Part 1

language: Finnish

LEMPEÄ JA LEMMEN LEIKKIÄ.

Yksinäytöksinen kuvaus

Kirj.

JUSSI MANTERO [Leo Manner]

Kuopiossa, U. W. Telen & C: O, 1908.

HENKILÖT:

ALPPI HONGISTO. Kartanonomistaja. ROUVA HONGISTO. DAGMAR. Edellisten tytär. ENGELBERT BLOM. Ylioppilas........ | SETÄ-FRIDOLF. Virkamies........... | Kesävieraita SIIRI AUER. Edellisen veljentytär. | Hongistossa. VALTO HELAVUORI. Ylioppilas....... | KERTTU. Palvelustyttö. JUSSI. Renkipoika.

Kartano-puisto. Oikealla tilava huvimaja pöytineen ja tuoleineen; vasemmalla ja taustalla pensas- ja puuryhmiä, sekä etualalla pari suurempaa kiveä.

(Esiripun noustessa istuvat huvimajassa Alppi Hongisto, lihavahko, vanhanpuoleinen maalais-herrasmies, katsellen sanomalehteä; ja Siiri Auer, nuori, hilpeä neitonen, lukien kirjanidosta.)

HONGISTO (vähän aikaa lehteään äänettä tarkasteltuaan viskaa sen pois, virkahtaen). No, Siiri! Sinäpä olet kovin äänetön tänään.

SIIRI (havahtuen). Miten sanoittekaan, setä Hongisto?

HONGISTO. Sanoin, että pikku Siiri-harakka on tänään ihmeen hiljasella päällä. Taitaapa olla jännittävää lukemista. — Annahan, kun katson! (Ottaa puoliväkisin kirjan Siirin kädestä.) »Kaksi rakkautta» — — jaaha, siis rakkausromaani! No, olisihan minun tuo pitänyt arvatakkin — eihän sinun ijässäsi muuntapaisiin kirjoihin voisi noin hartaasti kiintyä. (Hyräilee) »Kun nuori mä olin, niin lemmin vain — ja se aika oli herttainen....»

SIIRI. Setä, ette saa kiusotella!

HONGISTO. Varjelkoon! Oletko sinä noin arkatuntoinen? — Niin, kylläpä ymmärrän! Muistan vielä sen kaukaisen ajan, jolloin minun sydämeni oli ensi kertoja tulessa — enpä minäkään silloin suvainnut lemmestä leikkiä laskettavan. Mutta, näetkö: sitä myöten kuin hiukset harmaantuvat, jäkälöityy ihmis-sydänkin ja siitä tulee ajan mittaan vain sellainen proosallinen »nyrkinkokoinen lihamöhkäle», niinkuin oppikirjoissa sanotaan. Niin, Siiri, sellaistahan se on elämä. — Mutta älä sinä toki sentään huoli vähääkään tällaisen vanhan setäkarilaan jutuista, — haaveile sinä vain lemmestä ja uskollisuudesta, ja kaikista niistä suloisista seikoista mitä siihen yhteyteen kuuluu.

SIIRI. Mitä varten setä nyt tuolla tavoin puhuu...

HONGISTO. Kuules, tyttö, — näin kesken kaiken — oletko tänään nähnyt herra Helavuorta?

SIIRI (hiukan säpsähtäen). En — en tänään vielä.

HONGISTO. Hahhah! Tulitpa hämillesi — kas, vielähän punastutkin... ja minä lausuin vain erään nimen. Näetkö nyt, Siiri, ei tällaiselta vanhalta ketulta ole helppo salata mitään. No, olehan huoletta, tyttöseni — en minä kylälle kanna sinun sydänsalaisuuksiasi.

SIIRI. Setä-hyvä! Kuulkaahan, kyllä te tällä kertaa olette varmaankin kokonaan erehtynyt. Valto... ei, kun, tuota... herra Helavuorihan tulikin tänne vasta pari viikkoa sitten, eikä hän näytä paljokaan kiinnittäneen minuun huomiotaan, joten minun olisi aivan turha häntä ajatellakkaan. Mehän olemme vielä melkein vieraita toisillemme — useanakaan päivänä emme ole tavanneet toisiamme muulloin kuin ateriatunteina.

HONGISTO. Ehkäpä niinkin, mutta sittenkin — tuollainen ujosteleva lempi, se se onkin sitä aivan sitkeintä laatua. Ja juuri noina siunattuina ateriahetkinä olen minä usein mielenkiinnolla tarkastellut niitä ihastelevia silmäyksiä, joita te, sinä ja Valto, vaihdatte keskenänne. Ja olenpa pannut merkille senkin, että teillä heti kahdenkesken jouduttuanne on mitä vilkkain jutustaminen hyvässä alussa — mutta sivullisten kuullen enimmäkseen visusti vaikenette...

SIIRI (nousten ylös). Ellei setä nyt lakkaa minua kiusaamasta, niin täytyy minun kai lähteä pakosalle —

HONGISTO. No, no, tyttö-hupakko, älähän nyt toki leikistä pikaistu. — Tutki sinä vain kaikessa rauhassa lempiromaaneja... minä tästä lähden kurkistamaan sattuisiko mammalla olemaan kahvit valmiina; — sehän se vanhan herkkua on, se kahvikulta! (pois vasemmalle.)

SIIRI (yksin). Oih, kuu minua harmittaa, olisin varmaan suuttunut sedälle, ellei hän kiusotellessaankin olisi niin hyväntahtoisen näköinen, että hänestä täytyy pitää, vaikk'ei tahtoisikaan. — Mutta kyllä minun nyt täytyy ruveta oikein varovaksi — olisinpa vain äskenkin tainnut pysyä ihan levollisena ja vakavana, niin setäkin olisi pettynyt, mutta kun tulin, hupsu, melkein ilmaisseeksi itseni. — Jokohan Valtokin on huomannut, että minä pidän hänestä? Sepä olisi kauheaa... Mutta en minä sentään usko — — — ihan piloillaan vaan kai setäkin minua kiusoitteli, hän kun on aina niin leikkisä. Parasta on unohtaa koko asia... (Syventyy taas kirjaansa.)

Hetken kuluttua tulee näyttämölle vasemmalta

VALTO HELAVUORI (aivan nuori mies; ylioppilaslakki päässään. Astelee huvimajaan reippaasti hyräellen ja huomaa Siirin vasta seistessään aivan hänen edessään. Hämillään). Ah... neiti Auer! Suokaa anteeksi, jos säikäytin. En tiennyt todellakaan...

SIIRI (keskeyttää nauraen). Mutta, hyvä herra, toivottakaahan toki edes hyvää huomenta minulle. Kas niin, näyttäähän siltä kuin olisittekin itse säikähtynyt... Olenko minä tosiaankin niin pelottava —

VALTO (on istuutunut vastapäätä Siiriä). Pelottavako? Oh, ette suinkaan, — päinvastoin olette liian ihastuttava, ja siksipä...

SIIRI, Hyi teitä! Ettekö tiedä, etten minä saata sietää imartelua.

VALTO. Uskokaa minua, neiti Siiri: imarteleminen ei kuulukaan minun tapoihini. Mutta sanon aina mielelläni suoran totuuden, se tahtoo sanoa... niinkuin minä — minun mielestäni...

SIIRI (nauraen). Kernaasti haluaisin auttaa teitä, nähdessäni teidän jo kokonaan sotkeutuvan tuohon »totuuteenne».

VALTO. Erehdytte! Tahdoin vain sanoa, että te, Siiri-hyvä, minun mielestäni olette todella ihastuttava!

SIIRI. Puhuttehan aivan kuin serkku-Engelbert...

VALTO. Vai niin. — Hän on siis myöskin ihastunut teihin?

SIIRI. Oh, ei vähääkään — eli siis: aivan yhtä paljo kuin tekin. Tarkoitankin vain, että hän on usein yhtä epäilyttävän kohtelias, kuin tekin äskettäin. — Tiedättehän muuten serkkuni olevan kihloissa Dagmarin kanssa, joten...

VALTO. Tiedän kyllä, mutta enpä usko, että kihlasormus voisi ketään suojella Amorin nuolilta.

SIIRI. Oletteko te miehet tosiaankin niin kevytmielisiä, että kihloissa ollenkin saatatte ihastua kehen tahansa! —- Huomaatteko, herra keltanokka, että paljastitte itsenne täydelleen?

VALTO. Erehdys, neitiseni. Enhän lainkaan puhunut ihastumisesta »kehen tahansa», ja sitäpaitsi — — mutta mehän alamme jo eksyä arveluttavan kauaksi itse asiasta. Muistatteko, neiti Siiri, mistä tämä juttumme »ihastelemisista» oikeastaan johtuu?

SIIRI. En todellakaan.

VALTO. Ymmärrän. Tarkoitatte tietenkin: muistan varsin hyvin. (Siiri tekee epäävän liikkeen.) No, hyvä, hyvä! Olenpa uskovinani teitä ja koetan siis virkistää muistianne. Niin, te aloitte johtaa keskustelua väärään suuntaan heti kun minä olin vilpittömästi tunnustanut ihailevani teitä.

SIIRI. Lopettakaa, lopettakaa jo, herra Helavuon, tahi minä... minä suutun!

VALTO. Suokaa anteeksi! Mieluummin olen puhumatta kaiken ikäni, kuin suututan teidät. (Lämmöllä.) Mutta vaikka kieleni ehkä voinkin hillitä, niin en voi estää jok'ainoata katsettani ilmaisemasta teille samaa kuin äsken...

SIIRI. Valto, minä pyydän — älä leiki... Oi, suokaa anteeksi — minä häpeän! (kätkee kasvot käsiinsä).

VALTO. Miksi, minkätähden, Siiri?

SIIRI. Minä onnetonhan sinuttelin teitä.

VALTO. Niinkö? Ja oliko se sitten niin onnetonta? — Kuulkaahan, neiti Siiri, mehän olemme jo niin kauan tunteneet toisemme, että mielestäni meidän ei enää kannattaisi olla niin kauhean virallisia — ja minä olisin todella iloinen, jos te suostuisitte aina käyttämään tuttavallisempaa puhuttelutapaa.

SIIRI. Ihanko totta? Oi, ei — minä en tohdi uskoa teitä... Te vain koetatte hyvitellä minua, nähdessänne miten minä nolostuin.

VALTO. Ettekö siis suostu?

SIIRI. Kyllä, mutta...

VALTO. Siis: sinä — (ojentaa kätensä).

SIIRI. — ja sinä! (kättelevät).

VALTO. Siiri! Uskallanko, saanko sanoa sinulle, että siitä lähtien kuin näin sinut ensi kerran...

DAGMAR HONGISTO (kulissien takaa, vasemmalta). Siiri! Siiri—i!!

SIIRI (pikaisesti). Dagmar tulee!

VALTO. Hyvästi siis — toistaiseksi! (poistuu vasemmalle; tervehtää ohimennen vastaan tulevaa Dagmaria.)

DAGMAR (hiukan koketti, elähtäneempi neiti. Tullen vasemmalta käy huvimajaan ja istuutuu Siirin viereen). Hyvää huomenta, pikku-harakka! — Ai-ai, Siiri, täälläkö sinä vain koko aamun olet kuherrellut tuon Valto-herran kanssa? Ai-ai, sanon minä!

SIIRI. Mutta, Dagmar! Mitä sinä nyt...

DAGMAR. No, no, kulta-lintuseni — älähän nyt toki pahastu. Leikillähän minä vain... Eikä tämä muuten ollut ensimmäinen kerta, jolloin huomaan sinussa ja Valtossa olevan tuonlaista keskinäistä vetovoimaa, vaikka...

SIIRI. Sinä loruilet, Dagmar.

DAGMAR. Kuule, Siiri, sanohan suoraan: eikö ole totta, että sinä rakastat häntä?

SIIRI. Ketä sitte?

DAGMAR. Ketä? Hahhah... Ja niin äärettömän viattomasti kun sinä voit sen sanoa! »Ketä sitte!» Hahhah...

SIIRI. Dagmar, miksikä kiusaat minua?

DAGMAR. Anteeksi! En voi sille mitään, että minua naurattaa — hahhah — kun sinä koetat tekeytyä niin kovin viattomaksi — herranen aika, ihan niin kuin rakkaus, ajatteles: rakkaus olisi jotain pahaa, jotain hävettävää ja salattavaa. — Erehdyt, kultaseni, jos luulet kellään olevan mitään sitä vastaan, että sinä pidät Valtosta.

SIIRI (lyhyesti). Niin, minä pidänkin hänestä.

DAGMAR. Pidä vain! Mutta mitä varten sanot sen niin omituisella äänellä — luuletko, että minä olisin mustasukkainen sinulle?

SIIRI (nauraen). Älä nyt ole lapsellinen, Dagmar! Olethan sinä kihloissa, ja tiedänhän niinä kyllä, että sinä rakastat Engelbertiä.

DAGMAR. Niin, ja minä suorastaan ylpeilen hänestä, minä en käsitä kuinka toisellaisia miehiä voi kukaan nainen lempiä. — Onhan Valtokin esimerkiksi kyllä reipas poika, eikä minulla ole mitään häntä vastaan, mutta ei Valtoa sentään saata lainkaan verrata Engélbertiin, hän ei omaa sellaista mailmanmiehen hienoutta, sellaista tuntehikkuutta ja sielun syvällisyyttä kuin Engelbert.

SIIRI. Onko herra serkullani siis sielukin?

KERTTU (nuori, sievä maalaistyttö. Tulee vasemmalta). Jos fröökynät olisivat niin hyviä ja tulisivat kaiteelle tänne verannalle; frouva käski pyytää. (Poistuu niiattuaan.)

SIIRI. Kuule, Dagmar, älä nyt viitsi olla noin happamen näköinen aivan suotta.

DAGMAR. Suottako? Minkätähden sinä, Siiri, aina ivailet Engelbertiä, kun tiedät sillä loukkaavasi minua, joka pidän hänestä?

SIIRI. No, se johtuu kai siitä, etten minä ole kylliksi kehittynyt ymmärtääkseni hänen erinomaista tunteellisuuttaan ja sielukkuuttaan. — Mutta tulehan nyt, hyvä ystävä, kupillinen hyvää kahvia virkistää epäilemättä sinun kiihottunutta mieltäsi. (Ottaa häntä vyötäisiltä.)

DAGMAR. Mutta kylläpä sinäkin, Siiri, osaat häijysti piikitellä! (Lähtevät vasemmalle.)

ENGELBERT Blom (ijältään nuorenpuoleinen; huolella puettu, m.m. ylioppilaslakki, »prillit», keppi korkeat kaulukset. — Tulee varovasti esille huvimajan takaa heti edellisten poistuttua). Oo te naiset! Olettepa te merkillisiä olioita. Kun onnistutte saamaan jonkun miesraukan pauloihinne, niin teette hänestä oikean romaanisankarin pelkästään siitä syystä, että voisitte herättää kateutta ystävättärissänne. — Siiri-serkkuni ei toki sentään tunnu niin naurettavan hupsulta kuin minun rakas kihlattuni, — Siirissä on vain se paha vika, ettei hän nähtävästi voi täysin sietää minua. Mutta kyllähän se on pian autettavissa — kunhan vain sattuu sopiva tilaisuus, pidän kyllä huolen siitä, että hän saa minusta paremman ja sopivamman käsityksen. Naisia on hiton huokea miellyttää, kun vain ensin pääsee selville heidän todellisesta luonteestaan, eikä sekään varsin vaikeata ole — ainakaan sellaiselle, joka on heidän teeskenteleviin tapoihinsa tottunut, kuten minäkin. — Totisesti, tekisipä mieleni koettaa parastani Siirin suhteen, hän on joka tapauksessa sangen intresantti tyttö, eikä hänen vuokseen tarvitsisi juuri hävetä hienommassakaan seurassa, mutta — minä en oikein tohdi muuttaa käytöstäni hänen suhteensa, saattaisi Dagmar vielä huomata... Niin, Dagmar on luonteeltaan peijakkaan mustasukkainen — niinkuin tuollaiset kesytetyt mamsselit yleensäkin — eikä häntä toki auta suututtaa: hänen välityksellään voin minä aina joskus päästä pappa-Hongiston raha-arkulle, ja vaikkei sieltä niin suuresti heliseviä herukaan, niin tuleehan sitä sentään toimeen jotenkuten. Saakelin mukavaa on rakastella rikasta tyttöä, olipa se sitte muuten minkälainen tohlo tahansa! — — Mutta pitäisipä minun kuitenkin sopivalla ja tuntuvalla tavalla huomauttaa Siirille, ettei hän itse asiassa menettele varsin viisaasti ryhtyessään minua ivailemaan. Ja, helkkarissa, luulenpa, että se käykin helposti päinsä: serkkunihan näyttää olevan säikähtynyt Valtoon ihan korviaan myöten — minäpä opetan hänet tuntemaan sen ikävän tosiseikan, että rakkauden suloisissa ruusuissa voi piillä hyvinkin tuskallisia orjantappuran piikkejä. Niin, siitä saattaa tulla oikein hauska selkkaus, ja viehättävä serkkuseni saa nähdä ketä hän on pistänyt!

KERTTU (on hetkisen jo seissyt näyttämön vasemmalla sivustalla Engelbertin häntä huomaamatta ja päästää nyt hillityn nauruntirskauksen).

ENGELBERT (erikseen). Peijakkaan tyttö, milloin hän tuohon tuprahti!

KERTTU. Siellä olis verannalla kaffetta, jos herra Plummi tahtoo olla hyvä. Fröökynät on siellä jo, ja ne käski minun sanoa herroille, jos näen vaan.

ENGELBERT. Kiitos. Kuulehan, tyttöseni, elä huoli mennä vielä! (Erikseen.) Hitto vie, tuopa on soma maatiais-neitonen, ihme kun en ennen ole sitä huomannut.

KERTTU. Olisko herralla mitä asiata sitte?

ENGELBERT. Kuuleppas, Kerttu-hyvä! Mitä sanoisit, jos kertoisin sinulle paljo mieluummin olevan! täällä sinun kanssasi kuin lähteväni noiden fröökynöiden seuraan?

KERTTU. Sanoisin vaan, että kyllähän minä leikin ymmärrän, vaikka tyhmäkin olen.

ENGELBERT. Mutta ellei se olisikaan leikkiä. Minä pidän, näetkö, kaikista kauniista tytöistä, enkä ole vielä koskaan ennen nähnyt niin kaunista neitosta kuin sinä olet!

KERTTU. Osaapas herra pilkata...

ENGELBERT (tarttuen Kertun käteen). Sinä erehdyt, kultaseni, jos luulet minun pilojani puhuvan. Näkisitpä vain itse nuo säihkyvät sinisilmäsi ja tuon ruusuisen mansikkasuusi, joka on kuin luotu suudeltavaksi — (koettaa suudella häntä).

KERTTU (vältellen). Noo — ei saa... herra Plummi, fyi... en minä kärsi — (itku kurkussa) se on hävytöntä!

JUSSI (tulee äkkiä perältä, suitset kainalossa). No mikäs täällä on hätänä? — Jassoo, herra Plummi, mitäs te oikein meinaatte!?

ENGELBERT (kopeana). Kuka sinun käski sitä kysymään.

JUSSI. Vai niin, vai kuka käski! Antakaa vaan — niin herra kun olettekin — minun morsiameni olla rauhassa, taikka minä näytän »kuka käski» — —

ENGELBERT. Älähän nyt toki niin suurella suulla soita. (Poistuu levollisena vihellellen vasemmalle.)

JUSSI. Jaa mutta herran ei tartte olla niin härkämäinen, ei se passaa semmonen. — Senkin vietävä! Teki niin mieleni panna sitä näillä suitsilla ottakieroon niin että olis läimähtännyt. (Istahtaa kivelle, ottaen taskustaan tupakkavehkeet. Verkalleen laitettuaan piipun kuntoon kysyy Kertulta.) Kuules, Kerttu, jokos se Plummi... tuota — noin niinku...

KERTTU (nojaillen huvimajan seinään hypistelee esiliinaansa). Jaa mitä niinku?

JUSSI. Niin, että jokos se otti sinulta muiskun?

KERTTU. Älä sitävasten kysykkään! — Niin, no kyllähän mar se ottanut olis — jos minun kanssani niin vaan sais tehdä mitä tahansa. (Hetken vaitioltuaan, veikistellen.) Mutta olisitpa vaan ollut kuulustelemassa mitä kaikkea se puhui minulle!

JUSSI (sylkäsee). No, annappas tulla.

KERTTU. Niin se sano, ettei hän koskaan ennen ole nähnyt niin nättiä tyttöä kuin minä olen.

JUSSI. Jaaha.

KERTTU. Ja sitte se vielä sano, että hän tykkää paremmin olla minun kanssani kuin noitten fröökynöitten seurassa —

JUSSI. Niin, kyllähän herroilla juttua piisaa — (sylkäsee.) Älä sinä, Kerttu, vaan usko liikaa ton Plummin puheisiin; minä luulen, että se junkkari on peräti veivist' ulkona.

KERTTU. Ymmärränhän minä sen itsekkin, vaikka tässä vähän hassuttelin sinulle, kun sinä olet aina tommonen — törö-jussi.

JUSSI. Hauku miksikä tahdot — tykkäät sinä minusta kumminkin.

KERTTU. Ei se ole vielä kirkossa kuulutettu. — Mutta kuuleppas! Mitäs jos minä puhuisin Takmari-fröökynälle, että herra Plummilla on pahoja meininkejä, niin enköhän sitte sais olla rauhassa paremmin?

JUSSI. Jaa, eipä se taitais ollakkaan hullummaks. Mutta älä sinä sentään viitsi puhua fröökynälle mitään tästä, jollei se itse tule kysymään sinulta; minä kyllä selitän asian sille — se uskoo, näätkös, minua paremmin, kun minä olen mies. (Nousten.) Mutta on kai sitä jo taas lähdettävä hevoshakaankin, olin sinne menossa juuri, kun tuossa parkin läpi kulkeissani kuulin täältä sinun äänes ja teki mieleni tulla kurkistamaan.

KERTTU. Ja hyväänpä aikaan osasit tullakkin.

JUSSI. No, mitäs tuosta. — Morjesta vaan!

KERTTU. Kuules, Jussi!

JUSSI. Ha?

KERTTU. Tuleks illalla sitte taas keinulle?

JUSSI. Tulen tietysti, kuinkas sitte. — Hyvästi nyt siks kun taas rehvataan. (Poistuu perälle.)

KERTTU. Niin, hyvästi vaan ja kiitoksia ja! (Lähtee vasemmalle.)

Hetken aikaa on näyttämö tyhjänä ja sitten tulee taustalta

SETÄ-FRIDOLF (keski-ikäinen vanhanpojan-tyyppi. Paitahihasillaan ja avojaloin, housunlahkeet käärityt puolipolveen: nuttu kainalossa, kengät ja sukat kädessä. Puhuu ruotsinvoittoisesti murtaen). Voi hyve Jumala, kuinka minulla aina pito oleman huono onnistus! Teillenkin olen mine monta tuntti istumas yks pieni kallionkerkki päällä ja ongittanut tuolla jerviranttassa. Ja mine ei ole saada senttä ei ainokainen kala. Äikö se olemas yks saakkuti! Mine kyllä neke kuinka kala pureskele minu matokoukku kimpuss, mutta kun mine vätä onkki ylös, niin äi siinä ole kärrassa mittä — matokin olemas pois. Ja sitte kun mine jo olla ihka vesy ja puoli-torkku, niin sitte tule joku jumalattomas suuri haukki — tai mike pärkkele se ole — ja nappata niin kovin! Mine nouse säisso kive päälä ja ruvetas vätä hiljalles ylös minu saalis. Ja siilon se förbannade kala otta yks luja temppase ja minu jalkkat liukastus — plumsis! mine teke peistikka yks kaunis kuperkäika järven sisä, veten. Mine teytty ole kiitolinen minu Jumala ja minu kohttalo, ettei se paika sattu ole syve. Kaikki minu vaatte tule kuittenkis lepimärkkä ja minu hyve patenttionkki meni sen tusan vägen! — Ja minu jalkkine ole vieläki ihka tuore, mutta kyllä minu teyty ne senttä vätä päälles ennenku mine kähta mene karttano sisele. (Istuu kivelle pannakseen kengät jalkaansa.)

HONGISTO (tulee vasemmalla, pullo kädessään). No, heipä hei, Fridolf! Siinäpä sinä oletkin ja aioin juuri panna Kertun sinua etsimään. — Missä hiivatissa sinä olet koko aamupuolen lahminut oikeastaan? (Käy huvimajaan.) Tulehan nyt tänne, hyvä veli, Kerttu tuo meille kohdakkoin kahvia ja minulla on tässä pullossa hiukan sellaista kermantapaista, he-he!

SETÄ-FRIDOLF (erikseen). Mite ihme mine nyt puhu henele, kun hen tahtto tietä misse mine olla keynyt? Jos mine kärtto asia henele niinkuin se ole oikken, niin hen naurata site koko mailmale ja mine saada taas yks aikka harmi...

HONGISTO. No, Fridolf! Tulehan nyt toki, setä-junkkari! Mitä hittoa sinä siellä nahjustelet?

SETÄ-FRIDOLF. Mine tule, mine tule, kun mine vaan enste saa minu jalkkine laittas kuntto! (Sieppoa takin kainaloonsa, mennen huvimajaan.)

HONGISTO. Vai et ole kunnossa vielä tähän aikaan päivästä, sepä merkillistä! Ja olet sitten niin hätääntyneen näköinen kuin uitettu kissa... Kuulehan, setä-hyvä, avaappa minulle sydämesi ja kerro mitä sinä olet tänään jo ennättänyt kokea — sillä päältäsikin sen jo näkee, että sinulle on tapahtunut jotakin tavatonta.

SETÄ-FRIDOLF. No tyyntypäs, tyyntypäs nyt, hyve veli. Mine oli vain tuola jerviranttassa ja otti yks vehene kneippikuuri ja mine vesy niin kovin, siine kaikki.

HONGISTO. Vai »kneippikuuri», hahhah! Oletko sinäkin ruvennut kneippaamaan, sinä, joka aina olet väittänyt, että ihminen pysyy terveimpänä siten, ettei terveyttään lainkaan ajattele. — Täytyypä kertoa mammallekin, että Fridolf-setä on ruvennut kneippaamaan, — saatpa nähdä, että se mamman mielestä merkitsee sitä, että sinä vihdoinkin alat ajatella elämää järjen kannalta, ja koska sinä kerrankin olet päässyt järkiisi, niin sinä luonnollisesti aiot mennä naimisiin!

KERTTU (tulee vasemmalta, tuoden kahvia. Jättää tarjottimen huvimajan pöydälle, poistuen taas.)

SETÄ-FRIDOLF. Jaa minekö naimisin? — Ei, kuulepas, mine ei tuntte mike kaipaus minu kylkkiluu pärä, ei lainkas! Jos mine sattu olla yks patron, niinku veli ole, niin sillon mine tarvitse ämäntä, joka pite minu piikat kurin kanssa; taikka jos mine olla yks drenkimies, niin mine tarvitse akka, joka laitta minu ruoka ja pese ja paikka minu paitta. Mutta mine ole virkamies ja jos mine otta itselles yks aviosiippana, niin hen tahto olemas frouva, äikä teke yhtikäs mitta — ja minula äi ole vara hankki itselles semmone ylelisys-tavara!

HONGISTO. Hyvä, hyvä! Sinähän pidät kerrassaan loistavia puheita avioliittokysymyksestä, ja vielä lisäksi suomenkielellä. Kyllä huomaan, että sinäkin, veli-veikkonen, olet aikoinaan paljo ajatellut tuota tärkeätä asiaa, — eipä paljosta puuttunut, ettet saanut minuakin jo katumapäälle, kun olen hankkinut itselleni vaimon ja lapsia... No niin, ja nyt me »kneippaamme» hiukan tästä pullosta ja kulautamme pikkumaljan kaikkien vanhojen-poikien onneksi ja terveydeksi. — Eläköön »ylellisyystavaran» kammo!

SETÄ-FRIDOLF. Elekön! — Mutta, kuulepas veli-hyve, mine pelkkä ettei teme sinu »kärmä» ole oikken tärvelistä nein kesekuumala.

HONGISTO. Olehan huoletta, veliseni. Se virvoittaa sielua helteessä ja lämmittää ruumista pakkasessa. Ja etenkin sinulle se on tarpeen — näin kneippikuurin jälkeen... Kippis!

SETÄ-FRIDOLF. Skål!

HONGISTO. Kuulehan, oletko tänään sattunut missään näkemään meidän herroja ylioppilaita? Neitoset heitä äsken minulta kyselivät, taitaapa olla tytöillä ikävä.

SETÄ-FRIDOLF. Tjaah, Engelbert mine äi sunkkast ole neke tene peive, mutta tuo toinen härra... Mike hene nimi nyt taas ole?

HONGISTO. Helavuori.

SETÄ-FRIDOLF. Hen juuri. Niin kumalinen nimi kun henelä ole, mine äi koskan voi muista site. — Niin, se härra Heilavuori mine on kylle nehnyt, hen oli tuola pällolla ja ajasi niittymasina kanssa. Olipa se soma nehde, kun ylioppilakien — valkoinen lakki henellä oli päässä — ja hen aja hävonen juuri kun yks drenki. Se härra äi olekan mike semmonen laiska »magisteri», niinkun Engelbert ole — se minu teyty sano, vaikka Engelbert ole minu suku ja sinu tyttäre sulhainen.

HONGISTO. Kyllä minäkin olen huomannut, että ne pojat ovat hiukan eri maata. Ei minulla sentään Engelbertiäkään vastaan olisi mitään erikoisempaa muistutettavaa, mutta se mies on niin tavattoman itsekäs luonteeltaan. Pahoin pelkään, ettei hänestä ja Dagmarista juuri onnellista paria tule, sillä Dagmarkin on sellainen omituisen pikkumainen ja nenäkäs, niinkuin yleensä tytöt, jotka ovat saaneet päähänsä kaikenmoisia romaanihassutuksia. Silloin kun Dagmar vielä oli pikku tyttö, koetin minäkin vaikuttaa siihen suuntaan, että hän oppisi vähittäin ymmärtämään todellista elämää, mutta sitten joutui tyttö Helsinkiin hienostuneen tätinsä luo ja siellä on hän tuon haaveilevan tantin ja ranskalaisten romaanien suosiollisella avulla kehittynyt tuollaiseksi »nykyajan-naiseksi», muotinukeksi, jolla on verrattain vähän järkeä päässään ja vielä vähemmän verta suonissaan — mutta sen sijaan sitä tuntuvammat »hermot»...

ROUVA HONGISTO (kulissien lakana). Pappa, oletko sinä siellä? Al-bi-nus!!

HONGISTO. Sisso, heti on mamma täällä, kun vain tuli puhe hermoista! — Pannaanpa tämä pullo piiloon, muuten saamme taas kuulla ikävän saarnan juoppouspaheesta...

ROUVA (vasemmalta tullen). Albinus!

HONGISTO. Jaa, halloo, mamma! Täällä ollaan.

ROUVA (menee huvimajaan). Aha, löysinpä sinut sentään vaikka... Kas, Fridolfkin on jo tänne ilmestynyt, — etpä usko, setä, kuinka me olemme papan kanssa sinua etsineet koko aamun. (Istuutuu.) — Mutta tehän olettekin, hyvät herrat, tainneet pitää täällä pikku kekkereitä, koska on pöytä noin koreana! Ja aioitte sitten olla niin piilossa, hiljaa kuin hiiret — minä huusin pappaa jo monta kertaa ennenkuin vastasitte. — Ja kuules, Alppi, minä luulen, että sinun suusi löyhkää väkevälle...

HONGISTO. Olehan nyt vaiti, mamma-kulta, — pitäisihän sinun tietää, että minä olin viime viikolla Olavin-päivillä ja siellä tarjottiin niin hyvää konjakkia, ettei sen vaikutus vieläkään ole haihtunut. — Mutta arvaappas, mamma, missä Fridolf-setä on ollut koko aamupäivän. Joo, hän oli kneippaamassa ja tiedätkö, mitä se merkitsee?

ROUVA. Niin, kyllä minä sen ymmärrän, sinun tarkoituksesi, velikulta. Koetat vain kääntää jutun toisaalle, kun sinulla on paha omatunto näistä vehkeistäsi. (Osoittaa pöydälle.) Sanoppa, Alppi minne sinun kermapullosi on joutunut —

HONGISTO. Kuulehan, mamma, jätetään nyt jo tuo leikinteko sikseen ja puhellaan vähän vakavammistakin asioista. Eikö sinulla ole mitään uutta kerrottavana minulle tänään?

ROUVA. Onpa tietenkin, ja sitävartenhan minä oikeastaan tulinkin sinua hakemaan. Tiedätkö, kun Dagmar kertoi minulle äskettäin, juuri äskettäin, että Siiri ja Valto ovat tänä aamuna monta tuntia istuneet täällä huvimajassa kahden kesken!

HONGISTO. No teillä naisväellä nyt on aina omat harrastuksenne. Te vaanitte viatonta nuorisoa, etsien keitä saisitte kietoa juorujenne sotkuisiin vyyhteihin, ja kun huomaatte kahden eri sukupuolta edustavan nuoren sattumalta hetkeksikään joutuvan kahden kesken, niin silloin — »ne ja ne ovat kihloissa», supatellaan jo korvasta korvaan.

ROUVA. Mutta, pappa, olethan ihan järjiltäsi! Luuletko sinä todellakin, että kaksi nuorta, tyttö ja poika joutuvat kahden kesken noin vaan sattumalta? Ei, kuuleppas, kyllä he suorastaan koettavat välttää sellaista sattumaa, ellei heidän välillään ole aivan erikoista sympatiaa... Sinä naurat vain, pappa, sinä et usko minua ja se johtuu siitä, että sinä olet jo liian vanhanaikanen; sinä et enää kykene ymmärtämään nuoria, etkä heidän tunteitaan.

HONGISTO. Ai, ai, mamma-kulta, sinähän isket kovin ankarasti! Olkoon sitte minun puheeni mitätön tällä kertaa. Minä luovun julkisesti mielipiteestäni ja vannon, että neiti Siiri Auer ja ylioppilas Valto Helavuori ovat vähintäin salakihloissa. — Oletko nyt tyytyväinen?

ROUVA. Et saa vitsailla, Alppi, — tämä on oikeastaan vakava asia.

HONGISTO. Juur' vakava ja juhlallinen, ja niinhän olen minäkin. — Mutta onpa minullakin tiedossa jotain uutta, vieläpä kerrassaan merkillistä laatua. Näetkö, mamma, kun Fridolf-setäkin aikoo mennä naimisiin.

ROUVA. Fridolfko? Jestandes, onko se totta, Fridolf?

SETÄ-FRIDOLF (kuorsaa kuuluvasti).

HONGISTO. Hahhah! Setä-parka on väsynyt kaikesta tän'aamuisesta kneippaainisestaan!

ROUVA. Mitä sinä oikein puhut, Alppi? Fridolf kneippaa — ja hän aikoo mennä naimisiin... Onko se totta, tiedätkö sinä — —

HONGISTO. Enhän minä mitään oikeastaan tiedä, mutta pahoin epäilen, että sedällä on joitakin aikeita... hän oli tänään niin omituisen tapainen, ja kertoi käyneensä tuolla järvellä päin. Luulenpa hänen olleen naapurissa, leskirouvaa tervehtimässä; ja sehän sopisikin muuten vallan mainiosti, etenkin kun Fridolf on intohimoisesti kiintynyt maalaiselämään. — Mutta, kuuleppas mamma, lähdetäänpä täältä matkoihimme ja annetaan sedän rauhassa torkkua. (Erikseen.) Sainpa mamman hämmästymään — selviytyköön Fridolf sitten jutusta miten parhaiten voi! (Tarjoo rouvalle käsivartensa.)

ROUVA (mietteissään). Vai on Fridolfkin naimatouhuissa!... (Lähtevät vasemmalle.)

Hetkisen on näyttämö tyhjänä, lukuunottamatta Setä-Fridolfia, joka kuorsaten nuokkuu tuolillaan huvimajassa. Sitten tulevat perällä Siiri ja Engelbert.

ENGELBERT. Siiri, tuleppas tuonne huvimajaan istumaan hetkeksi, minulla olisi —

SIIRI (keskeyttäen). Ei, mutta kuulehan: minne Dagmar on jäänyt?

ENGELBERT. Mitä me hänestä huolimme!

SIIRI. Häpeä toki, Engelbert, puhua tuolla tavoin morsiamestasi. Oletko sinä todellakin niin välinpitämätön Dagmarista? — Mutta, kas, tuoltapa hän jo tuleekin. Dagmar! Minne sinä jättäydyt?

DAGMAR (tulee perältä; kukkia kädessään). Oihvoi, kun minä sentään hengästyin! Näin tuolla tien varrella muutaman kauniin kukan ja niitä poimiessani ennätitte te jo niin kauaksi, etten enää mitenkään tahtonut ennättää kiinni teitä. Juoksin niin hirmuisen kiivaasti; voi, kuinka kauheasti sydämmeni tykyttää — se on ihan pakahtumaisillaan!

ENGELBERT (erikseen). Ann' huilata vaan...

DAGMAR. Sanoitko mitään, Engelbert? — Tulehan tänne, niin pistän yhden kukan napinreikääsi —

ENGELBERT. Kiitos, kultaseni! Oletpa löytänytkin aika sieviä kukkasia. — Katsohan nyt esimerkiksi tätä orvokkia, sitä voisi aivan verrata sinuun: niin kaino ja niin vaatimaton ja sentähden juuri sitä miellyttävämpi. — (Deklamoiden.)

Sä olet mun orvokkiruususeni, mun kukkani kaino ja puhtoinen, mun armahani, mun ainoiseni — Sä olet mun helmeni...

SIIRI (on edellisten replikien aikana käynyt huvimajaan päin, huomaten siellä Setä-Fridolfin. Puoliääneen.) Hst! Hiljaa! — Setä-Fridolf nukkuu tuolla huvimajassa. Minkä kepposen tekisimme hänelle?

ENGELBERT. Minä käyn noutamassa hiiltä — noetaan hänelle komeat viikset!

SIIRI. Ei käy päinsä — hän heräisi kosketuksesta. Kuulkaahan, pidetään sedälle pieni serenadi; on hauska nähdä ymmärtääkö hän herättyään edes kiittää meitä.

DAGMAR ja ENGELBERT. Hyvä on! Laulakaamme hänelle.

Ryhmittyvät kaikki kolme Setä-Fridolfin ympärille ja laulavat:

»Sä kasvoit neito kaunoinen isäsi majassa j.n.e.»

SETÄ-FRIDOLF (herää, tirkislellen ällistyneenä ympärilleen). Mite? Mite kumalista...

Nuoret lopettavat laulunsa nauraen.

SETÄ-FRIDOLF. Ai, ai täitä väittikoita, kun te pilasi minu paras uni!

SIIRI. Sitenkö sinä kiität meitä serenadista, setä-hyvä?