III.

Murhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman tuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan, pantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni seinään.

Nyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt vastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja vaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät ne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat, jotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu tarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä olevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an lainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran tuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä kuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan viivytettäisi.

Oli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton nuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta epäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen "kauheaa ihmistä", joka nyt oli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki ihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin olisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan raskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa kaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän taasen silmänsä.

Kaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä korkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi vieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli siunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri hänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen kättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan kulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän mestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin liikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille päästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle veivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa vastaan ja huusi korkealla äänellä: "minä olen syytön Selmingin kuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!" Sitten kääntyi hän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja laskeusi polvilleen.

Hermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli hänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea oli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi paatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella ja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt — liian myöhään.

Pyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla olevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä saattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa hiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: "Viivähtäkää!" Ja tuhannet kertasivat: "Viivähtäkää!"

Huutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun miekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi ihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton, takiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka silmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan: "Viivähtäkää!" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka raivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia ja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: "Minä olen murhaaja!" Sen sanottuaan vaipui hän tainnoksiin.

Ei ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen viattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä esiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin raatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa, tunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku aika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut sen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään ravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina viimeisinä päivinä vuoteen omana.

Niin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa koetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt itseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa, hän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan tautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli ottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien jälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin ilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä sen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.

Tämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti tuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä liikutuksella: "Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en vielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että rakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on sen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli erääseen Ditlev nimiseen mieheen."

Kun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. "Siis oli kaikki minun ponnistukseni turha", lausui hän suruisesti. "Se salaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi tullut!"

"Ei, ystäväni!" keskeytti häntä tuomari; "se ei ole vielä päässyt julkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan. Mutta", lisäsi hän, "aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti käsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo sinun salaisuutesi!"

Herman oli vähän aikaa ääneti. Hän näkyi miettivän. "Kun te tunnette osan", sanoi hän viimein, "on välttämätöntä että tunnette kaikki, jottette väärin tuomitse sitä miestä, jota minun on kiittäminen kaikesta. Minä luotan teidän lupaukseenne ja tahdon teille kertoa sen salaisuuden, jota ei kuolema saanut minua ilmaisemaan: mutta", lisäsi hän, "voidakseni tämän, on tarpeeseen että minä tuon esille muutamia papereita, jotka olen kätkenyt salaiseen paikkaan kotonani."

Tuomari selitti että Herman oli täydellisesti vapaa: että hänellä siis oli oikeus mennä, mihin hän tahtoi. Herman lähti entiseen kotiinsa, mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin hän palasi sieltä ja alkoi sitten kertomuksensa jotenkin tähän tapaan:

"Niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hyväntekiäni luona, oli hänellä tapana väliin matkustaa pois kotoaan muutamaksi päivää. Mihin hän silloin lähti ja mille asioille, ei hän koskaan ilmaissut, ja samaten ei hän sanallakaan kosketellut mitään, joka olisi ollut yhteydessä hänen edellisen elämänsä kanssa. Eräänä päivänä lupasi hän kumminkin, minun pyynnöstäni, kertoa minulle siitä — joskus tulevaisuudessa. Tämä salaperäisyys oli minusta hyvin kumma, hän kuu muuten uskoi minulle kaikki, mitä häntä koski.

"Päivää ennen kuolemaansa oli Selmingillä taasen aikeessa matkustus. Hän käski minun tilata hänelle hevonen seuraavaksi aamuksi; mutta ehtoopäivällä sattui hän kaatumaan ja loukkaamaan oikean kätensä. Vamma ei ollut juuri minkään arvoinen, mutta kumminkin määräsi lääkäri rauhallisuutta. Selming tuli siitä hyvin surulliseksi, semminkin kun hän ei kyennyt edes kirjoittamaan. Kuullessani hänen huolensa, kysyin, enkö voisi toimittaa hänen asiataan.

"Kysymykseni sai Selmingin hyvin miettiväksi. Hän kulki kauan kahden vaiheella edestakaisin lattialla, ja minä näin selvään että hänen oli vaikea päästä mihinkään päätökseen. Viimein seisahtui hän minun eteeni, tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Minä teen väärin kun alituiseen lykkään eteenpäin luottamukseni osoittamisen, johon sinun mielenlaatusi minua kohtaan sinut oikeuttaa; tunnenhan minä sinun sydämesi ja olen varma sinun ystävyydestäsi.' Hän puristi minun kättäni ja puhui sitten: 'Aiottu matkani, josta minun nyt täytyy luopua, on hyvin likeisessä yhteydessä edellisen elämäni kanssa. Muistanet että kerran pyysit minun kertomaan jotakin entisyydestäni ja että minä lupasin sen tehdä, kun tulisit vanhemmaksi. Tämän lupaukseni tahdon nyt täyttää jo siitäkin syystä, että sinä nyt olet kyllin kehittynyt säilyttämään salaisuuteni, sekä vielä siitäkin syystä että se on välttämätöntä, sinun voidaksesi toimittaa, mitä en minä itse nyt voi.' Sen sanottuansa avasi hän arkkunsa ja otti sieltä esiin muutamia papereita. 'Nämä', sanoi hän, 'olen kauan sitten kirjoittanut. Miksi en ole ennen jättänyt niitä sinun käsiisi, vaikka ne sinulle ovat kirjoitetut, olet itse niiden sisällyksestä huomaava. Kun olet lukenut ne, tunnet sinä minut täydellisesti.' Hän painoi paperit minun käteeni, kääntyi ja meni kiireesti toiseen huoneeseen. Pelolla avasin minä salaperäiset paperit ja luin yhä enenevällä liikutuksella niiden sisällyksen, jonka teille, herra tuomari, nyt olen ilmaiseva. Näin kirjoitti Selming:

"Rakas Herman,

Sinä tunnet minut, tietääksesi etten tahallani tahdo tehdä mitään väärää. Mutta semmoinen en ole aina ollut. Nuoruuteni oli jakso hairahduksia, jopa rikoksiakin. Minun lapsuuteni oli monissa suhteissa sinun lapsuutesi kaltainen. Samaten kuin sinä, olen minäkin syntynyt köyhistä vanhemmista, jotka aikaisin kuolivat, mutta minä en tavannut ketään, joka olisi ottanut kasvatukseni huoleksensa. Minun oikea nimeni on Hannu Lobe. Jouduin köyhän miehen luo, jolla itsellään oli monta lasta; mutta eivät ne enkä minä hänelle suurta huolta saanut, sillä hän pani meidät kerjäämään. Alussa oli tämä minulle sangen vastahakoista, mutta viimein totuin siihen, ja vähitellen mielistyinkin laiskaan elämääni. Kasvoin suureksi ja väkeväksi, eikä kerjääminen enää leiville lyönyt. Kaikkialla sanottiin: 'Tee työtä!' Neuvo oli hyvä, jos vain olisin osannut tehdä työtä; mutta kun olin viettänyt koko nuoruuteni työtönnä, en kyennyt mihinkään toimeen. Eräs toverini, joka oli samassa asemassa kuin minä, antoi toisen neuvon: 'Varastakaamme!' — Sinä kauhistut, ystävä, kuullossasi tätä; minäkin sitä kauhistuin ja vastasin, etten koskaan sitä tekisi; mutta toverini ei ollut sillä voitettu. Hän näytti minulle ihmisten kovuuden, jonka me molemmat pidimme vääryytenä, ja viimein voitti hän minut selvittämällä, että me kun varastimme emme syntiä tehneet, että me ainoastaan kohtuullista oikeutta harjoitimme. Nälkä, vilu ja kaikenlainen kurjuus olivat väkeviä puoltajia hänen puolellaan, ja surulla täytyy minun tunnustaa: minä lankesin.

Alussa varastimme vain ruoka-aineita ja muuta, mitä tarvitsimme; mutta pian vei elinkeinomme meidät yhteen ihmisten kanssa, mitkä, samoin kuin me, elivät muitten kustannuksella ja jo olivat ehtineet kauemmaksi pahuuden tiellä. Näiltä opimme pian suurempia varkauksia; varsinkin oli toverini Ditlev oppivainen. Hänellä oli syntyperäinen taipumus kaikenmoisiin kujeisiin; hän selitti minulle usein, että vaikka hän tiesikin että elinkeinonsa vei hirsipuuhun, hän kumminkaan ei tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun elinkeinoon. Kuinka hänen sittemmin on käynyt, onko hän muuttanut elintapojaan tahi saavuttanut sitä elämän loppua, jota hän itselleen ennusti, sitä en tiedä. Mitä minuun tulee, erosin siinä Ditlevistä että omatuntoni usein soimasi minua. Minä halusin ansaita leipäni rehellisellä tavalla, mutta olin siksi heikko että päivä päivältä lykkäsin päättävän hetken. Yhäti sai minut Ditlev osalliseksi uusiin varkauksiin. Yhden ainoan näistä tahdon likemmin kertoa, se kun suuntasi elämäni peräti toiselle uralle.

Siinä kaupungissa, missä me pää-asiallisesti harjoitimme kujeitamme, asui rikas, Rohler niminen mies, jolla paitse kaupunkitaloansa myöskin oli ulkopuolella kaupunkia maatila, jossa hän väliin oleskeli. Kauan aikaa oli jo Ditlev halunnut käydä kokemassa tämän miehen rahalaatikkoja, ja monta kertaa oli hän puhunut minun kanssani siitä, olipa jo hankkinut itselleen Rohlerin portin avaimenkin. Rohlerilla oli itsellään kaksi suojaa, jotka olivat erillään niistä, joissa hänen omaisensa asuivat. Toisessa näistä oli hänen kirjoituspöytänsä, jonka laatikoissa hän säilytti rahojansa. Tästä kaikesta oli Ditlev hankkinut tietoja, eikä enää ollut mitään estettä tuuman toteuttamiseen; meidän täytyi vain odottaa, kunnes Rohler taasen lähti maatilallensa. Kun tämä tapahtui, menimme me yöllä hänen asunnolleen, avasimme portin Ditlevin hankkimalla avaimella, hiivimme rappusia ylös ja saavutimme pian oven, joka vei Rohlerin suojiin. Tämä ovi oli monilla lukoilla lukittu ja niihin meillä ei ollut avaimia; mutta Ditlev ooli mestari tiirikkain käsittelemisessä. Varovasti aukasi hän lukon toisensa jälkeen, ja viimein astuimme me sisään Rohlerin asuntoon. Siinä oli kirjoituspöytä silmämääränämme, mutta suureksi harmiksemme saimme me siitä hyvin vähän rahaa. Arvelimme, että ukko oli kätkenyt aarteensa johonkin muuanne, ja haimme ja etsimme kaikki paikat, mutta turhaan. Kun viimein tulimme vakuutetuiksi, ettei mitään enempää ollut saatavissa, lähdimme me pois yhtä huomaamattomasti kuin olimme tulleet.

Olimme jo ehtineet pihalle, kun mieleeni muistui että olin lainannut Ditleville veitseni, hänen sillä auaista erästä laatikkoa Rohlerin sisähuoneessa. Pyysin sen takaisin, mutta se olikin häneltä unohtunut huoneeseen. Tämän veitsen toisella syrjällä oli pieni tinalevy, johon olin piirtänyt nimeni Hannu Lobe. Veitsi oli takaisin saatava, se kun saattaisi ilmaista varkaan. Siinä syntyi välillämme kiista, kumpi palaisi sitä noutamaan. Se oli minusta Ditlevin tehtävä, hän kun oli sen unohtanut. Ditlev taasen väitti että se oli minun asiani, koska minun nimeni oli veitsessä ja minä siis joutuisin varkaaksi eikä hän. Kun hän ei mukautunut siihenkään, että palaisimme yhdessä, täytyi minun, niin vastenmieliseltä kuin tuntuikin, palata yksin. Minä koetin rohkaista mieltäni ja pyysin tyyneesti että Ditlev odottaisi minua kadun kulmassa. Itse asiassa en ollut ensinkään rohkealla mielellä; päinvastoin pelkäsin palata paikalle, josta ilokseni olin onnellisesti päässyt. Portti, jota emme olleet sulkeneet, oli auki. Kuljin hiljaa ylös rappusia; ovi Rohlerin suojiin oli niinikään auki. Kurkistin sisään ja, sen mukaan kuin pimeässä saatan erottaa, oli kaikki entisellään. Astuin huoneeseen ja aloin hakea veistä. Pahaksi onnekseni en kiistellessäni Ditlevin kanssa ollut muistanut kysyä, mihin paikkaan hän oli sen jättänyt, sentähden sain nyt kopeloiden tunnustella pöytiä ja tuoleja sitä löytääkseni. Kamalammassa asemassa en ole ikinä ollut; sanomaton tuska rasitti minua, sydämeni tykytti kauheasti. Jännitin kuuloani, mutta pelkäsin samalla saavani kuulla jotakin. Vaikka tiesin mahdottomaksi että joku piiloutui huoneessa, en sitä ajatusta kumminkaan saanut mielestäni, ja se teki minut yhä levottomammaksi. Minun siinä kopeloidessani alkoi seinäkello lyödä, ja se väristytti koko ruumistani. Tein vastustamattomasti hyppäyksen ovelle päin, ja vasta sitten, kun olin pelostani hiukkasen tointunut, saatoin jatkaa etsimistäni.

Kuta enemmän ajatukseni selvisivät, sitä tärkeämmäksi huomasin että minun täytyi löytää veitseni. Raivoisalla kiiruudella hain sentähden huoneen kaikki paikat; tuskanhiki otsallani kopeloin ympäri. Silloin kosketellessani erästä tuolia, putosi siitä jotakin, joka äänestä päättäen juuri oli se esine, jota hain. Vihdoinkin oli se kädessäni ja raskas taakka putosi rinnaltani; mutta samassa kuulin vaunujen kolinan, jotka pysähtyivät talon portin eteen. Liikahtamatta kuuntelin. Hiukan aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuulin selvään, kuinka avain pantiin portin lukkoon, ja samassa sanat: 'Portti ei olekaan lukossa!' jotka arvatenkin olivat lausutut ajomiehelle. Sitten avattiin ja suljettiin portti. Vaunut lähtivät samassa. Voit arvata mielentilaani siinä, missä makasin lattialla, voimatta ryhtyä mihinkään päätökseen!

Jo kuulin jonkun nousevan ylös rappusia. Vasta kun askeleet lähestyivät ulkohuoneen ovea, hypähdin ylös. Ensimäinen ajatukseni oli heittäytyä ulos akkunasta, mutta Rohier asui toisessa kerrassa, ja tämä peloitti minua. Minä kätkeysin kiireesti seinällä riippuvan pitkän matkakaapun ja muiden vaatteiden taakse. Samassa astui Rohler etuhuoneeseen. Epäjärjestys, joka siinä vallitsi, ja auki oleva ovi lienee kohta ilmaissut hänelle, mitä vieraita hänen luonaan oli käynyt, sillä äkkiä seisahtui hän ja huusi äänellä, joka mielestäni ilmaisi pelkoa: "Onko täällä ketään?" Minä tietysti olin ääneti, ja Rohier alkoi etsiä tulusneuvoja. Hän löysi ne ja rupesi iskemään tulta. Sitten sytytti hän kynttilän ja nosti sen korkealle, voidaksensa paremmin nähdä ympäri huonetta. Piilopaikastani saatoin nähdä, mitä hän etukamarissa toimi. Hän uudisti nyt kysymyksensä: 'onko täällä ketään?' ja kun hän oli hiukan aikaa turhaan odottanut vastausta, alkoi hän varovasti tutkia ympäristöään. Sitten asettausi hän ovelle, kohotti taasen kynttilän ja tarkasteli silmillään sisähuonetta, katseli sohvan alle, pöydän alle ja uunin taakse suurella varovaisuudella ja levottomuudella, joka ei liene ollut paljoa vähempi sitä levottomuutta, jota minä tunsin. Jo aloin toivoa, ettei hän huomaisi minua, kun hän yht'äkkiä seisahtui matkakaapun eteen ja katsoa tuijotti alas lattiaan. Hänen vapisevat huulensa ja kynttiläsaksien kilinä kynttilänjalkaa vastaan hänen värisevässä kädessään ilmaisivat minulle että hän oli nähnyt jalkani, joita ei kaapu ollut kylläksi pitkä peittämään. Muutamia kauheita silmänräpäyksiä seisoimme näin vastatusten, kunnes hän vihdoin alkoi nostaa silmiään ylöspäin pitkin kaapua. Epäilemättä huomasi hän nyt siinä aukossa, minkä minä nähdäkseni olin tehnyt vaatteiden väliin, minun tähystävän silmäni, sillä yhtäkkiä hypähti hän taaksepäin pari askelta ja avasi suunsa, kaiketi huutaaksensa. Silloin lennätti epätoivo mieleeni ajatuksen, jonka silmänräpäyksessä panin toimeen. Voimallisesti repäsin irti naulasta riippuvan kaapun, kohotin sen eteeni ja ryntäsin Rohleria vastaan. Onneton vanha mies, joka epäilemättä luuli, että minä tahdoit tappaa hänet, vetäysi kauhistuneena ovelle, mutta ennenkuin hän sen luo ehti, olin minä heittänyt kaapun hänen olkapäälle ja kaatanut hänet sohvalle. Kun siinä sitten olin hänet täydellisesti kaappuun käärinyt, ryntäsin minä ulos ovesta ja alas rappusia suoraan portille. Mutta — se oli lukossa. Rohler oli sen lukinnut ja ottanut avaimen mukaansa. Minä jyskytin sitä, mutta voimani eivät riittäneet sitä auki saamaan. Siinä vielä seisoessani kuulin Rohlerin täyttä kurkkua huutavan: 'Varkaita, varkaita'.

Mikä nyt neuvoksi? Riensin portilta pihalle toivoen tapaavani lauta-aidan tai matalan muurin, jonka yli voisin kiivetä: mutta kauhistuksekseni näin että piha oli kaikkialla korkeiden rakennusten ympäröimä. Sillä valin olivat Rohlerin huudoista kaikki talon asukkaat heränneet, kuulin ovia avattavan ja suljettavan, kuulin naisääniä ja lasten huutoja. Vihdoin sekausi meluun miesääniäkin, ja jalanaskeleita kuului rappusista. Jo olin päättänyt astua esiin piilopaikastani; mutta samassa heräsi vapaudenrakkaus. Talon takapihalla huomasin oven, joka näkyi vievän talliin tahi johonkuhun vajaan. Tietämättä oliko se auki vai lukittu ryntäsin minä sitä vastaan ja muutamien voimallisten sykäysten jälkeen antoi kehno lukko perään. Minä syöksyin päistikkaa pimeään huoneeseen. Hapuilemalla pitkin seinää tulin ovelle, joka ei ollut lukossa, ja sen kautta toiseen huoneeseen, jossa oli mankeli ja — akkuna. Silmänräpäyksessä olin minä mankelin päällä, tempasin auki akkunan ja hyppäsin siitä alas, katsomatta minne — juuri kun samassa luulin kuulevani takaa-ajajaini ääniä pihalta. Jo luulin itseni pelastuneeksi, kun kauhistuksekseni huomasin että olin tullut toisen talon pihaan, joka myös oli ympäriinsä rakennettu. Muutamien lautapalasien avulla koetin päästä matalimman huoneen katolle, mutt näin sen pian mahdottomaksi. Sillä välin oli monta minuuttia kulunut, ja minusta oli kuin olisi melu, jota takaa-ajajani tähän saakka olivat tehneet, vähitellen etääntynyt.

Viimein ei kuulunut mitään; kaikki oli hiljaista. Muta mahdotonta oli minun ajatella että takaa-ajo todellakin olisi loppunut. Tuota tuumiessani tulin siihen päätökseen että kun varmaan tiedettiin, missä minä olin, ja myös etten pääsisi mihinkään pakenemaan, niin oli pantu noutamaan oikeudenpalvelioita minua kiinni-ottamaan. Tämä ajatus vakautui yhä enemmän. Koetin keksiä, jos mitä pelastuksen keinoa. Olin kauheimmassa tuskassa. Mikä yö! Sain siinä maistaa synnin hedelmiä. Siitä yöstä alkain en ole epäillyt helvetin olemassa-oloa.

Sillä välin kului toinen neljännes, toinen tunti toisensa jälkeen. Vihdoin koitti aamu; ja nyt rupesin ajattelemaan, että oli luovuttu takaa-ajosta — mistä syystä, se oli ja on monta vuotta ollut minulle selittämätön arvoitus. Vihdoin, kun tuli selvä päivä, avattiin portti. Olin hiipinyt sen likisyyteen ja saanut piilopaikan eräässä vajassa. Odotin siinä, ja kun luulin pakoni turvatuksi, ryntäsin kadulle enkä seisahtunut, ennenkuin olin ehtinyt kaupungista ulos. Siellä heittäysin maahan kentälle ja vietin suuren osan päivästä ajatellen tähän saakka elettyä elämääni ja varsinkin viime yön kauheita tapauksia. Nyt oli päättävä hetki tullut; Jumalan kaikkivaltias käsi oli tavannut minut ja hänen äänensä kuului: 'Palaja tahi olet hukassa! Jos tahdot tulla autetuksi, niin tee parannus! Nyt tänään! Kentiesi ei sinulle enää toista tilaisuutta tarita.' En ollut, paha kyllä, lapsuudessani mitään Oppinut ja sentähden kun nyt tahdoin palata paremmalle tielle, en kyennyt mihinkään toimeen, joka kysyi tietoja. Kooltani olin suuri ja voimiltani väkevä, mutta en ollut koskaan käyttänyt voimiani mihinkään hyödylliseen: minulla sentähden ei ollut mihin ryhtyä, voidakseni rehellisellä tavalla ansaita leipääni. Olin jo pari kertaa koettanut päästä käsityön oppiin, mutta olin liika vanha — sanottiin turhaan sitä nytkin koettaisin, sen tiesin. Siis ei ollut minulla mitään muuta neuvoa kuin ruveta sotamieheksi. Kaikissa kylissä, kaikissa ravintoioissa, vieläpä maanteilläkin tapaisin pestaajia, jotka eri valtioille sotilaita kokosivat. Olin varma, ettei minun tarvitseisi kauan niitä etsiä. Heitin viimeisen silmäilyn kaupunkiin ja läksin.

Edellisestä illasta saakka en ollut mitään syönyt. Olin hyvin nälissäni, eikä ollut, millä ostaa ruokaa. Kiiruhdin sentähden tavatakseni jonkun noista sotamiesten pestaajista. Kuljin pari penikulmaa ja saavuin erääseen ravintolaan, mutta siellä en tavannut ketään pestaajaa. Kysymykseeni vastasi isäntä, että hänen luonaan monta aikaa oli oleskellut eräs korpraali, joka nyt oli matkoilla, mutta joka parin päivän perästä palaisi. Kuultuani tämän pyysin asuntoa ja ruokaa korpraalin palaamiseen, jolloin maksaisin kaikki pestirahoistani. Mutta isäntä pudisti päätin ja vastasi: 'Sinä juokset tiehesi, ennenkuin korpraali palaa ja kuka minulle silloin ruokasi maksaa?' Kun kaikk vakuutukseni eivät armottomassa miehessä mitään vaikuttaneet, kopeloin minä taskujani, löytääkseni jotakin, joka hänelle kelpaisi, ja silloin sattui veitsi käteeni. Siitä oli minun kumminkin varsin vastenmielistä eritä. Olihan viime yön kauhistuttavista tapauksista elävänä todistajana tuo. paljon aikaan saanut veitseni; olihan se omiansa varoittamaan minua synnin houkutuksissa! Nälistyneen ruumiini vaatimukset voittivat kumminkin kaikki arveluni, ja minä tarjosin jo veitseni isännälle ruoka-ateriasta, kun samassa korpraali aivan odottamatta astui sisään. Isäntä esitti nyt minut hänelle, sanoen minun rupeavan nahkapojaksi hyvin huokeasta. Korpraali katseli minua kauan aikaa ja tarjosi sitten minulle mitättömän pienen summan käsirahoiksi. Ei siinä kauan kauppaa hierottu. Vasta sen jälkeen sain tietää että olin pestattu sotamieheksi hollantilaiseen armeijaan.

Sotilasajaltani Hollannissa ei minulla ole paljon puhuttavaa. Käytyäni läpi ekseerauskoulun tulin erääsen rykmenttiin, josta osa oli määrätty lähtemään Bataaviaan. Minä jouduin arvan kautta lähtevien joukkoon ja olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä tavallinen sotilaselämä ei minua miellyttänyt. Toverini tosin sanoivat että menin suoraa päätä kuolemaan, ilmanala kun Bataaviassa ei ollut sitä laatua, että kukaan Europalainen sitä voi kestää, mutta tämä sanoma ei lannistanut mieltäni eikä saanut masennetuksi toivoani, että tulisin olemaan poikkeusten joukossa. Astuin tyynenä laivaan ja saavuin onnellisesti perille. Rohkea toivoni ei joutunutkaan häpeään, ja seitsemän onnellista vuotta vietin minä Bataaviassa. Tein jo kohta alussa tuttavuutta erään maanmiehen kanssa, joka kolmattakymmentä vuotta oli siellä elänyt. Hän oli kelloseppä. Valmistamalla lyömäkelloja ja kaikenmoisia muita matemaatillisia taideteoksia, joita rikkaat hollantilaiset kauppiaat kilvan ostivat, oli hän koonnut suuren omaisuuden. Hänessä sain ystävän. Hän opetti minulle ammattinsa, osti minut vapaaksi sotapalveluksesta ja antoi minulle viimein ainoan tyttärensä puolisoksi. Hänen kuolemansa jälkeen jatkoin vielä pari vuotta käsityötäni, mutta silloin kuoli vaimoni. Tarttuva tauti tempasi hänet pois, tehden lopun minun kodillisesta onnestani.

Mitä oli minulla enää tehtävää maassa, jonka myrkyllinen ilma oli riistänyt kaikki rakkaani? Minä palasin takaisin Europaan. Onnellisen matkan jälkeen saavuin Antwerpeniin. Siellä en kumminkaan tahtonut ottaa asuntoa. Ei ollut minulla sukulaisia eikä ystäviä, mutta minä halusin nähdä kotiseutuni. Muutaman päivän perästä jätin sentähden Antwerpenin.

Kuta lähemmäksi tulin kotiseutuani, sitä selvemmin astuivat mieleeni lapsuuteni ja nuoruuteni synnit. Minä surin niitä; yhä voimakkaammin puhui ääni rinnassani niistä. Olin onneni päivinä melkein unohtanut ne. Nyt, kun taasen kuljin samoilla paikoilla, joilla olin pahanilkisiä tekojani tehnyt, heräsivät muistot. Nyt aavistin, mitä iloisia tunteita liikkuu miehen rinnassa, joka pitkien aikojen perästä taasen astuskelee samoja paikkoja, joilla hänen lapsuutensa aika viattomuudessa kului. Kun vertasin pimeän ja hukkaan menneen nuoruuteni siihen, kuinka masentava olikaan vertaus! Siinä heräsi minussa ajatus, että minun nyt tulisi käyttää jälellä olevat päiväni ja rikkauteni, jolla Jumala oli minua siunannut, hyväntekeväisyyteen; että minun tulisi niin paljon kuin mahdollista korvata niitä vahinkoja, joita hurjassa nuoruudessani olin aikaan saattanut. Kuta enemmän tuota ajattelin, sitä selvemmäksi yhä kävi minulle, että se oli elämäni tehtävä. Minä asetuin asumaan tähän kaupunkiin ja rupesin hankkimaan tietoja niistä, jotka minun ja Ditlevin rikoksien kautta olivat kärsineet. Useita olen onnistunut saamaan tietooni, ja näille olen lähettänyt rahoja — enemmän kuin olivat kadottaneet; mutta hyvin moni niistä, joille olin vääryyttä tehnyt, oli jo kuolleet. Surullisin kaikista saamistani tiedoista oli kumminkin se, jonka kohta kaupunkiin tuloni jälkeen sain Rohlerista. Kauhistus, joka häntä tuona kamalana yönä oli vallannut, oli saanut miesraukan tautivuoteen omaksi, josta hän ei enää noussut. Hänellä oli vaimo ja lapsia. Kuinka voisin näille palkita, mitä oli heitä vastaan rikkonut, niitä kyyneleitä, jotka he olivat vuodattaneet minun pahantekoni tähden? Mutta ei siinä vielä kaikki. Likemmin kun asiaa tiedustelin, sain kuulla jotakin, joka lisäsi omantuntoni kuorman; sain kuulla että varas, joka oli murtovarkauden tehnyt, oli tullut kiinni. Siis oli toinen, syytön, saanut kärsiä minun rangaistukseni! Kentiesi oli häntä saatu kiduttamalla tunnustamaan tekoa, jonka minä olin tehnyt. Tätä onnetonta oli minun siis kiittäminen siitä, että tuona yönä niin huokeasti pääsin pakoon! — Joskin olisin astunut esiin ja ilmoittanut itseni syylliseksi — johon omatuntoni usein minua kehoitti — en sillä olisi voinut pyyhkiä pois ainoatakaan kyyneltä isättömien silmistä, en huojentaa viattomasti kärsineen tuskia. En kykene tekemään muuta kuin jakamaan heidän kanssaan omaisuuttani, en muuta kuin syvästi katumaan, mitä olen rikkonut heitä vastaan, ja rukoilemaan Jumalalta anteeksi pahat tekoni.

Nyt, rakas poikani, tunnet sinä salaisuuteni, ja jos vielä voit minua ystävänäsi pitää, niin yhdistä rukouksesi minun kanssani." — —

Luettuansa tämän pitkän kirjeen loppuun, pyyhki Herman pois kyyneleet, jotka kostuttivat hänen poskiansa, kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi:

"Voitte ehkä aavistaa, mitä tunteita liikkui rinnassani, lukiessani näitä kalliin kasvatus-isäni tunnustuksia. Nyt tiesin syyn hänen suruisuuteensa, nyt tiesin miksi hymy niin harvoin asettausi hänen huulilleen. Mutta mitä saatoin minä tehdä haihduttaakseni sitä surua, joka himmensi hänen elämäänsä? En muuta kuin kaksinkerroin osottaa hänelle kunnioitusta ja rakkautta; ja minä rukoilin Jumalaa, että voisin niitä kumpaistakin käytökselläni näyttää, samalla kun lupasin uhrata itseni kokonaan hyväntekiälleni.

"Minä kiiruhdin sisään Selmingin luo, ja heittäydyin hänen syliinsä. Me itkimme molemmat. Sitten selitin hänelle, miltä kannalta minä asiaa katsoin. Saatoin hänen huomioonsa hänen laiminlyödyn kasvatuksensa ja tietämättömyyden, jossa hänen nuoruutensa oli kulunut; koetin saada häntä käsittämään etteivät Rohlerin kuolema ja luullun varkaan kiinniottaminen, vaikkakin ne olivat seurauksia hänen teostaan, kumminkaan voineet tehdä tätä rikoksellisemmaksi kuin se jo itsessään oli. Mutta Selming vain pudisti päätään ja sanoi: 'Ei niin, ei niin! Rikoksen seurauksiin on rikoksen tekiä syypää, hänen syntiluetteloonsa ne pannaan. Turhaan koetat sinä ystävyydestä minua kohtaan keksiä lohdutusta sydämelleni. Mitä nyt olet sanonut, olen minä monta kertaa sanonut itselleni, mutta yhtä monta kertaa vääräksi tuominnut. Oi, rakas poikani, älä poikkea koskaan, ei hiuskarvaakaan oikealta tieltä! Jos yhden väärän askeleen olet ottanut, riennät yhä eteenpäin, tahi, onnellisimmassa tapauksessa, jos olet niin onnellinen kuin minä, että voit kääntyä takaisin, niin olet koko ikäsi katumuksella koettava sovittaa harhailujasi, saamattasi kumminkaan varmuutta anteeksisaamisesta. [Onneton Selming, joka, vaikka katumukseen ja synnin suruun tulleena, kumminkaan ei tuntenut Jumalan suurta, kaikki-anteeksiantavaa armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sentähden ei myöskään voinut omistaa itselleen sovituksen lohdutusta, etsi turhaan rauhaa kylmästä, järkeisoppillisesta avujen-tavoittelemisesta, joka joko vie ylpeyteen, maanvanhurskauteen ja tekopyhyyteen, tahi toivottomuuteen ja epäilykseen.] Hurskaiden ihmisten sielun tyyneys, joka on jumalallisen elämän hedelmä, on aina masentavasti vaikuttanut minuun, on näyttänyt minulle, että nykyinen elämäni, josta maailma minua kiittää, on vain tyhjää ulkokultailemista, turhaa pyrkimistä viedä harhaan kaikkitietävän tuomarin vanhurskautta. Hurskaan ihmisen näky, joka on niin ylentävää rehellisille, painaa minua maahan; on kuin huutaisi hän alati minulle: Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se, miksi maailma sinua luulee; sinä olet viekas pettäjä; olet osannut so'aista oikeuden valppaita silmiäkin!'

"Nämä Selmingin sanat — samat, jotka sitten käytettiin todistukseksi minua vastaan — ja sydäntä särkevä ääni, jolla hän ne lausui, karsivat luitani. Minä lausuin kaikki, mitä säälini ja kunnioitukseni keksi, ja vihdoin onnistui vaivatun miehen voittaa mielenliikutuksensa. Me keskustelimme sitten hänen aiotusta matkastaan. Selming, näet, oli taasen saanut tietoonsa yhden niistä perheistä, jotka olivat kärsineet hänen varkauksistaan. Hän ei saanut lepoa, ennenkuin hän oli tällekin perheelle korvannut, mitä hän oli rikkonut. Kaupungin postissa ei hän tahtonut rahasummaa lähettää, vastaanottaja kuu tiedusteluillaan ehkä piankin voisi saada selville, kuka lähettäjä oli. Minun tulisi sentähden lähteä likeisimpään kaupunkiin ja siellä panna postiin rahakirje. Kun varhain seuraavana aamuna olin lähtevä, pyysin minä Selmingin jo illalla antamaani minulle summan, jotten tarvitsisi hänen aamu-untaan häiritä. Hän avasi tämän johdosta arkun, jossa hän rahansa säilytti. Siinä sattui hänen silmiinsä paperiin kääritty kapine. Hän otti sen esille, avasi mytyn ja näytti minulle — veitsen, saman veitsen, joka oli ollut niin suuresta merkityksestä hänen elämänsä kehittymiselle. Toisella puolella oli tinalevy, johon Selmingin oikea nimi Hannu Lobe oli piirretty... Nyt ehkä ymmärrätte, tuomari, syyn hammästykseenii, kun äkkiarvaamatta näin oikeuden istunnossa tuon aseen, vaikka en silloin vielä tietänytkään, mihin kauheaan tekoon sitä sen jälkeen oli käytetty, sillä en saattanut muuta uskoa, kuin että se tapaus, joka sen kanssa oli yhdistyksessä, oli teille tuttu.

"Illalla sanoin jäähyväiset hyväntekiälleni — oi, en aavistanut että ne olivat viimeiset — ja lähdin seuraavana aamuna päivän valjetessa. Matkastani ei tietänyt koko talossa muu kuin Selming. Naapurikaupungissa kirjoitin sitten perheelle, jolle rahat olivat menevät, kirjeen Selmingin määräyksen mukaan. Sen sisällys oli jotenkin tälläinen:

"Muistanette varmaan, että monta vuotta sitten teidän luona varkauksia tehtiin. Minä, joka nyt tämän kirjoitan, olen varas. Kolmenkymmenen vuoden rehellisellä käytöksellä ja sydämen katumuksella olen turhaan koettanut sovittaa, mitä väärin käytetyn nuoruuden aika sai minut rikkomaan. Syvinkään suru ei voi saada tekemättömäksi tekoani; mutta kun Jumala on armossaan asettanut minut tilaisuuteen tarjota jonkinlaista korvausta näistä ja muista samankaltaisista rikoksista, niin pyydän ja rukoilen että siitä pahasta, jota teitä kohtaan olen osottanut, pidätte vähäisenä vahingon palkkiona tämän myötäseuraavan summan ja — jos voitte — annatte minulle anteeksi."

"Tämän kirjeen olin juuri saanut valmiiksi, kun oikeuden palveliat tulivat minua vangitsemaan. Selmingin salaisuus olisi tullut ilmi, jos kirje olisi joutunut niiden käsiin. Sitä estääkseni revein sen rikki ja heitin kappaleet ulos akkunasta. Onnettomuudekseni saatiin kumminkin muutamat näistä kappaleista korjatuksi, ja ne — ne sisälsivät sanoja, joiden luultiin tarkoittavan sitä rikosta, josta minua syytettiin.

"Paostani vankilasta ei minulla ole paljon kerrottavaa, minä kun en itsekään tiedä, kuka sen aikaan sai. Se tapahtui, kuten muistanette, samana iltana, jona minä kidutuksen tuskissa olin tunnustanut itseni syylliseksi Selmingin murhaan. Minä istuin kammiossani synkkiin ajatuksiin vaipuneena, enkä enää toivonutkaan voivani vakuuttaa teitä viattomuudestani; sillä jos minä seuraavana päivänä olisinkin peruuttanut pakollisen ja valheellisen tunnustukseni, olisitte te yhä kovemmilla kidutuksilla saaneet minut uudelleen tunnustamaan syyllisyyteni. Sentähden ajattelin jotakin ilmiantoa, joka ei loukkaisi jalon hyväntekiäni muistoa, minä kun hyvin arvasin että minulta seuraavana päivänä jonkinlaista selitystä vaadittaisiin. Silloin kuulin äkkiarvaamatta akkunani lasien pirstoutuvan. Kammiooni oli heitetty kivi, johon oli kiinnitetty nuora. Toivon säde valaisi synkkää pimeyttäni; minä tartuin nuoraan, jonka toinen pää oli ulkona, ja aloin varovasti sitä hinata. Siinä, sen havaitsin kohta, oli jotakin raskasta Viimein sain käteeni mytyn, jonka kiireesti avasin. Siinä oli pitkä köysi, muutamia viiloja ja pussi hopearahoja. Kuinka minä näitä esineitä hyväkseni käytin, sen te tiedätte. Olen nyt lopettanut kertomukseni ja pyydän että te palkinnoksi selitätte minulle muutamia asioita, jotka ovat minulle vielä käsittämättömiä."

"Luullakseni selviää teille kaikki", sanoi tuomari, "kun saatte tietää, että talonisäntänne, murhaaja ja ennenmainittu Ditlev ovat — yksi ja sama henkilö. Kun hän osti talon tässä kaupungissa, ei hän tiennyt että Selming siinä asui; mutta kun hän ensikerran Selmingin näki", tunsi hän kohta vanhan toverinsa Hannu Loben, jonka tähden hän monta vuotta oli saanut istua vankeudessa; sillä hän se oli, Ditlev, joka joutui kiinni varkaudesta Rohlerin luona. Kun hän tuona mainittuna yönä oli antanut Selmingin yksin mennä veistään hakemaan ja sovitulla paikalla kauan turhaan häntä oli odottanut, palasi hän vihdoin katsomaan, mitä toverille oli tapahtunut, Rohlerin portille tultuaan huomasi hän sen jälleen suljetuksi, mutta luuli että joku talon asukkaista oli myöhään tullut kotiin. Että talon isäntä itse oli palannut, ei johtunut hänen mieleensäkään, sillä pitihän Rohlerin viipyä monta päivää maalla. Ditlev avasi sentähden taasen väärällä avaimella portin, vapauttaakseen toverinsa, jonka hän luuli olevan pihalla; mutta tuskin oli hän saanut tuon tehdyksi, niin joutui hän kiinni. Tutkinnossa tavattiin hänellä koko joukko Rohlerin asunnosta varastettua tavaraa. Se langetti hänet. Vasta monen vuoden kuluttua pääsi hän vapaaksi. Mutta rangaistus ei ollut parantanut häntä; päinvastoin oli olo vankilassa, jossa hän alati oli seurustellut pahimpain pahantekiäin kanssa, kehittänyt hänen taipumuksensa niihin paheisiin, joille hän oli antaunut. Milloin vankeudessa, milloin vapaana, — yhä jatkoi hän entistä elintapaansa, kunnes hän erään murtovarkauden kautta tuli tavattoman suuren rahasumman omistajaksi. Hän päätti nyt ostaa talon tässä kaupungissa ja asettua rauhassa nauttimaan elämästä. Mutta kun hänen piti maksaa ostamansa talon loppuhinta, eivätkä rahansa siihen riittäneetkään, päätti hän varastaa tarvittavan summan Selmingiltä ja samalla myös kostaa. Hän luuli, näet, kiinnijoutumisensa Rohlerin luona Selmingin syyksi. Yöllä hiipi hän Selmingin huoneeseen ja avasi tiirikalla raha-arkun, mutta kun Selming heräsi ja kiiruhti paikalle, murhasi Ditlev hänet veitsellä, jonka hän arkusta oli löytänyt.

"Alussa oli asian odottamaton meno Ditleville hyvin mieluinen, hän kun luuli että kuta sekavammaksi se kävisi, sitä mahdottomampi olisi päästä sen perille. Mitä teihin tulee, luuli hän että te, viaton kun olitte, helposti voisitte puolustaa itsenne; mutta kun hän näki, minkä käänteen asia sitten otti, rupesi hänen omatuntonsa, joka jo oli kohottanut äänensä murhan tähden — ainoan, jonka h#u oli tehnyt — vaivaamaan häntä. Kun hän kuuli että te kidutuspenkillä olitte tunnustaneet itsenne syylliseksi siihen murhaan, jonka hän oli tehnyt, päätti hän tavalla jos millä pelastaa teidät; ja saattamalla käsiinne viiloja, rahaa y.m., kuten jo kerroitte, antoi hän teille tilaisuuden paeta. Tapa, jolla te käytitte hänen apukeinojaan, ilahutti häntä, ja hänen toivonsa lisääntyi, kuta enemmän me jo rupesimme epäilemään teidän kiinnisaamistanne. Uutinen että olitte joutuneet toistamiseen oikeuden käsiin kohtasi sentähden häntä salaman iskuna ja muutti pahoinvoinnin, jota hän viime aikoina oli valittanut, kovaksi kuumeeksi. Tauti vei häneltä väliin järjen ja semmoisina hetkinä puhui hän usein omasta rikoksestaan ja teidän kohtalostanne. Alati näki hän kauheita näkyjä, jotka eivät silmänräpäykseksikään jättäneet häntä rauhaan. Alati tunsi hän itsensä pakotetuksi rientämään teille avuksi, ja monta kertaa yritti hän nousta vuoteeltaan ja juosta ulos, josta vartiansa häntä kumminkin esti. Mutta samana päivänä, jona teidät vietiin kuolemaan, onnistui hänen päästä karkaamaan, kun vartia oli jättänyt hänet, ollaksensa katsojana teidän mestaamisessa. — Sydämestäni kiitän nyt Herraa, joka ihmeellisen ohjauksensa kautta on vapauttanut minut viattoman veren vuodattamisen synnistä. Että minun täytyi toimia ja menetellä, niinkuin olen tehnyt, sen varmaan käsittää ja hyväksyy järkenne, jalo nuori mies, ja sydämenne minulle anteeksi antaa."

Tuomari piti lupauksensa, jonka hän oli tehnyt Hermanille. Selmingin salaisuus ei tullut kenenkään tietoon. Julistaessaan Hermanin täydellisesti viattomaksi lausui hän vain sen, että epäluulo, joka oli kohdannut Selmingin kasvattia, oli syntynyt siitä että tämä oli tahtonut ihmeteltävällä uskollisuudella ja hellimmällä rakkaudella ja itseuhraavaisuudella pitää salassa erästä asiaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle uskonut.

Hermanin muista kohtaloista ei puhuta siinä hurskaan tuomarin kirjoituksessa, johon tässä kerrotut tapaukset perustuvat. Mutta onhan meillä täysi syy toivoa, että ne todisteet, jotka Herman tänä, hänelle niin tärkeänä aikana oli saanut Jumalan vanhurskaudesta ja armosta, eivät jääneet hedelmättömiksi hänen vapauttamisensa jälkeen, vaan että se Herra, joka hyvän työn oli alkanut, sen myöskin päätti.

Mutta meilläkin on näistä tapauksista paljon oppimista. Koska Herra sanansa mukaan "nekin valkeuteen saattaa kuin pimeydessä peitetyt ovat", joko jo tässä tahi tulevaisessa maailmassa; koska "ei Jumala anna itseään pilkata", mutta "mitä ihminen kylvää, sen myös niittää", ja koska kaikki tunnustamattomat ja anteeksiantamattomat synnit kerran ovat esille tulevat rikoksellisen häpeäksi ja kauhistukseksi; — niin kuinka tärkeätä onkaan meille syntisille olla leikkimättä synnin kanssa ja pilkkaamatta Jumalaa, kuinka tärkeätä tehdä semmoinen parannus, joka Jumalalle kelpaa. Älkäämme menkö rakkaan Herramme Kristuksen sivu siinä turhassa toivossa, että itse kerran voimme lepyttää Jumalaa, vaan käykäämme kaikkine synteinemme "uskalluksella armo-istuimen tykö että me laupeuden saisimme ja löytäisimme silloin armon, koska me apua tarvitsemme." Me saamme silloin usein todeksi todistaa, että kun hätä on suurin, on apu likinnä, ja ettei kukaan tule häpeään, joka Herran Jesuksen nimeä avukseen huutaa.