Part 1

language: Finnish

KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA

Kirj.

Lauri Hannikainen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

KUOLEVAN LAULUN MAILTA.

Tuonen lintu. Kaksi itkua. Onnea pakoon. Ilta Muuannossa. Pesshi. Vanha laulaja. Ukko uupui...

POHJOLAN SALOILTA.

Kyytipoika. Kuun kääntäjä. Perintöpiippu. Jouluaattona pohjolan salolla.

KUOLEVAN LAULUN MAILTA

Tuonen lintu.

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan!

Hän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta luontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita luonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen turmelemattomia. Ja hän on löytänyt!

Niin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä, sieltä sinisten vaarain takaa!

Hurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa tuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian olevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä, suurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla. Samanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän sulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa, kiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs kädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee kyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin pojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä kuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo salolla salojumalia.

Joskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä täyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi lyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin suuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja hukuttautuu siihen. Eihän tämä _voi_ loppua! Ei! Tämä ei _saa_ koskaan loppua!

* * * * *

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää, erämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja täynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa, kepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään, samoin kalakontti selässä.

On lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat käyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu leuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren hulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi sen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo vapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen kylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta kohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen.

Polku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee vastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja katoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito, kirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen otsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän kiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää:

— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie karitsalampahuisieni?

Sai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään.

Aurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon kilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan mielen valtaa voittamaton herkkyys.

Ihmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa! Kaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta, joka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta, johon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen kaskimaakseen kaatoi.

— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö tämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen riemahtaen.

— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain tiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan jo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka minun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset veljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat jumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää entisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää jo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien sijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle jumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole nähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että turpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja ennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää!

Nuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän vihdoin kysyy:

— Tuonen lintu...! Mikä on Tuonen lintu?

— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että kun _se_ jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat veljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat paholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus valtaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan.

Nuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa... Siellä on Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — —

Saavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan käymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan, vuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki. Viimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle rauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn, pirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen:

Terve löyly, terve lämmin! Terve tervehyttäjälle! Löyly orteh, löyly parteh, Löyly seinän sammalih, Löyly patsahan nenih, Löyly kiukahan kivih! Paha kauas nyt pakene Tämän ihmisen ihosta, Luojan luomasta lihasta! Tuonne mie sinut nyt manoan Hiitten hirmuloin sekahan, Kahen kallion rakohon, Kolmen kolon koukerohon, Rutjan koskehen kovahan, Ylitse Imandron järven! Tuonne mie sinut nyt manoan Kivilöin päälle kivistämähe, Paasiloin päälle pakottamahe! Ei kivet kipua tunne Eikä paa'et pakotusta...

Vihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat verkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen. Mutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa:

— Kas, jo aukeaapi lepän lehti... Tänä yönä joutuu joutsenet, näille maille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon, pyhän linnun pyyäntähän?

Metsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa:

— Valmis olen!

Hetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu kylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä nuorta miestä, samoin varustettuina.

Suvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava koskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan rantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja hanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit alleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan lintujen saapumista sulaan.

Yö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan kevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee salaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee. Havukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin joutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen uneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa elottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään...

Yö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu lentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle... ja samassa laskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää pitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan Suomen pojan kojua kohti...

Se saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää kyynärpäittensä varassa... laukaisee...

Lintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa ylöspäin.

Harmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti uudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla tarkasti joutsenen jokaista liikettä.

Siellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se lipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle. Niistä laukaistaan...

Lintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin kaikista kojuista...

Lintu vaan ui...

Sepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä kertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä.

Yhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua suvantosulan synkällä pinnalla...

Nyt se ui suoraan toista rantaa kohti... nyt hypähtää jäänreunalle kävelemään... jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti nuorukaisen kojua.

Vallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää tarkasti... on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan tempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen...

Kojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu sanomaton kauhu.

— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän... _Tuonen lintu!_

Pyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä.

Seudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien kojujen...

Kukaan ei laukaise pyssyään...

Aurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan ja katoaa sinisten vaarain taa...

Vienan-Karjalassa 1909.

Kaksi itkua.

Katkelma laajemmasta hääkuvauksesta.

Jo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö.

Vahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät.

Kaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain tulituohusten eteen, itkee isälleen:

Mitä nyt olet kultahyväsein kulmillesi alas kumartautunut kultasyntyisien jumalain eteen? Etkö nyt oman tyttösi nuorta onnetonta olentoa vierasten valtoihin heitä? Mitä nyt olet valkea hyväsein vahatuohuksien keralla valkeiden valan ylhäisien valkeasyntyisien eteen vaipuellut? Etkö nyt tulituohuksiesi tulella tuhkaksi tummenna vallan nuoren varteni vakavia neitsyysvaltasia? Etkö nyt valkea hyväsein vaihtanut vallan nuoren varteni vakavia neitsyysvaltasia vanhojen tsaarien aikuisihin valehtelemalla saatuihin vaskirahasihin? Etkö nyt valkea hyväsein vaihtanut valkean impesi, kultaisien kunnioitten kantajan kultaista kauneutta vanhojen kuningasten aikuisihin kunniattomasti saatuihin kultarahasihin? Etkö nyt valkea hyväsein outojen omiksi antanut vallan nuoren kainon varteni valkeita kultakumpusia? Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni!

* * * * *

Rientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu ja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden tulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina hulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi vaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle.

Hiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa _neitosen_ viimeinen kyly.

Itkettäjät itkevät:

Valkene oi ihanainen impi valkeaks kuni valtajoutsenet joella, vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee! Suoriele sulkalintusien soinnulliseks, näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina, suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee! Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset, lempeät vastan lempilehtiset lennelkää lempi-ilmasien halki lempeinä lehtirepoloina lempijumalien eteen! Nytpä kiukaan kultaiset kipunat kohotkaa kultaisena jokena kulta-ilmasien halki kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä! − − −

Onnea pakoon.

Nuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun se on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot nauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän!

Näin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen:

Minäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin ihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin irti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen riistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni, äideistäni, veljistäni, siskoistani ja... En koskaan! En koskaan!

Mutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä useammin se huutaa:

Nuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle, ennenkuin aurinko alkaa laskeutua!

Nuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen vaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää tahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin voimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu.

Minä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari päivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi praasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on vielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä.

Ääni vaikenee.

Nuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän pyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan.

Oi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat aamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran kurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat hetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla!

Niin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla se tuntuu tulevan.

Valkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen, lauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena porontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti seuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa vierettelee eteenpäin.

Valkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan.

Pakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas hänen rinnassaan.

Tänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen ikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille rinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä nyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen.

Hän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen vauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja istahtaa jälleen ikkunansa ääreen.

Kas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan, kirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset punanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella polulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin jumalatar!

Nuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää...

Eteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia kylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan nuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi heitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää? Käden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta, vierasta...

Hetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei:

— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä et olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra Suomesta!

Nuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin kun kaikki tähän asti on mennyt...

Yht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi "herra" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän kansan omilla silmillä katsottuna, jota ei "herra" voi nähdä koskaan! Ja hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime hetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille?

— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan teidän veljenne! Vai pelkäättekö _nyt_ minua?

— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen katseensa lämpeni.

Hetken kuluttua hän taas jatkoi:

— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että _sinä_ olet oppinut herra!

— En ole "herra"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen, kuten tähänkin asti!

— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä sinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro meille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan muuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille jotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot!

(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen ja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla kansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.)

— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla! Ja se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana veljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla tshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten puhdistaa.

— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot meille maailmasta ja Jumalasta!

Ukot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin äsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

* * * * *

Lähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla, nuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki reunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen kisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain ja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon pientarella leikkiä lyövät.

Saapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa lähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle toisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät...

Samassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni:

— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset!

Kisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon.

— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia sieltä täältä.

— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa teille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä Suomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas jättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille maailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan on paljon saanut tietää.

— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta.

— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä, tahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se harras toivomme?

— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää.

Pikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon tai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee hämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän tuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa.

Ihmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella rinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä, kiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja kaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa.

Nuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle... Hän alkaa puhua syntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja sen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja sen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista, kovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen puhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena ollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän kertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee lähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa lapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä kaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen vallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen silmistä.

Vihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan. Hän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan, kiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut Kuulla.

Kuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon pientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa äänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu:

— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta ja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas!

Kajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä kentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu! Innostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän kasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat neitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat huimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen kunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta miesten keskuudessa.

Kas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa sirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena laskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti pitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää koroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua partasuidenkin parista.

— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan kiusaat!

Mutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän hypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti... Tämä käännähtää ympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona kuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat jo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri kylää...

— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki.

Nuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla.

Vihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin!

Hän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa huikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät.

Vasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle, loppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa.

Illansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta lähteä _täytyy._ Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa.

— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan.

Nuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet, vaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen talosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään repäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt, juonut jokaisessa sen talossa.

Aurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan lehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä, koskenpuoleisessa päässä kylää.

— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle sanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes vähäsen kuivahtaa!

— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.

Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.

— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!

Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.

Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:

— Mitäpä mietit, tyttö?

Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen suoraan nuorukaisen silmiin:

— Minkätähden sinä lähdet pois?

— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä _täytyy,_ sen vain tunnen!

— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!

— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä maailmassa minulle!

— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme tarpeeksi kalaa!

— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!

— Miksi siis lähdet?

Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene, pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.

Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät välähtävät hänen sanoessaan:

— Enkö _minä_ ole sinulle kyllin kaunis?...

— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat takertuvat kurkkuun...

Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan lausuu tuskin kuuluvasti:

— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy! Sitä olin _meidän_ niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä hirretkin kaataneet...

* * *

Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta, hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta vuoteeltaan.

— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus, viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin ympärille.

Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.

Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei, Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.

— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän. Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.

— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:

— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan ansaitsemattomasta minulle!

Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu, nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.

Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:

— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!

* * * * *

Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.

Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen jäljettömiin.

Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.

Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset. Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko kylää varten.

Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii, kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa sinne suureen yksinäisyyteen − − −

Vienan-Karjalassa 1909.

Ilta Muuannossa.

Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee. Matkamies penkillä piippuaan polttaa.

— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa...

Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin. Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot, vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen esi-isiä hurmasi ja elähytti.

Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto ikikuusineen.

Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa, kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:

— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe...

Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin muistoihin...

Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —

Muuannossa 1915.

Pesshi.

Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja astuu vierasta vastaan:

— Terve vierahalle!

— Terve taloh!

— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!

— Kiitos, veli! Kiitos!

— Kenpä olet?

— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.

Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.

Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.

Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:

— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!

— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!

— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!

— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.

— Sanan voima! vastaa vieras.

Pesshi hätkähtää... luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:

— Sanan voima! Uskotko _sinä_ siihen?