Part 1

language: Finnish

ONKIKHLRSTdKSEH OPAS

Kirj.

Iku Turso [Lauri Soini]

Kuopiossa U. W. Telén & C:o, 1909.

Tohtori J.T. Sireliukselle, joka tämän kirjasen on hyväntahtoisesti tarkastanut ja tehnyt parannuksia varsinko teknilliseen sanastoon nähden, pyytää tekijä lausua sulimmat kiitoksensa.

SISÄLLYS.

Onkikalastuksesta yleensä. Tavallinen onkikalastus. Onkivehkeet. Onkimadöt ja syötit. Onkiaika ja sää. Onkipaikka. Menettely ongella. Kalat. Täkykalastus. Vela eli selkärihma. Polokoukut. Talvikalastus. Uistinkalastus. Torkkovapa. Lusikkauistin. Perhosonget eli -uistimet. Keinotekoiset täkykalat. Uistaminen.. Koskikalastus.

Onkikalastuksesta yleensä.

Tuskin mitään urheilua harjottavat nuoret ja vanhat niin suurella innolla kuin ongintaa ja tuskin mikään onkaan niin huvittavaa, jos vain kalat ovat syömätuulella, kuten sanotaan. Mutta usein saa onkimies istua tuntikaudet vesillä tai veden rannalla saamatta ainoatakaan kalaa. Tosin näykkää silloin tällöin joku kala syöttiä ja koettaa sen nyhtäistä irti, mutta yksikään ei rohkene ottaa onkeen niin, että tarttuisi kiinni, saatikka sitä syötteineen nielaista. Mistä johtuukaan, että kalat, jotka muuten eivät ole mitään herkkusuita, halveksivat heille heitettyä makupalaa ja mieluummin ajelevat epävarmaa saalista kuin nielasevat suunsa eteen asetetun ravinnon? Tietysti siitä, että kala aavistaa makupalan takana olevan toisenkin nälkäisen, että siinä on »kaksi nälkäistä vastakkain», kuten leikillisesti sanotaan. Tai oikeastaan: jokainen kala, olkoonpa suuri tai pieni, tietää kyllä, millaisella tarkotuksella veteen heitetty mato, vedessä irrallaan uiskenteleva kalanen tai muu syötti näyttää; mutta, jos sellaisesta syötistä pistää näkyviin ongenkärki, jos syötti on vedessä luonnottomassa asennossa tai riippuu kauvas näkyvässä siimassa, silloin hoksaa kala heti, ettei tarjotun palan laita ole oikein, vaan että ihmisviekkaus on siihen asettanut ansan, johon ei ole hyvä mennä. Kala tosin saattaa varovasti koettaa, lähteekö syötti helposti irti, mutta huomattuaan kokeensa turhaksi ui se tiehensä eikä enää katso sinne päinkään. Toinen koettaa samoin samallaisella seurauksella, kolmas kentiesi äkkipäätä tarraa kiinni ja saa varomattomuutensa maksaa päällään. Onnellinen onkimies, joka vihdoinkin on saanut kalan, saattaa siitä olla suuresti riemuissaan, ajattelematta, että, jos hänen onkivehkeensä olisivat olleet säällisessä kunnossa, olisi hän samallaikaa saattanut saada kaloja koko tusinan.

»Mutta millaisilla onkivehkeillä onkiessaan sitten parhaiten menestyy?» kysyy varmaankin kalastuksesta huvitettu lukija.

Tuohon kysymykseen ei ole helppo niin päätäpahkaa vastata, sillä eri kalalajeja pyydystäessä parhaiten onnistuakseen tarvitaan erilaisia onkivehkeitä, ja eri kalat tarttuvat mieluimmin erilaisiin syöttöihinkin. Vieläpä itse onkijan menettelykin onkipaikalla on niin tärkeä, että tottuneiden onkijain uskotaan kansan kesken tietävän »taikoja», joiden avulla heidän luullaan saavan kaloja mistä kaislikon rinnasta tahansa, millaisella säällä tahansa, ja vaikkapa syötittömällä onkikoukulla.

Seuraavassa käsitellään erikseen erilaisia kalastustapoja ongella ja muilla koukkupyydyksillä, edellyttäen kalastusta harjotettavan etupäässä huvittavana »ajanvietteenä».

Tavallinen onkikalastus

on sekin erilainen tyynellä vedellä ja erilainen virroissa ja koskissa. Ensiksi käsittelemme ongintaa tyynestä vedestä s.o. järvistä ja lammeista sekä hiljakseen virtaavista salmista ja joista.

Onkivehkeet.

Tavallisesti kuuluu onkivehkeihin vapa, siima ja onkikoukku, mutta on olemassa konstikkaampiakin laitoksia, kuten tuonnempana nähdään. Ja sanottakoon heti, että kuta hienommat, sirommat ja tarkotuksenmukaisemmat onkilaitteet ovat, sitä parempi, ja sitä suurempi on saalis.

Lienee harvoja, jotka eivät olisi koettaneet onkia eivätkä tiedä, miltä onkivapa näyttää. Mutta voi sentään olla tarpeen tehdä siitäkin muuan viittaus. Vavan voi tehdä itsekin pikkukaloja varten suorasta ja sivakasta pihlajasta, suurempia varten nuoresta näreestä, jonka tyvipuolta höylätään ohemmaksi ja joka varustetaan pitkin päästään renkailla tai silmukoilla siiman pujotusta varten, ja tyvipuoleen kiinnitetään pieni hela tai rulla, jolle liika siima kääritään. Tällaiset vavat ovat kylläkin hyviä venheestä ongittaessa. Mutta tarkotuksenmukaisimpia ovat kuitenkin bamburuokoiset vavat, joita saa ostaa urheilukaupasta ja useimmista maakaupoistakin nykyään. Tällainen vapa on oleva pyydystettäväin kalojen suuruuden mukaan ohempi tai'vahvempi. Sen pituus riippuu siitä, ongitaanko venheestä tai sileältä ja äkkijyrkältä rannalta vai onko onkirannalla leveältä ruohikon ja kaislikon peittämää matalikkoa. Kaislikon tai ruohikon rinnasta onkiminen parhaiten lyö leiville, mutta siellä käy se parhaiten venheestä jaloin, vaikkakin myös pitkän vavan avulla. Vapa on yleensä paras maalata mustaksi, jotteivät kalat sitä erottaisi.

_Siima_ on jo vapaa tärkeämpi. Parasta on siksi käyttää kohtalaisen paksua harmaata, ruskeaa tai mustaa silkkinyöriä, jollaista helpolla saa ostaa kaupasta, missä yleensä onkitarpeita myydään. Lähinnä onkea, jopa noin 11 metriä, on siima mieuluimmin oleva musta, ja voi sen punoa ompelulangastakin. Erittäin tarkotuksenmukainen on suonesta tai muusta sellaisesta, vedessä tuskin näkyvasta aineesta tehty ratastin, jollaisella valmiiksi valmiiksi varustettuja onkia saa ostaakin. Siimaan kiinnitetään »koho» tai korkki, joka on varsinkin useammalla ongella yhtaikaa ongittaessa tarpeellinen sekä kannattamaan onkea määrätyssä syvyydessä että osottamaan milloin kala »tärppää». Kohona voi käyttää tavallista pullonkorkkiakin, jonka läpi pujotetaan puupuikko siiman kiinnittämistä varten, ja siima kiinnitetään siten, että korkin saa helposti ylemmäksi tai alemmaksi ja tarpeen vaatiessa voi ottaa poiskin. Tällaisia siimakohoja on myös olemassa kaupassa; ne on paras panna riippumaan ohempi pää veteen päin, ei pujottamalla ja suuditsemalla siimaa korkin sisään, vaan kietomalla se puupuikkoon.

Ja veteenpäin pistävä osa korkista on paras mustata, esim. kirjotusmusteella; sen voi myös varustaa lyijypainolla, jotta se paremmin seisoo pystyssä, jollei mitään painoa käytetä siimassa ongen lähellä, mitä väliin onkin paras olla käyttämättä.

_Onkikoukku_ on kuitenkin tärkein osa koko onkivehkeistä. Se on tehty teräslangasta, jonka toisessa päässä on rengas tai lehtimäinen litistys siiman tai ratastimen kiinnittämistä varten. Toinen pää on koukistettu, terotettu ja varustettu väkäsellä, joka estää syötin luisumasta pois, samoin kalan, kun se kerran tarttuu. Kun onkikoukkuja on ostettavana kaikkialla, ei niistä tässä yhteydessä ole syytä pitemmältä puhua. Mainittakoon kuitenkin, että yleensä on paras ensin koettaa pientä koukkua ja vasta sitten ottaa suurempi esille, kun on syytä luulla suurempia kaloja olevan lähistössä. Pikku kalojen, esim. salakan, ongintaan on joskus tarkotuksenmukaisinta laittaa itse onki nuppineulasta tai vaskilangasta. Mutta siitä ja muusta puhutaan tuonnempana lähemmin.

Varsinkin veneestä ongittaessa on hyvä pitää varalla haavi, koska onkeen voi tarttua niin suuri kala, ettei sitä voi tai uskalla muulla keinoin nostaa venheenlaidan ylitse, sillä, kuten jo viitattiin, paras on käyttää ohuita siimoja ja pieniä koukkuja, ja jos siima tai onki katkeaa, molskahtaa kala veteen ja — hyvästi!

Vielä tarvitaan yhtä ja toista muutakin: vesisäiliö tai kalasumppu, varsinkin pieniä täkykaloja onkiessa, jotta ne säilyvät elävinä, köydenpätkä, jonka päässä on ankkuri tai kivi venheen kiinnittämistä varten y.m. Ja pitemmällä onkimatkalla on hyvä olla eväät mukana, — nimittäin itsellekin eikä vain kaloille.

Onkimadot ja syötit.

Ongelle lähtiessä on varustauduttava myös syöteillä, jollaisiksi tavallisesti käytetään n.k. onkimatoja. Niitä saadaan meillä ensiksikin saunan karsinasta, missä on kosteaa, kauvan väkinyttä ruokamultaa, toiseksi saadaan hyviä onkimatoja hyvin lannoitetulta pellolta tai muusta erittäin lihavasta maasta; kolmanneksi lantatunkiosta, jossa on vanhempaa lehmänlantaa, ei tuoresta eikä liiaksi palanutta ja maatunutta; neljänneksi vanhojen, kosteiden lastukasojen reunoilta ja pohjilta, samoin nahkurin luota parkkikasoista. Kuivalla säällä voi onkimatoja saada väkimultaisista, kosteista ojanpohjista, varsinkin jos siellä on alaspäin joitakin turpeita, joiden alle matoja voi karttua aivan tukuttain. Suuria kastematoja, joita saa illalla ja aamulla kosteisilta nurmikoilta, ei sopivasti voi käyttää onkiessa tyynestä vedestä, mutta sitä vastoin ovat ne hyviä onkiessa virroista ja koskista sekä samoin syöteiksi velalla (»pitkällä siimalla») pyydystäessä.

Vielä käytetään syötteinä eri kaloille puutoukkia, perhosentoukkia, muurahaisen munia, koppakuoriaisia, taikina- ja leipäpaloja, liotettuja ja keitettyjä herneitä, pieniä sammakoita y.m., mutta niistä mainittakoon lähemmin myöhempään; samoin puhutaan myöhemmin täkykaloista.

Yksi ehto kuitenkin täytyy syötin aina täyttää; sen pitää olla tuores. Niinpä onkimatojenkin. Mutta niitä ei aina saa kaikkialla eikä juuri silloin eikä niin paljon kuin tarvitsisi. Sentähden on hankittava matosäiliö. Siihen kelpaa tavallinen kookas tuokkonen tai pieni puulaatikko. Siihen pannaan madot ja runsaasti peitteeksi samallaista kosteaa väkimultaa, missä madot ovat tottuneet elämään.

Onkimiehet, jotka ovat hyvin varustettuja, säilyttävät matoja yli talvenkin. He panevat isoon puulaatikkoon kerroksittain rahkasammalta (tavallista vesisammalta), hevosenlantaa ja ruokamultaa, väliin panevat aina kerroksen matoja, ja päällimmäiseksi sammalkerroksen. Jos ruokamulta on kuivaa, kostutetaan se vedellä. Laatikko pannaan sitten rotattomaan kellariin, sillä rotat syövät halukkaasti matoja. Tuon tuostakin kostutetaan laatikon sisältöä vedellä.

Ennen käyttämistä, sanoo saksalainen parooni von Ehrenkreutz kirjassaan »Angélfischerei», ovat madot pantavat joksikin aikaa raikkaaseen veteen, jota muutetaan niin usein, että se lopulta pysyy aivan kirkkaana. Joka tapauksessa on mato hyvin puhdistettava ennenkuin sitä kaloille tarjotaan.

Onkiaika ja sää.

Edullisin onkiaika on erilainen eri vuosina ja eri seuduilla. Suomen eteläosissa ja keskipaikoilla alkanee »leiville lyövä» onkimisaika usein kesäkuun alusta, ja saattaa se jatkua lokakuuhun, muutamissa vesissä myöhempäänkin. Huvittavin ja tuotteliainkin näyttää kuitenkin olevan aika kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, vaikkakin muutamia päiviä aikaisemmin tai myöhemmin saattaa väliin saada hyvän saaliin. Eri kaloilla ovat sitä paitsi parhaat syöntiaikansa eriaikoina vuodesta. Ahven, ahnain ja muuten edullisin ongittavaksi, syö jokseenkin läpi kesän ja talven, samoin hauki; näitä voi myös keväin ja syksyin pyydystää polo-, vaaja- tai heittokoukuilla. Onkikalastuksen kannalta voisi kaloihin kaloja jakaa myös kevät- ja syyskaloihin, keväämmällä syövät esim. säyne, särki, salakka, syksymmällä taimen y.m.

Mihin aikaan vuorokaudesta kala parhaiten nykäsee, riippuu osaksi eri järvistä. Kirkasvetisissä järvissä ei kala yleensä heleällä päiväpaisteella ota onkeen. Missä vesi, lammeissa ja mutapohjaisissa lahdenpoukamissa, on tummempaa, vähemmän läpinäkyvää, siellä tarraa kala usein onkeen pitkin päivää, toisissa järvissä paremmin jälkeen puolipäivän kuin myöhempään aamupäivästä. Puhuvatpa vanhat, leikkisät onkimiehet kalojen päivällisajastakin, tuossa klo 2 tienoilla. Parhaiten kuitenkin kala syö aamulla varhain kohta auringon noustua; hyvä onkiaika on myös illalla kuuden jälkeen. Hyvä onkiaika yleensä määritellään illasta noin klo 6:sta klo 9 seutuun; esim. säyne, lahna, ankerias ja sorva syövät ainakin, paikottain yösydännäkin. Kaikkein paras on kuitenkin olla jalkeilla aamulla anivarahin, mutta täällä pohjolassa, jossa aurinko nousee varhain, jo aina yhden, kahden aikaan, riippuen matkan pituudesta onkipaikalle.

Säät ja tuulet ovat tärkeät ongella ollessa. Kirkas päiväpaiste ei yleensä ole hyväksi, mutta aamulla varhain sekin menee, samoin illalla auringon laskiessa. Lienteä pilvinen sää on aina parempi, jopa vieno vihmasadekin. Tyynellä säällä sadekuuron, varsinkin ukkossateen, jälkeen syö kala yleensä hyvästi — kai siksi, että ukonilma on pelotellut kalaparkojen päät hieman pyörälle, etteivät osaa olla varovaisia. Missä vesi on läpinäkyvää, siellä yleensä on hieman tuulinen ja pilvinen sää parempi kuin rasvatyyni ja peilikirkas. Pohjatuuli on kuitenkin aina epäsuotuisa, etelä- ja lounastuulet parhaat.

Onkipaikka

on niin tärkeä että vanha onkimies, joka tuntee kalavetensä voi saada hyvän saaliin samaan aikaan kun vesiä tuntematon tottunutkin onkija ei saa juuri mitään. Yleensä on tuskin syytä viivytellä kauvan suotta paikallaan, vaan paras on noudattaa vanhain onkimiesten saantoa: »siirry, jollei nykäise!» Missä ovat leväkasveista ja risuista puhtaat vedet, voi soutaessa kaislikon tai ruohikon rintaa panna parisen jokseenkin raskaalla painolla varustettua onkisiimaa viistämään perästään. Milloin siten joutuu kalaparven, varsinkin ahventen maille, tarraavat ne kyllä kiini matoon tai muuhun täkyyn. Silloin voi laskea riippakiven tai ankkurin ja tarttua vapaan.

Yleensä ei avoimella selvällä vedellä ole edullista onkia. Parhaat onkipaikat ovat: ruohikon tai kaislikon rintama, varsinkin, jos siinä juuri rantamatalikko päättyy ja syvänne alkaa. Vielä parempi on, jos ruohikon reunalla on havukasa, havupuista tehty veteen pistävän aidan jatkos, veteen kaatunut havupuu tai »toe», jollaisia tokeita tavallisesti laitetaan, kun keväällä pyydetään kutukaloja verkolla, rysällä, katiskalla tai merralla, sillä kalat yleensä mielellään oleskelevat limaisten risujen lähettyvillä. Kivikkorannan tienoilla ja kivikarien luona keskellä järveäkin oleskelevat kalat mielellään, varsinkin jos siellä samalla on limaisia risuja, samoin laiturien ja veteen ulottuvain venhetalasten ja nuottakotain ympärillä. Järvien välisissä tyynissä tai hiljaa virtaavissa salmissa, samoin koskien suvannoissa, jokien syvänteissä ja purojen suissa tapaa melkein aina kaloja, varsinkin jos rannalla on ruohikkoa tai limaisia risuja, ja tarraavat ne sieltä hyvin onkeen.

Sitä paitsi viihtyvät kalat paremmin metsäisillä kuin aukeilla rannoilla. Aukealla ja paljaalla hiekka- tai kalliorannalla, jossa aallot kivistäkin huuhtelevat kaiken liman pois, ei kaloja tapaa juuri koskaan.

Jollekin tällaiselle sopivalle paikalle saattaa muuten houkutellakin kaloja »taikomalla» s.o. siten, että jonkun aikaa edeltäpäin heittää sinne onkimatoja tai muita syöttejä. Näitä syöttejä ei kuitenkaan pidä panna yhteen paikkaan kovin paljon.

Menettely ongella.

Mutta ei sillä vielä hyvä, että kalastajalla ovat hyvät onkitarpeet ja onkimadot, että hän on valinnut hyvän ajan ja löytänyt hyvän paikan, hänen täytyy osata olla ongella niin, ettei karkota kaloja tienoiltaan. Hänen täytyy olla mahdollisimman hiljaa, jo onkipaikkaa lähetessään meloa (kolisevista, kitisevistä ja loiskuvista airoista ei puhettakaan) niin, ettei nosta lainkaan melaa vedestä, vaan velloo työntäen melaa syrjittäin eteenpäin ja sitten kääntää sen hiljaa vauhtia vetäistäkseen. Onkipaikalle päästyä on mela nostettava kolahtamatta veneeseen, otettava hiljaa kiviriippa ja ongenvapa, yleensä vältettävä kaikkea hälinää ja kolinaa. Onki on hiljaa pantava veteen eikä kovasti heittämällä. Väliin voi kyllä ongenvavalla taitavasti polskauttaa vedenpintaa, siten kutsuakseen seuraa rakastavia kaloja, jollei niitä ole saapuvilla.

Mutta samassa venheessä onkijoillakin on toisilla menestystä, toisilla ei. Sattuu väliin, että toinen saa neljä viisi kalaa, toinen pari kolme tai ei mitään, vaikka siimat ovat vedessä aivan vierekkäin. No, mahdollisesti tässä maailmassa on toisilla parempi onni kuin toisilla, kuten sanotaan, mutta ongella ollessa on paras kalaonni sillä, jolla on hienoin ja paras pienonen onki ja joka osaa panna madon tai täyn hyvin onkeen ja valita sellaisen madon, joka parhaiten herättää kalan ruokahalua. Yleensä kalat tarraavat parhaiten vilkkaasti kiemurtelevaan matoon ja mieluimmin tummaan tai kellertävään kuin vaaleaväriseen.

Kun on valinnut aluksi pienen ongen ja pienen, vilkkaasti kiemurtelevan madon, on ongenkärki pistettävä sen pääpuolesta sisään ja niin yhä edelleen, kunnes koko onki on madon peitossa. Yleensä on vältettävä, ettei onki, varsinkaan sen kärki, jää mistään kohti näkyviin, sillä se varmasti pelottaisi kalat tiehensä. Jos mato on liian iso, voi hätätilassa sen pieneen onkeen pantaessa katkaistakin, mutta kaikessa tapauksessa on paras jättää matoa hyvän matkaa riippumaan ja kiemurtelemaan vapaana. Jos onki ja mato on iso, isoille kaloille tarkotettu, saattaa silloin tosin joku pikku sinttiäinen tulla ja näykätä irtonaisen pään pois. Mutta silloin ei auta muu kuin peittää kärki uudestaan tai mieluummin panna onkeen uusi mato.

On katsottava, että ongessa on aina elävä mato, sillä kuolleesta ja varsinkaan kalojen pureksimasta eivät kalat enää niin välitä. Heti saatua kalan on aina paras muuttaa uusi mato vaikka entinen näyttäisikin vielä kelvolliselta, samoin hukkaan tärpätessä on katsottava, onko mato vioittunut tai onki jäänyt kärestä tai muualta paljaaksi. Väliin kyllä tapahtuu, ettei kalalle kelpaa vasta jonkun aikaa vedessä ollut syötti: mutta silloin on vika siinä, että mato tai onkijan kädet eivät ole olleet puhtaat sitä onkeen pantaessa. Kalat karttavat epäpuhdasta syöttiä ja kaikkia vieraita hajuja.

Täten laitetulla matosyötillä voi hieman eri tavoin onkia melkein kaikkia kaloja, mutta varsinkin ahvenia. Mutta paitsi sitä, että matosyötin koko on sovitettava kalan suuruuden mukaan, voi erinäisiä kaloja onkia muillakin syöteillä.

Eri kalat.

_Ahven_ se ennen kaikkia onkiessa tulee kysymykseen, sillä sitä saa melkein mistä tahansa, millaisella syötillä tahansa ja mihin vuoden aikaan tahansa. Se on myös mainio kala ruokapöytään, valmistettuna eri tavoin, mutta savolaiseen »kalakukkoon» se on verraton. Sitä ongitaan parhaiten syväntöjen rennoilta ja virransuvannoista, ylimalkaan paikoista, jossa se johonkin piiloutuneena voi vaania saalistaan, toisia kaloja, sammakoita, hyönteisiä ja matoja, jotka kaikki kelpaavat syötiksi sitä onkiessa. Paras on kuitenkin matosyötti, ongen ja madon koko riippuu siitä minkä kokoisia kaloja on tienoilla; paras on kuitenkin aina alottaa pienemmällä. Mutta kun ahven mieluummin tarttuu liikkeessä olevaan kuin paikallaan seisovaan syöttiin, saattaa ongen jättää ilman painoa, jolloin se verkalleen painuu, pohjaan. Mutta jos ahvenparvea ei ole lähellä, silloin on paras varustaa siima alapäästä sirolla lyijypainolla, jotta onki pysyy tarpeellisessa syvyydessä, ja kulettaa sitä Vavalla edestakaisin; tällöin ei siimassa tarvitse olla »kohoa» tai korkkia, vaan voi sen vetää vavan päähän. Liikkeessä Olevan syötin huomaa kala parhaiten, ja kun ahven sen kerran huomaa ja se on laitettu, kuten pitääkin, jättää se harvoin tarraamatta kiinni. Yleensä ei onkimies juuri voi yhtaikaa hoitaa useampia kuin yhtä tai kahta onkea. Mutta lisäksi voi panna veteen ison ongen, joka on kiinnitetty tukevampaan venheen reunojen varassa makaavaan vapaan. Tällaiseen onkeen voi pistää suuren madonkin, mutta mieluummin ennen saamansa pienen kalan, sären, salakan tai mudun (elritsan) täyksi. Täyn kiinnittämisestä tehdään tuonnempana selkoa.

Yleensä luullaan, ettei ahven lämpimällä ja paiväpaisteisella säällä viitsi nykäistä onkea. Mutta silloinkin sitä voi saada varjopaikoista, kaislikon rinnasta, metsäisen niemen katveesta, laiturin tai nuottakodan pimennosta. Väliin voi onkimies asettaa venheensäkin niin, että ahven mielellään etsii vilpeämpää sen varjosta. Jos on pieni, hieno onki ja siihen panee pienen vilkkaan madon, malttaa ahven silloin harvoin olla tarraamatta kiinni. Kaislikon tai leväkasvien keskellä olevasta aukosta voi täten myös onkia helteiselläkin säällä.

Usein saa ahvenet onkipaikalle siten, että heittää järveen joukon matoja, odottaa kotvan lukien kirjaa tai nukahtaen. Kohta niitä voi olla veneen varjossa aivan kirjavanaan.

Ahventa voi onkia keväästä alkaen läpi kesän. Vieläpä lokakuussakin leutoina syksyinä saa ahvenia syvästä vedestä kaislikon rinnasta onkimadolla, mutta vielä varmemmin täkyongella.

_Hauki_ saattaa toisinaan tarttua onkeen ahvenia onkiessa joko suurella matosyötillä tai varsinkin täkykalalla. Silloin on haavi erittäin tärkeä, sillä tämä väkevä kala saattaa helposti riuhtaista siiman tai ongen poikki. Haukeja kuitenkin saadaan etupäässä muullaisilla koukuilla ja uistimella, joista tuonnempana.

_Säyneitä_ onkiessa, milloin onkimies osuu säyneparveen, tarvitaan lujat vehkeet. Tuulisella säällä ja aallokossa se käy parhaiten, ja säyneen tapaa parhaiten tuulen päältä kivikkoniemien kärestä tai ruohoisilta salmien rannoilta tai lahden suista. Säyneparvet muuten lämpiminä kesäpäivinä ja öinä tavallisesti ilmottavat kalastajalle, missä ovat, sillä huvitellessaan mataloissa lahdissa ne loiskivat ja polskivat niin, että se kuuluu kilometrin päähän. Maalta käsin onkiessa tarvitaan pitkä vapa, venheessäkin on onki heitettävä kauvas venheestä, ja ongen tulee olla koholla varustettu. Suurenpuoliseen onkeen voi mieluimmin käyttää syötiksi suurta ja pirteää kastematoa. Tarttuu säyne tavallisiin onkimatoihinkin, mutta ongen peittämiseksi tarvitaan niitä useampia. Tämä kuitenkin koskee säyneitä, kun ne kulkevat parvissa, ja parhaiten päivällä. Joissa ja virroissa eivät säyneet ole halukkaita ottamaan onkeen. Niille saa tarjota eri herkkuja, kuten koppakuoriaisia (kun niistä kuoripeite poistetaan), heinäsirkkoja, perhosia, kärpäsiä, taikinaa, korpunpalasia, kravunpyrstöjä y.m., ja sanotaan niiden parhaiten syövän öiseen aikaan. Sangen usein säyneitä onkiessa saa suuren ahvenen, väliin myös ahvenia onkiessa säyneen, mutta helposti onkimies erottaa ne toisistaan ennenkuin näkeekään. Ahven puulautuu pohjaa kohden, mutta säyne heittelehtää sinne ja tänne syrjiin päin, koskia noustessa terästyneellä rivakkuudéllaan. Hauska sen kanssa on otella, mutta saa olla myös varuillaan haavin tai atraimen kera sitä veneeseen tai rantaäyräälle nostaessaan.

Säyneitä muuten voi onkia — ja väliin saada oikein runsaasti — keväällä jo toukokuun alussa pienistä joista, niiden palatessa alaspäin kutumatkoiltaan. Ainakin Etelä-Suomessa meren rannikolla, josta muuten olen saanut tämän tiedon tätä kirjaa painoon pantaessa, on silloin jo useimpina vuosina saatavissa syötiksi kastematojakin.

_Lahnan_ voi myös saada joskus ongella kesä» kuluessa, etupäässä öiseen aikaan. Tavallisesti ovat ne pieniä ja sanotaan niitä paikottain pastoreiksi ja lahnanparkoiksi, mutta väliin ne voivat olla hyvinkin suuria, 2 ja 3, jopa muutamissa vesissä viidenkilon painoisia. Syötteinä käytetään kastematoja ja isompia onkimatoja.

_Rautu_ eli _nieriäinen_ on harvinaisempi kuin edellä mainitut lajit kaloistamme, mutta pohjois- ja itä-osissa maata pitäisi sitä olla viljemmältä. Sitä ongitaan parhaiten kutupaikoiltaan salmista, kivimatalikkojen ja kallionkärkien läheltä. Se uiskentelee samoin kuin ahven aivan lähellä maata, ja vesissä, joissa se asustaa, voi sitä onkia onkimadoilla ja puutoukilla, saaden väliin hyvänkin saaliin. Sitä voi saada ongella vielä marraskuussakin jääsohjun keskeltä. Ja se on jalo kala, kuuluva lohen sukuun.

_Ankeriaan_ voi myös joskus saada tavallisella pienellä ongella, jossa on syöttinä suuri matomytty. Mutta varsinaiseen ankeriaan pyyntiin tarvitaan eri keinot, joista tuonnempana lähemmin.

_Karppia_ eli seipiä ongitaan pienellä, mutta lujalla ongella, johon pannaan syötiksi kaunis, punainen sammalmato, kaaliperhosen toukka tai kastemato. Paras syötti on kuitenkin palanen keitettyä perunaa tai sitkeää leipää. Onki saa olla pohjassa kiinni, sillä tämä kala elostelee mieluimmin matalassa mutapohjaisessa vedessä, josta etsii kasviaineksia ja matoja ravinnokseen.

Sorvan eli >>punasilmän>> voi joskus saada matalasta vedestä verrattain lähellä pintaa olevalla pienehköllä onkimadolla. Se tarttuu myös turvonneeseen jyvään ja leivänmuruseen.

_Suutari_ eli _tuutain_ oleskelee matalassa mutaisessa vedessä, josta sen voi saada onkimadolla tai toukilla. Mutta tavallisesti se leikkii pitkän aikaa ongen kanssa, ennenkuin oikein nykäisee. Milloin se todellakin on ottanut ongen suuhunsa, silloin on nopeasti temmattava, sillä muuten se jättää ongen.

_Salakoita_ parveilee tavallisesti vilisemällään lähellä vedenpintaa päivänpaisteisina päivinä. Sitä ongitaan parhaiten pienellä, painottomalla ongella, johon pannaan syötiksi pieni onkimato, turvonnut jyvä tai leivän murunen, ja heitetään se hiljaa kalaparven kohdalle. Kun parvi vain on syöntituulella, ehtii joku salakka tarttua onkeen sen hiljaa painuessa parven välitse pohjaa kohden. Mutta, voi salakoita saada myös pienellä paino-ongella, jonka koho asetetaan niin lähelle onkea, että tämä jää lähelle veden pintaa. Parhaiten olen salakoita saanut aamulla kotvan jälkeen auringon nousun. Suuremmat salakat ovat maukkaitakin kalaruokiin, mutta pienet kelpaavat etupäässä täkykaloiksi.

_Särkikin_, suurempi, kelpaa syötäväksi, vaikka se on ylen ruotuinen. Niitä kyllä aina saa muita kaloja onkiessaan, mutta pienistä särensinteistä ei juuri ole muuksi kuin täkykalaksi.

_Ruutanoita_ eli korneja ongitaan hyvin pienellä ongella ja madolla varsinkin Etelä-Suomessa kaikellaisista lammikoista ja mutahaudoista. Jotkut niitä kuuluvat syövänkin paremman puutteessa, mutta täkykalanakaan ei se kelpaa juuri muille kuin hau'ille.

Yleensä pienimmät näistä viimeksi luetelluista kalalajeista kelpaavat ainoastaan täkykaloiksi suurempia kaloja onkiessa.

Täkykalastus.

Pieniä kaloja voidaan, kuten edellä on mainittu, käyttää täkyinä suurempia ongittaessa, mutta etupäässä niitä kuitenkin käytetään suuremmissa koukuissa, jotka »heitetään» veteen, kiinnitettyinä joko velaan (n.k. selkärihmaan eli pitkään siimaan), poloihin tai pohjaan pistettyihin sauvoihin.

Täkykalojen onkiminen on sekin hauskaa työtä, milloin se vain hyvin vetelee. Mutta kärsivällisyyttä se useimmittain kysyy ja vie aikaakin. Onkimalla saa parhaiten sellaisia täkykaloja kuin pikku särkiä, salakoita, mutuja (elritsa) ja muita pieniä seipilajeja, puhumattakaan ahvenesta, ruutanasta ja kiiskistä, jotka kelpaavat myös täyksi ahnaalle hauille.

Paras on täkykaloja onkia pienen pienellä ongella, hienolla siimalla, ohuella, notkealla ja keveällä pihlajavavalla. Paras on onkia ilman painoa ja ilman kohoa siimassa. Sillä varsinkin salakka, kun se on syömätuulella, nykäsee tällaista kevyttä ja hienoa onkea miltei ennen kuin se putoaa vedenpintaankaan. Jos onki on oikein pieni ja siima miltei näkymättömän hieno, tarttuu salakka kisatuulella ollessaan miltei syötittömäänkin onkeen, kun se vain haisee madolle. Pikkukaloja onkiessa on muuten parasta tehdä itse onki pienestä nuppineulasta, kartan piistä tai hienon hienosta vaskilangasta ja varustaa se pienellä väkäsellä, etupäässä siksi, että mato pysyy kiinni. Tällaisesta omatekoisesta, pieni- ja tylsäväkäisestä ongesta on se etu, että onkiminen käy joutuisammin eivätkä pikkukalojen suuosat vioitu, joten ne paremmin pysyvät elävinä. Kala näet silloin helposti lähtee ongesta, jopa putoaa itsestäänkin, jonka tähden onkijan täytyy olla taitava tempaisemaan miltei irtonaisia kaloja ylös vedestä ja suuntaamaan tempauksensa niin, etteivät ne venheestä onkiessa kimpoa ylitse, vaan putoavat juuri venheeseen. Maaltajaloin onkiessa on paras olla apuna poikanen keräilemässä kalat vesiastiaan: veneestä onkiessa voi päästää veneen pohjalle jonkun verran vettä, jotta kalat siellä elävät kunnes ne joutuu keräilemään vesiastiaan tai kalasumppuun. Tämän kirjottaja on kerran varhaisena aamuna onkinut tuollaisella omatekoisella ongella noin puolessa tunnissa 80 pikku salakkaa, siis lähes 3 päätä minuutissa. Mutta sitten saalis yhtäkkiä loppui!

Jollei ongella saa täkykaloja tarpeeksi, voi koettaa liippiä eli haavia. Sellaisen voi kutoa itsekin, mutta mukavammin sen saa ostamalla. Täkyliippejä käytetään kahtalaisia: pohjaliippejä ja vapaliippejä. Molemmat käyvät laatuun, mutta n.k. kuorehaavit ovat parhaat. Missä on parvi pieniä kalasia lähettyvillä, lasketaan liippi matalaan veteen, sirotellaan siihen korpunmuruja tai onkimatoja tai ongitaan liipin päältä. Kun pirteät kalaset tulevat liipin kohdalle pitämään pirinätään, nostetaan liippi äkkiä ja kalat kaadetaan vesisäiliöön.

Kenellä on käytettävissään tiheäsilmäinen verkko, n.k. salakkaverkko, hän voi saada hyvän saaliin, kun kiertää sen salakkaparven tai muiden parveilevain pikkukalojen ympärille kuten nuotan. Kalojen ollessa pinnalla, on verkonkin pysyttävä pinnalla ja verkon kivekset ja kohot olevat sen mukaan. Pikkukaloja säikäytetään verkkokaaren suulta päin jotta ne menevät verkkopohjukkaan.

Mutu, sanovat kalamiehet, on paras kaikista täkykaloista, ja kun se esiintyy parvissa matalassa vedessä eikä ole erittäin arkakaan, voi sitä saada helposti täkyverkolla tai nuotalla, haavilla ja terralla paikallisiin oloihin katsoen. Kuore ja muikku on myös hyvä täky, mutta niihin nähden on paras olla varuillaan, milloin niitä saadaan nuotalla, ja mennä vesisäiliöineen apajalle. Merroilla ja rysillä saa myös useammanlaatuisia hyviä täkykaloja, kun ne lasketaan kutuaikaan sopiviin paikkoihin. Mutta huvikalastajan on niihinkin nähden useimmittain meneteltävä samoin kuin nuotalla saatuihin täkyihin: ostettava.

Mutta edellä on jo mainittu, että täky täytyy säilyttää tuoreena ja elävänä. Sentähden, millä keinoin täkykaloja saataneekin, täytyy aina olla saapuvilla riittävän suuri vesiastia, säiliö tai kalasumppu, johon kalat pannaan heti järvestä saatua ja otetaan vasta koukkuun pantaessa s.o. koukkuja järveen laskiessa. Kotirannassa on hyvä olla sitä varten isompi vesisäiliö, jossa on myös kaloille muonavaroja; sitten tarvitaan vielä toinen pienempi, jota on mukavampi kulettaa kalastusretkellä venheessä tai kantamalla tai talvella myös kelkalla jäätä myöten. — Täkykalat on myös aina säilytettävät niin, ettei niistä lainkaan lähde suomuja pois, vaan pysyy se kauttaaltaan eheänä ja kiiltävänä.

Mutta käytettäköönpä kalatäkyä onkiessa tai järveen »heitettävissä» koukuissa, vaaditaan täkykalan koukkuun asettamisessakin erityistä taitoa. Jos käytetään tavallista, pienempää tai isompaa, onkikoukkua, kiinnittävät monet kalan siten, että se pistetään selkäpuolelta, kuitenkin selkäruodon alapuolelta kalan sisään ja sitten sen kärki ulos pyrstöön päin, sillä kala tavallisesti nielee täyn pääpuolelta. Kaksihaaraiseen koukkuun, jollaisia parhaiten käytetään koukkukalastuksessa, kiinnitetään täky myös siten, että selkäevän vierestä viilletään puukolla noin 3 sm pituinen liuska nahkaa irti lihasta — jolloin kuitenkin on varottava leikkaamasta liian syvälle ja suomuksia irrottamasta, — onki pujotetaan tämän liuskan alitse ja käret painetaan kiinni vatsaan.

Nämä molemmat tavat kuitenkin kiduttavat täkykään pian kuoliaaksi. Parempi on jo sellainen kiinnittämistapa, että onkikoukku pistetään kiinni kalan pyrstönjuureen, peruke pistetään kiduksista sisään ja suun kautta ulos. Tällainen kiinnittämistapa on kuitenkin tarkotustaan vastaavin vain silloin kun »uistetaan» täkyongella, joko vavan avulla kulettaen sitä venheen ympäri tai vetämällä veneenperästä. Silloin voi perukkeeseen edeltäpäin tehdä kaksinkertaisen solmun, niin että se tarttuu kiduksiin ja pitää kalaa hieman käppyrässä, jolloin se uidessaan paremmin pyörii ja välähtelee vedessä.