Part 2

— Uskon!

Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:

— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla kahden kesken.

Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa heimolleen.

Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:

— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?

- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on laulamattakin ollut!

"Kulkku kuivi kukkujalta, Laki lahoi laulajalta", huokaa ukko.

Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin, kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa...

Ukko katsoo tutkivasti:

— Mitäpä on!

— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!

— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin! virkkaa ukko.

Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa ryypyn puhdasta viskyä.

Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie huulilleen, heittää kitaansa... naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa pitkään...

— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah... a pehmiet oltih kynnet lopuks'.

Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä pyyhkäisee ukko partaansa.

Vieras tarjoaa kolmannen.

— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän nivelissä kulkou!

— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni, kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa...

— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?

— Olen!

Ukko jää hämmästyneenä katsomaan.

— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme. Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi pystyssä ja oli iloinen.

— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.

— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?

— No nyt kyllä, nyt luistaa!

Ukko rykäisi ja alkoi:

"Lappalainen kyyttöselkä kantoi viikkoista vihoa, kauonaikuista karehta peällä vanhan Väinämöisen tietäjän ijänikuisen" j.n.e.

Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja Iro-neidosta ynnä paljon muuta.

Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret", mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan.

Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään ja karjaisi:

— Ulos akat!

Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä seurata...

Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin murahtaen itsekseen.

Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni...

Shemeikan kylässä 1915.

Vanha laulaja.

Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa vihmoa vettä.

Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.

Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä! Suuren laulajan koti.

Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran rinnettä ylös.

Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti suuren soittajan sormissa.

Niin hän mielessään kuvailee.

Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan ilta-ateriaansa nauttimassa.

— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.

— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?

— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha emäntä pöydän takaa.

Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.

— Siehän olet Pedri Shemeikka?

— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo melkein mennyt.

Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka ikää jo yli yhdeksänkymmenen.

— Mitäbä vieras sanoo?

— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas, suuri kanteleensoittaja!

— Mie olen!

Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan hänen korvaansa:

— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!

— Laulaa siulle saatan, a soittaa en... _Ei ole kannelta!_

— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta? huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.

— Ei ole!

— Miten se on mahdollista?

— Herrat vietih!

— Miten vietih?

— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih, da i niin vietih!

— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.

— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.

Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän perintösoittimensa ryöstäneet!

Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen?

Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi, ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.

Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut kärsimään.

Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen: enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!

Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan. Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.

— Mitäbä veistelet, vieras?

— Kanteloa sinulle, ukkoseni!

— Osannetko loatie!

— Olen nähnyt loa'ittavan!

Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!

Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti epätietoinen olevan, siinä aina opastanut.

Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.

Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli, nosti korvalliselleen ja taas väänteli... Mutta äsken niin valoisaksi käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä kasvoillaan.

— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.

Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä kielitappeja.

Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien väki, samoinkuin kanteleen laatijakin.

Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!

Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan. Hän vain hiljaa näppäili kieliä.

Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus. Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.

Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa maan rakoon jo ennen mahtajan menoa!

Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan. Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa...

Pirtti vavahtaa.

Kuuluu ukon ääni:

— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −

Ukko uupui...

Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana iltana vieri viesti Karjalasta:

"Ukko uupui, vanha vaipui, kuoli Pedri Shemeikka."

Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.

Sinnepä meni jo miesi Manan suurille saloille, Manan hirven hiihäntähän, Manan karhun kaa'antahan. Sinne siirtyi ukko Pedri Laulumaille laajemmille, Luokse muiden muinaisien Tuonen tummille tuville...

Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.

Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen...

Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.

Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...

POHJOLAN SALOILTA

Kyytipoika.

Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta.

Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.

Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.

Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.

— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?

Pitkänpuoleinen äänettömyys...

— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.

— Mistäpä täältä?

Vielä pitempi äänettömyys...

— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.

— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?

— Niinpähän vain.

— Kukas se mies on?

— Onpahan vain minun isäni.

— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme, tervehdittyäni miestä.

— E-enpähän mie.

— Miksi et?

— E-enpähän vain.

— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?

— E-enpähän mie.

— Etkö pitempäänkään aikaan?

— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.

Jatkoin yhä kyselemistä:

— Onko teitä montakin lasta?

— Onhan meitä.

— Montako sinulla on veljeä?

— Kaks'han niitä.

— Entäs sisaria?

— Yks'hän niitä.

— Elääkö äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä, peläten joka hetki ojaanlentämistä.

En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua. Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli tauonnut, että jälleen saattoi puhella.

— Niin, elääkö sinun äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin, vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja kuopasta kuoppaan.

Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.

Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni. Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni, hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.

Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen taas ajella.

— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!

— E-enpähän mie.

- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!

— Niinpähän vain.

— Montako tuntia olet nukkunut?

— En mie ole nukkunut.

— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai missä?

— Ka missäpähän mie!

— Niin, missä?

— Kyyvissäpähän mie aina.

— Oletko montakin yötä peräkkäin?

— Olen.

Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta nähnyt Ihastuksissani huudahdin:

— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!

— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.

Ajettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän, niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.

Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan, tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.

— E-enpähän mie.

Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa.

— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.

— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien raosta.

Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.

Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.

Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.

Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän äänen:

— Äitini... minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks' hyvä.

Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.

"Äitini... minun äitini... se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.

Äitini... minun äitini...

Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden...

Allivuotson autiotuvassa 1913.

Kuun kääntäjä.

"Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!"

Kuusamolainen sananparsi.

Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan. Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa vielä jäljellä.

— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.

— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen... ja me olisimme saaneet kunnon hautajaiskahvit...

— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?

— Eikö tuo lie Mäkeläisen!

— Hehei, Mäkeläinen!

Ei vastausta.

— Mäkeläinen!!

Sama juttu.

— Mies nukkuu jo!

− − −

Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan, ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.

Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa, sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.

Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti, oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli neljännekselläkin.

Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä vuonna peräkkäin.

Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti, mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta...

Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.

Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville, huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun, nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen, katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.

Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli ajelee suvannolla kosken alla...

— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla kahvillamme!

Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun sammalikkoon selviämään.

Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle tuohisia lippiään.

— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu, ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.

— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee hymysuin toinen.

Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä sanoja.

— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen. — Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?

Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä, mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen ympäristönsä.

— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.

Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen. Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti juoksentelevia pilven hattaroita.

Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.

— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii, kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku, ravistaen ukkoa käsivarresta.

Ukko kohottaa hiukan päätään:

— Niin, sitähän minä vain tässä... vielä sitä aamullista asiata... että kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa... matkankin sinne ne ovat mitanneet... kääntämiset allakkaansa merkinneet... mitähän muuten koko kääntäminen pyhittänee...? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja vuodet...

Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.

— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten naamaa.

— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.

— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle. Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.

— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?

— Yksi kahdeksatta osaa.

— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua suorittaakseen.

Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee ja lausuu tärkeällä äänellä:

— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.

Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.

— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.

— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta lähettänyt?

— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt...

Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.

Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.

Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen. Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.

Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.

— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes pomolle ilmoittanut!

Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!

— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku joukosta.

Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun.

— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä, tuumi pomo.

Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään jo liikaa niin hyvän miehen osalle.

Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se kadonnut!

Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä Aaretin vakaan äänen:

— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!

Kuusamossa 1909.

Perintöpiippu.

Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan. Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle sattuu!

Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja pukeutua rauhan hahmoon.

Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi. Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan, astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa nurkkaan ja karjaisi:

— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle, ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.

Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut sellaisen irtoavan!

Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan saattanut miehen pois suunniltaan?

Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.

— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.

— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti. — Piippu! Se perintöpiippu!

— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti tuprusi ja keikahteli.

Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.

— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.

— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt hätäile!

Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni, ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita, nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.

Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole, ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja hyvinvoinnin ehto.