I.

Viime vuosisadan alkupuolella oli mies, Selming niminen, asettunut asumaan pieneen Verden kaupunkiin etelä-Saksan maalla. Hän oli mekanikko ja kelloseppä ja tuli pian kuuluisaksi taitavuudestaan ammatissansa, samalla kun hän sai iloita yleisestä kunnioituksesta, joka perustui hänen rehelliseen mielenlaatuunsa, palvelevaisuuteensa ja hyväntekeväisyyteensä. Kaupungin hätääkärsivät kääntyivät mielellään hänen puoleensa, eikä hänen tyköään kukaan koskaan palannut apua saamatta. Köyhiä, käsityöläisiä, joilla ei ollut varoja perustaa omaa työpajaa, auttoi hän lainoilla, ja lukuisat olivat ne, jotka saivat kiittää häntä siitä varallisuudesta, johon he sitten pääsivät. Muuten tiesivät kaupunkilaiset hyvin vähän tästä mieheltä; hänen aikaisemmista vaiheistaan, ennenkuin hän tuli Verdeen, ei tiedetty niin mitään. Otaksuttiin kumminkin että hän oli rikas ja että hänellä oli muita tulolähteitä kuin ammattinsa, hän kun oli tilaisuudessa tekemään niin paljon hyvää.

Ensi-aikoina sai Selming kärsiä paljon vastuksia kaupungin uteliailta asukkailta, jotka mielellään olisivat tahtoneet saada selkoa hänen edellisestä elämästään; mutta kun häntä ei millään keinoin saatu siitä puhumaan ja hänen vanha emännöitsiänsäkin oli mykkä kuin kala, luovuttiin vihdoin noista turhista koetuksista. Selming vietti sitä paitse hyvin yksinäistä elämää, asui hyvin vaalimattomassa rakennuksessa eikä seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli ystävällinen ja kohtelias kaikkia niitä kohtaan, jotka jossakin asiassa kääntyivät hänen puoleensa. Aikaansa vietti hän milloin työssä konepajassaan, milloin lukemisella; mielensä virkistämiseksi ja terveytensä tähden teki hän sen ohessa väliin kävelyretkiä, jotka hän usein uletutti ulkopuolelle kaupunkiakin.

Eräällä tällaisella kävelyretkellä tutustui hän pieneen, Herman nimiseen poikaan, joka siihen määrään voitti hänen suosionsa, että hän päätti ottaa huoleksensa hänen tulevaisuutensa. Hän antoi hänelle kodin luonansa, pani hänet kouluun, vaatetti häntä ja piti häntä poikanaan. Herman tiesi oikein arvostella tätä hyvyyttä ja koetti hyvällä käytöksellä osoittaa kiitollisuuttansa. Hän oli hyväoppinen ja ahkera ja pyrki kaikin tavoin ilahuttamaan hyväntekiätänsä. Siten syntyi harras ystävyys Selmingin ja Hermanin välillä; molemmat tunsivat itsensä onnelliseksi ja siunasivat sitä päivää, joka heidät oli yhteen saattanut. Kun Herman tuli vanhemmaksi, sai hän Selmingiltä opetusta tämän ammatissa, ja kun nuorukaisella oli luontoperäinen taipumuskin siihen ja sitä paitse hyvä ymmärrys, niin enensi tämäkin heidän välinsä herttaisuuden. Päivin tekivät he työtä yhdessä ja illoin kävelyretkiä, ja Selming, joka oli matkustanut paljon, kertoi silloin mielellään yhtä ja toista, jota hänen oppilaansa tarkkaavaisuudella kuunteli.

Näin kului vuosi toisensa jälkeen, ja kaiketikin olisi jo aikoja sitten Hermanin elämänvaiheet jääneet unohduksiin, niinkuin monen muun huomaamattoman miehen, jollei eräs kauhea tapaus olisi äkkiarvaamatta katkaissut hänen ja Selmingin hiljaisen onnen. Herman oli silloin 20 vuoden vanha. Kasvatusisän ja kasvattipojan väli oli yhtä herttainen kuin ennen. Yhä edelleen osoitti Herman mitä maallisinta rakkautta ja kiitollisuutta hyväntekiätänsä kohtaan, ja tämä kohteli häntä, niinkuin isä ainakin rakasta poikaansa. Mutta sittenkään ei ollut Selming koskaan Hermanille kertonut mitään aikaisimmasta elämästään. Kun kasvattipoika kerran oli ottanut tämän asian puheeksi, oli Selming kohta tukkinut hänen suunsa, mutta samalla luvannut kentiesi joskus vastaisuudessa elämänsä vaiheet kertoa, kun Herman oli ehtinyt tulla vanhemmaksi Siitä hetkestä eivät he enää olleet siitä asiasta mitään puhuneet.

Ottamalla Hermanin taloonsa ei Selmingin hyväntekeväisyys loppunut. Hänen nimensä oli sentähden yleisesti tunnettu. Häntä ylisti koko pieni kaupunki, ja köyhät siunasivat häntä isänänsä. — Sitä suurempi oli kaikkien hämmästys ja mielipaha, kun sanoma levisi julmasta rikostyöstä, jota ei olisi uskottu mahdolliseksi, jos sitä olisi kerrottu, ennenkuin se tapahtui.

Selming makasi eräänä aamuna murhattuna vuoteessaan. Vanha emännöitsiä tapasi hänet uiden veressä, joka oli vuotanut suuresta, kaulassa olevasta haavasta. Verinen veitsi, jolla murha oli tehty, oli asetettu hänen toiseen käteensä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän surmannut itsensä. Mutta veritahrat lattialla ja sen arkun kannella, jossa Selming säilytti rahansa, ilmaisivat selvästi että siinä oli murha tapahtunut. Ja vaikka kuinkakin käsittämätöntä se oli, täytyi epäluulon kohdata Hermania, hän kun äkki-arvaamatta oli kadonnut. Ryhdyttiin, näet, kohta tiedustelemaan häntä, ja silloin tuli ilmi, että hän edellisenä päivänä oli tilannut hevosen ja sitten varhain aamulla matkustanut pois. Viipymättä lähetettiin sentähden muutamia poliiseja häntä palauttamaan.

Sanoma tästä murhasta sekä heränneestä epäluulosta Hermania kohtaan levisi kulovalkean nopeudella ja pani pienen kaupungin asukkaat tavattomaan jännitykseen, joka yltymistään yltyi koko sen ajan, jona poliisimiehet olivat takaa-ajamassa luultua murhaajaa. Ne, jotka likemmin tunsivat Hermanin ja murhatun välillisiä suhteita, eivät voineet käsittää että nuori, hyvänsävyinen mies olisi voinut surmata hyväntekiänsä, joka oli häntä kohdellut kuten rakastava isä poikaansa. Selmingin yksinäinen elämä ja hänen salaperäisyytensä aikaisempain vaiheittensa suhteen, semminkin kun ei kukaan koko kaupungissa tiennyt, mistä hän oli tullut, antoivat aiheita kaikenlaisiin huhuihin, jotka asetettiin yhteyteen Hermanin kanssa; niin, olipa niitäkin, jotka väittivät että Selming oli Hermanin todellinen isä, jota oli pidetty kuolleena. Levottomuudella odotettiin sentähden nuoren miehen takaisin tuloa, kun luultiin että silloin saataisiin selville asian oikea laita. Myöhään jälestä puolisen seuraavana päivänä palasivat oikeudenpalveliat, tuoden mukanansa Hermanin. Hän istui matalalla istuimella ajopelien keskellä. Suuri ihmisjoukko kokoontui kohta hänen ympärilleen. Ja kun hän näytti hyvin surulliselta ja oli raudoissa, luuli kansa että hän todellakin oli murhaaja ja seurasi häntä huutaen haukkumasanoja ja kirouksia. "Murhaaja, isäntappaja!" kaikui kaikkialta hänen ympärillään. Vimma kävi viimein niin pitkälle että vartiain täytyi suojella vankiaan väkivaltaa vastaan. Lopulta ajettiin raastuvan luo, johon Herman vietiin, tutkiatuomarin eteen asetettavaksi.

Oikeudenpalveliat tekivät siinä ensin kertomuksen hänen vangitsemisestaan. He olivat tavanneet hänet pienessä, kuusi penikulmaa etäällä olevassa kaupungissa. Siellä oli hän saanut huoneen kestikievaritalossa. Hän oli istunut kirjoittaen, kun he saapuivat hänen luokseen; mutta kun he olivat lausuneet että hän oli vangittu, oli hän hypännyt ylös, kiireesti repinyt kirjoituksensa kappaleiksi ja heittänyt palaset ulos akkunasta, ennenkuin he olivat ehtineet sitä estää. Ainoastaan joitakuita palasia olivat he sittemmin saaneet käsiinsä; muut oli tuuli vienyt. Nämä talteenotetut palaset panivat he tuomarin eteen.

Herman tuotiin sen jälkeen esiin ja sai tietää häntä vastaan syntyneestä epäluulosta. Samassa vaadittiin ett hän ilmoittaisi, mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen. Kyynelvirta ja raskaat huokaukset olivat alussa hänen ainoa vastauksensa. Viimein sai hän lausuneeksi pyynnön että suotaisiin muutama minuutti hänen tointuaksensa hämmästyksestään. Sitä ei tuomari alussa tahtonut myöntää; mutta kun hän huomasi että nuoren miehen mielentila ei sallinut hänen vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, käski hän hänen vähäksi aikaa mennä viereiseen huoneeseen. Sieltä palasi hän ihmeellisen tyynenä, astui suoraan tuomarin eteen, pyysi että hänen suvaittaisiin puhua ja kertoi, kun se oli hänelle myönnetty, seikkaperäisesti suhteensa Selmingiin, lopettaen kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Ja tämän minun hyväntekiäni, minun isäni, minun opettajani olisin minä voinut murhata! Kyllä on ihminen täynnä pahuutta ja syntiä; mutta uskotteko, herra tuomari, todellakin että kukaan ihminen voisi olla semmoinen peto, että surmaisi ainoan maallisen hyväntekiänsä ja parhaimman ystävänsä?"

Hermanin ääni, hänen pelkäämätön katseensa ja koko hänen ryhtinsä oli niin totuuden mukaista ettei tuomari ensi silmänräpäyksessä voinut muuta kuin pitää häntä viattomana.

Sillä välin oli oikeuden kirjuri koettanut yhdistää rikkirevityn kirjeen kootut kappaleet saadakseen edes vihiä sen sisällyksestä. Se oli tuskin enää mahdollista, kun suurin osa kirjeestä puuttui, mutta kumminkin tuli kappaleiden yhdistämällä kokoon muutamia lauseita, jotka näyttivät todistavan Hermania vastaan. Siten saatettiin lukea "katumuksella ... väärinkäytetyn nuoruuteni ... näistä ja muista samallaisista rikoksista..." Vaikka ei saatukaan selville, missä yhteydessä nämä sanat olivat keskenään ja kirjeen muun sisällyksen kanssa, näyttivät ne kumminkin sangen merkillisiltä, olletikin kun Herman repimällä kirjeen kappaleiksi oli osoittanut, ettei hau tahtonut sitä vieraiden luettavaksi.

Ne hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt tuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo vastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli miettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se, josta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden valheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena kääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata hyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri olet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä kujeillasi voi minua pettää."