johon asentoon jää.)

_Lautamies_ (nuttuaan puistellen). Siitä pojasta ei tänä iltana saa tolkkua. Taitaapa olla isänsä poika.

_Nimismies_. Omena ei putoa kauaksi puusta. Mutta tolkun hänestä kyllä saamme, jahka käräjätupaan mennään. Nyt nukkukoon itsensä selväksi, sillä jos vielä hänen kanssaan viivymme, niin luistaa pääsyyllinen tiehensä. Ehkäpä se on tarkoituskin. Kukapa noista veijareista selvän ottaa.

_Lautamies_. Junttu on monesti käsistämme luistanut. Pahoin pelkään, ettemme häntä nytkään tavoita.

_Nimismies_. Sama se. Onhan meillä nyt todistaja. Pitäisikö poika pistää köysiin?

_Lautamies_. Tuskinpa. En luule hänen pakoon pyrkivän.

_Nimismies_. Ja nyt toimeen! Ensiksi etsimme tämän metsän ja sitten koko seudun. Viinankeittäjäin joukkiota emme tällä kertaa laske käsistämme.

KOLMAS NÄYTÖS.

Hakolan tupa. Perällä ikkuna, kummallakin puolella ovi. Vasemmanpuolisessa peränurkassa penkeillä ympäröity pöytä. Tuoleja siellä täällä. Tulisija oikeanpuolisessa peränurkassa. Väliverhon auetessa Tyyne istuu avoinna olevan ikkunan luona ja ompelee.

_Tyyne_ (laulaa).

On itku iltavirteni ja aamulauluni, oi, jospa pian joutuisi jo viime hetkenil

_Ääni ulkoa_. Päivää, Tyyne! Heitä jo laulusi tuonnemmaksi ja lähde seppelten sidontaan. Tuolla jo toisia lakkolaisia mustanaan metsänrinnettä lähestyy. Kauniiksi se juhlahuone saada täytyy, oikein ihanaksi. Viheriät seppeleet ja tuoksuvat kukkaset hyväilkööt juhlijain silmiä. Onhan tämä juomalakko kyläkuntamme merkkitapauksia. Merkilliseksi ja unohtumattomaksi muodostukoon siis lakkolaisten juhlakin. Tuletko mukaan?

_Tyyne_ (surullisesti). En tule.

_Ääni ulkoa_. Mitä? Etkö tule?

_Tyyne_. En.

_Ääni ulkoa_. Sepä ihmeellinen päähänpisto! Kuinka sinä, lakon innokkain alkuunpanija, voit juhlahommista pois jäädä? Mutta eläköön vapaus! Minun täytyy rientää.

_Tyyne_ (kävellen edestakaisin). Niin, niin. — Menkää te vain, jotka voitte. Sitokaa seppeleitä, koristakaa juhlahuoneita ja tehkää työtä valon ja valistuksen hyväksi. Niin aioin minäkin tehdä, mutta nyt en voi. Elämäni on murrettu, keväimeni kaunein unelma tuhottu. Edessä on pimeys, synkkä pimeys, jossa ei näy ainoatakaan valopilkkua. (Istuu pöydän luo ja painaa kasvot käsiinsä.)

_Ääni ulkoa_ (laulaa).

Kun pojat ne raitilla laulelee, niin metsä se urkuna raikaa. Minä se riiasin toisen omaa... Minkä ne mulle taitaa?

Syö sinä tyttö sun isäsi leipää ilman surematta. Minä sitä syön tuota mieronrieskaa surun ja murheen kanssa.

(Laulun loputtua Erkki tulee näyttämölle.)

_Tyyne_ (nousten). Erkki!

_Erkki_. Kah, täälläpä olet, Tyyne! (Pudistaa Tyynen kättä.) Tulin vain hyvästi sanomaan, kun näin äitisi menevän pois kotoa. Sitte lähden.

_Tyyne_ (istuen entiselle paikalleen). Minne lähdet, Erkki?

_Erkki_ (pöytään nojaten). Minnekö? Avaraan maailmaan. Humiseva tuuli tuolla ulkona tietää paremmin matkansa määrän kuin minä. (Laulaa).

Kodittoman taivas on pilvessä ja sen poluille sataa lunta. Ei sitä kauan kestänyt tuota rakkauden unta.

Orvoksi jäin minä äidistäin, ja mailma on kylmä kuin rauta. Aavalle merelle mä purjehdin, sen povi on orvon hauta.

Oikeastaan en saisi enää täällä viipyä, en tämän talon ovia aukoa. Mutta raskaalta tuntuu ero, raskaalta lähtö vieraille veräjille, vieraiden ihmisten pariin. Täällähän olen koko elämäni elänyt, täällä lapsesta mieheksi ylennyt. Olen oppinut rakastamaan tätä seutua ja tätä kotia kuin omaa kotiani. Kovin oudolta tuntuu nyt oloni. Olen kuin paikastaan irti temmattu, juureton puu... Ja sinua, Tyyne, kasvinkumppanini, en saata milloinkaan unhottaa.

_Tyyne_. En minäkään sinua, Erkki.

_Erkki_. Ja kuitenkin täytyy meidän erota, erota iäksi... Se on äitisi järkähtämätön tahto.

_Tyyne_. Sen tiedän, Erkki... Tiedän liiankin hyvin. Eikä näytelmä ole vielä loppuun näytelty. Pahin on vielä jäljellä.

_Erkki_. Minä tiedän, mitä tarkoitat. Voinetko kestää taipumatta?

_Tyyne_ (varmasti). Minun täytyy. En voi tehdä vastoin vakaumustani ja vastoin omaatuntoani.

_Aapeli_ (tulee näyttämölle ja laulaa).

Suru se sai näin nuoren pojan paloviinaa juomaan, kun kultani sormess' on kultainen sormus, toisen pojan tuoma.

Eikä sitä sanaa sanoa saisi mun vanhalle mammalleni, että rakkauden panttina on mun hellä sydämeni.

(Kumartaa Tyynelle ja Erkille.) Hyvää päivää, ystävät ja kylänmiehet! Onnittelen, onnittelen!

_Tyyne_. Ketä onnittelet?

_Aapeli_. Teitä molempia tietysti.

_Erkki_. Ja minkätähden?

_Aapeli_. Sentähden, että te olette olemassa ja olette täällä näinikään kahden kesken.

_Erkki_. Etkö tiedä, että olen sanomassa Tyynelle ikuisia jäähyväisiä? Etkö tiedä, että minun on iäksi täältä lähdettävä?

_Aapeli_. Tiedän. Mutta tiedän myöskin, että se, jonka piti tulla tiellesi, lähtee sinua ennen... Ja siksi onnittelen.

_Erkki_. Mitä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

_Aapeli_. Mitäkö tarkoitan? Hah, hah, haa! Tietysti sitä suuren suurta kuperkeikkaa, joka pian paiskaa muutaman »pomon» nurin ja panee koko kylän liikkeelle ja kaikki sen kielikellot laulamaan.

_Tyyne_. Aapeli! Puhut kovin sekavasti. Oletko rikkonut lakkolupauksesi?

_Aapeli_. Ja mitäpä sitten, jos olisinkin rikkonut! Olenhan vain kerjäläis-Aapeli... Toukka-Hennun sisarenpoika... En korkealta kaadu, luudan päältä lattialle.

_Tyyne_. Itse minä mies olen, vaikka sukuni sutena juoksisi.

_Aapeli_. Niin uskoin minäkin kerran. Kohotin siipeni korkeammalle kuin ne jaksoivat kantaa... Sudella on suden poikaset. Kohta tässä valhenaamarit putoilevat.

_Toukka-Hennu_ (tulee näyttämölle). Poika-vetelys, täältäkö minä sinut vihdoin löydän! Joudutko siitä työhösi? (Vetää Aapelia hihasta ovelle päin.)

_Aapeli_ (nykäisee hihansa irti). Vai niin, täti! Sinäkö minua työhön hoputat? Tietäisitpä, mihin työhön kasvattisi on menossa, niin tuskinpa hoputtaisit. Mutta olkoon menneeksi, kun niin tahdot. (Kumartaa Tyynelle ja Erkille.) Hyvästi! En pidä rikkaista, mutta sinua, Tyyne, kiitän. Jos kaikki rikkaat olisivat sinun laisiasi, niin tuskinpa minun laisiani olisi niin paljon. Kerran kohotit köyhän henkiparkani korkealle. Tulevaisuuteni heijasti jo niin lupaavana. Oma syyni on, että jälleen vaivuin, vaivuin entistäänkin alemmaksi. Hyvästi vielä kerran! Älkää kovin ankarasti tuomitko kerjäläis-Aapeli parkaa. (Poistuu.)

_Toukka-Hennu_ (aikoo seurata Aapelia, mutta huomaa Erkin). Ja sinäkin täällä?

_Erkki_. Kuten näette.

_Toukka-Hennu_. Kenen luvalla olet uskaltanut astua tämän kynnyksen yli?

_Erkki_. Omalla luvallani.

_Toukka-Hennu_ (uhaten). Mene paikalla tiehesi!

_Erkki_ (pilkaten). Hah, hah haa! En ole yhtä kiltti poika kuin Aapeli.

_Toukka-Hennu_. Tiedänpä yhden, joka saa jalkasi liikkeelle. (Poistuu kiireesti, mutta törmää Liisaan, joka juuri tulee näyttämölle.)

_Liisa_ (pilkallisesti). Ohhoh! Joko tuli kiire, Toukka Hennu? Muuten turhaa vaivaa! Tulet kaikessa tapauksessa liian myöhään. Nimismies ja lautamies veivät jo varastosi viimeiseen tilkkaan. Jo tuli lakko Toukkalaankin.

_Toukka-Hennu_ (säikähtäen). Nimismies, lautamies! (Pui nyrkkiä Liisalle.) Sinä valehtelet! Kiiltonapeilla ei ole Toukkalassa mitään tekemistä. (Poistuu.)

_Liisa_ (hänen jälkeensä). Kävitpä satimeen kerran sinäkin, Toukka-Hennu. Tulipa kerran sinullekin tilintekojen aika. (Tyynelle ja Erkille.) Täälläpä olette, lapseni... Mutta nyt teidän on erottava. Emäntä ja Mäkelä saapuvat ihan paikalla. Tule, Erkki. Me »karkoitetut» olemme tässä luvattomalla alueella.

_Erkki_ (uhkaavasti). En tule. Vielä kerran tahdon nähdä Mäkelän »paroonin» silmästä silmään.

_Liisa_. Ei mitään tyhmyyksiä, Erkki. Jos nyt kiltisti seuraat neuvojani, niin luulenpa, ettei kestä kauan, ennenkuin saat uudelleen tavata Tyynen.

_Tyyne_. Jos Erkki poistuu, poistun minäkin.

_Liisa_. Sinä jäät koreasti paikallesi. Se on äitisi järkähtämätön tahto.

_Tyyne_ (hämillään). Joko sinäkin, täti, asetut minua vastaan?

_Liisa_. Se on täytymys. (Vilkaisee ikkunasta.) Niin, siinä jo ovat. Tätä tietä, Erkki. (Poistuvat kiireesti vasemmalle.)

_Tyyne_. Siis yksin, aivan yksin... Mutta kestää minun täytyy, tulkoon vaikka mitä. Jyrisköön ukkonen, iskekööt salamat ja raivotkoot raju ilmat, minä en taivu... En.

_Mäkelä_ (tulee oikealta, kainalossa mytty, jonka laskee pöydälle). Hyvää päivää, Tyyne! (Tarjoaa kättä. Tyyne ei ole näkevinään.) Vai niin... Yhäkö minua vielä ujostelet? Odotappa, kyyhkyseni... Minulla on täällä sinulle tuomisia. (Osoittaa myttyä.) Tyyne! Avaahan tuo käärö, niin saat nähdä jotakin oikein kaunista. Ihan silmäsi huikaistuvat. Et unissasikaan ennen ole semmoista nähnyt. Ja kaikki, mitä siellä on, saat sinä aivan ikiomaksesi. Mutta sitte täytyykin sinun minua oikein kauniisti kiittää. (Nauraa mairittelevasti. Työntää myttyä Tyyneen päin.) Avaappa nyt!

_Tyyne_. En avaa.

_Mäkelä_. No, arvaa sitten, mitä siellä on?

_Tyyne_. En arvaa.

_Mäkelä_. Etkö halua avata etkä arvata?

_Tyyne_. En kumpaakaan.

_Mäkelä_. Mutta minäpä avaan, niin saatpa nähdä koreuksia.

_Tyyne_. Antaa olla avaamatta. En välitä rihkamastasi!

_Mäkelä_ (loukkaantuneena). Mitä? Rihkamastasi? Rihkamaako luulet minun tarjoovan? Tiedäppä, ettei kolmen vuoden renginpalkalla maksettaisi sen sisältöä. Rihkamaa en toki morsiamelleni kanniskele.

_Tyyne_. En ole morsiamesi.

_Mäkelä_. Olet kun oletkin. Kas tässä kahle, joka sinut iäksi vangitsee. (Kaivaa taskustaan pienen rasian ja ottaa siitä sormuksen.) Ojennappa nimetön sormesi, niin pistän tämän siihen.

_Tyyne_. En koskaan.

_Mäkelä_. Mitä? Eikö sekään kelpaa? Etkö huoli sormuksestani?

_Tyyne_. Johan sanoin. En koskaan!

_Hakolan emäntä_ (on tullut perässä ja kuullut viime osan keskustelusta). Tyyne, ota paikalla sormus!

_Tyyne_. En ota.

_Hakolan emäntä_. Sinä tiedät tahtoni.

_Tyyne_. Tiedän. Mutta omatuntoni vaatii tällä kertaa noudattamaan omaa tahtoani.

_Hakolan emäntä_. Hakolassa on vain yksi tahto, jota tässä asiassa noudatetaan, ja se on minun. Ota paikalla sormus!

_Tyyne_. En voi.

_Hakolan emäntä_. Kunnoton! Poistu paikalla silmäini edestä äläkä näyttäydy, ennenkuin ymmärrät antaa arvoa äitisi hyville aikomuksille.

_Tyyne_. Äiti, äiti! Miksi vaadit minulta mahdottomia?

_Hakolan Emäntä_ (osoittaa ovea). Mene! (Tyyne poistuu ääneti.)

_Mäkelä_ (surkeasti). Ja miten minun nyt käy? (Huutaa Tyynen jälkeen.) Tyyne, Tyyne, Tyyne!

(Nimismies ja Lautamies tulevat.)

_Nimismies_. Terve taloon! (Mäkelälle.) Vai niin, lurjus! Jopa sinut tapaan. Seuraa paikalla minua!

_Mäkelä_ (röyhkeästi). Minkätähden, jos saan luvan kysyä? Kesken kihlaukseni en mihinkään lähde.

_Nimismies_ (hämmästyen). Kesken kihlauksesi? (Tarkastaa emäntää ivallisesti hymyillen.) Vai niin tärkeitä kauppoja täällä on tekeillä! Ikävä vain, että minun täytyy ne keskeyttää. Mutta voittehan jatkaa, kun sulhanen palaa linnasta.

_Hakolan emäntä_ (hämillään). Linnasta? Selittäkää toki kaiken hyvän nimessä, mitä on tapahtunut? Miksikä näin sopimattomalla tavalla tunkeudutte rauhallisten ihmisten asuntoon?

_Nimismies_ (Mäkelää osoittaen). Kysykää tuolta hyvältä ystävältänne, mitä on tapahtunut. Hän se sopimattomalla tavalla on asuntoonne tunkeutunut. Kiittäkää minua, että teidät hänestä ainakin hetkeksi vapautan. (Mäkelälle.) Lähdetkö vapaasti, vai pistämmekö köysiin?

_Mäkelä_ (liikkuen ovelle päin). Ei sitä sentään miestä niin viedä. Ensin asia tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan. (Juoksee äkkiä ovelle, mutta Lautamies sieppaa hänet kiinni.)

_Lautamies_. Seis, mies! Ei sitä niin mennä.

_Mäkelä_ (raivoissaan). Laske paikalla irti!

_Nimismies_. Irti pääset vasta kun olet suorittanut Kypäränkorven viinalaskut... Matkalle nyt vain! Toukka-Hennu ja Takasuon Junttu istuvat jo odottamassa sinua.

_Mäkelä_. Ja entäs kerjäläis-Aapeli?

_Nimismies_. Hän on pienin syyllinen teistä kaikista, mutta tallella on hänkin.

_Mäkelä_ (uudelleen raivostuen). Ne konnat! Ne ovat minut pettäneet... Ja juuri nyt... Tämä on tuon Aapeli-lurjuksen työtä.

_Nimismies_. Omaa kylvöäsi tämä on, jota nyt käyt niittämään. Vielä pitää paikkansa sananlasku: tee hyvää tai pahaa, niin edestäsi löydät. Ja nyt mars! (Kumartaa emännälle ivallisesti.) Rauha taloon! Ja tuhannesti anteeksi, että näin armottomalla tavalla olen pakotettu kesken kihlauksen riistämään teidän rakkaan sulhasenne. Mutta laki vaatii, laki vaatii. (Nimismies, Lautamies ja Mäkelä poistuvat.)

_Hakolan emäntä_ (yksin, vimmoissaan). Teidän sulhasenne... Luuliko tuo höperö, että minä, vanha ihminen...? No niin, se vielä puuttui... Muuten mitta ei olisi ollut täysi... Mihin, mihin olenkaan joutunut! Mitä, mitä onkaan näiden muutamain minuuttien kuluessa tapahtunut! Pääni menee aivan sekaisin... Näenkö unta vai olenko menettämäisilläni järkeni? (Seisoo hetken ajatuksiinsa vaipuneena ja sitten äkkiä kuin havahtuen.) Totta, totta on tämä kaikki. Ikivanha kunniallinen nimeni on häväisty. Ja kuka sen on tehnyt? Minä itse, joka olen luullut niin luja olevani, niin korkealla seisovani, ettei häväistyksen varjokaan ole minuun ulottunut. (Vimmastuen.) Te katalat valehtelijat, te likaiset onnenonkijat! Kuinka olette uskaltaneet astua minun kotini kynnyksen yli! (Masentuen.) Ja minä... minäkö heitä syytän? Itse heille oveni avasin, itse heidät tänne kutsuin. En uskonut omaatuntoani, en koeteltujen ystäväini neuvoja. Ei edes rakkaus ainoaan lapseeni ja omaisiini saanut minua tästä teostani luopumaan. Ahneus, ahneus, tuo sama pahe, joka johti niitä, joita tässä tuomitsen, on ollut minunkin tekoni määrääjänä. Olen häväisty, petetty. En enää tämän jälkeen kehtaa ihmisille näyttäytyä. Kaikki minua osoittavat sormellaan.

_Liisa_ (on emännän huomaamatta tullut sisälle). Olet oikeassa, rakas sisareni. Häväisty olet ja petetty olet. Harakatkin sinulle nauravat.

_Hakolan emäntä_. Kuinka, kuinka tämä on mahdollista? (Kiivastuen.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Tämän täytyy olla erehdys, kamala erehdys. Taikka sitten se on petos, kavalasti suunniteltu salajuoni, jolla viattomat ihmiset syöstään turmioon. (Tuimasti Liisalle.) Sinä olet tämän juonen keksinyt tehdäksesi aikeeni tyhjäksi.

_Liisa_. Sinä onneton! Eivätkö silmäsi vieläkään aukea! Mitä nyt olet nähnyt ja kuullut, on kaikki täyttä totta. Olet ollut huonolla tiellä, huonojen ihmisten leikkikaluna. Ja kuitenkin tulisi sinun tällä hetkellä olla kiitollinen, syvästi kiitollinen.

_Hakolan emäntä_. Kiitollinen! Kenelle? Noille katalilleko, jotka ovat minut ikuiseen häpeään syösseet?

_Liisa_. Ei, vaan kohtalolle, joka oikeaan aikaan särki onnettomat suunnitelmasi. Ajattele, jos Tyyne olisi ehtinyt tulla hänen vaimokseen!

_Hakolan emäntä_. Kurjaa, kurjaa! Millä voin kaiken häpeän pois pestä, millä ikivanhan kunniakkaan nimemme puhdistaa?

_Liisa_. Ajattele myöskin, millä voit iskemäsi haavat parantaa, millä unohduksiin saattaa sen surun ja tuskan, jota olet omalle kotiväellesi tuottanut.

_Hakolan emäntä_. Paljon olen rikkonut, mutta julmana, musertavan julmana tunnen myöskin rangaistuksen painon. Liisa, jos voit, saata jälleen molemmat lapseni luokseni. Olen väsynyt, kovin väsynyt. Minun täytyy päästä lepäämään. (Poistuu vasemmalle.)

_Liisa_ (yksin). Taivuitpa sinä, Hakolan ylpeä emäntä! Leikkaus oli ehkä liian ankara, mutta vähempi ei olisi riittänyt. Ja nyt riennän Tyynen ja Erkin luo. He saavat tulla vuodattamaan balsamia kirveleville haavoille... Ja sitten menemme kaikki lakkojuhlaa hommaamaan. Jos koskaan, niin nyt se on paikallaan. (Poistuu oikealle.)