Part 2

Koukkukalastajan on kuitenkin paras kiinnittää kaksihaarainen koukku siten, että koukun peruke työnnetään suusta sisään, vedetään kiduksista ulos ja niin pitkälle että koukun molemmat haarat ottavat kiinni kalan suupieliin.

Tällä tavoin kiinnitettäessä ei kala haavotu, kärsii vähemmän kiinniolostaan, voi uiskennella vapaasti niin pitkälle kuin siima riittää ja elää usein monia päiviä, ainakin yhden yön ylitse. Jollei suurempi kala ole sitä niellyt, voi sen aamulla päästää vapauteensa takaisinkin.

Molemmilla edellisillä tavoilla kiinnittäessä voi työntää tavallisen tukkaneulan pohjukan täkykalan kidusten läpi, pistää koukun perukkeen pohjukkaan ja vetää sen sillä toiselle puolen käsiinsä.

Onkimies voi, jollei ole tarpeeksi pieniä kaloja käsillä, käyttää täkynä myös suuremman kalan vatsapuolelta leikattua, mahdollisimmassa määrin kalan muotoista viipaletta, jossa on joku eväkin mukana. Tämä viipale kiinnitetään leikkauksen puolelta onkeen niin, että se tulee hieman käppyrään suomuspuoli ulospäin.

Niin, kuten sanottu, täkykaloilla voi onkiakin, mutta tuotteliainta on täkyjen käyttö n.k. koukkukalastukseen, jota harjotetaan eri tavoin eri vuodenaikojen ja eri kalalajien mukaan.

Vela (pitkäsiima eli selkärihma).

Niinkin yksinkertaista kalastusvehettä kuin velaa koukkuineen on olemassa useampia lajia. Ennen ei selkärihmaksi sopivia nyörejä ollut kaupassa, vaan niitä punottiin kotosalla liinarihmasta, ne olivatkin sangen kestäviä. Nyttemmin niitä on kaupassa kerittäin, kussakin noin naulanpainoisessa kerässä siimaa suunnilleen 300 metrin pituudelta. Eivätkä ne kovin monta markkaa maksa.

Valmiiksi leikattuja keskinkertaisen ohuita ratastimia, noin 70 sm pituisia, saa myös ostaa kaupasta korkeintaan markalla sata kappaletta. Koukkuja, jotka näillä perustimilla kiinnitetään siimaan, on myöskin urheilukaupoissa lajiteltuja varastoja. Tällainen koukku on aina parempi olla pienemmänpuoleinen. Hauille saa se olla hieman suurempi, mutta tarttuu se pienempäänkin. Ahvenelle, ankeriaalle ja muille ryöstökaloille on aina pienempi koukku parempi. Ja sanottakoon vielä kerran: mitä hienommat vehkeet, sitä parempi! Hyvät koukut maksavat tosin noin markan sadalta, mutta ne ovatkin sitten hintansa arvoiset.

Jokaisen sadan koukun osaksi lasketaan siimaa noin 500—600 metriä, joka vastaa kahta yllämainittua kerää.

Lisäksi tarvitaan haavi, mieluummin syvempi kuin ongella.

Velan laskeminen tai »heittäminen» on kyllä laajalta tunnettu, ja ensikertalaisen on viisainta ottaa — samoin kuin kalastusmatkoilla yleensä — kokeneempi mukaansa neuvomaan, miten siima lasketaan. Mutta lyhyt opastus annettakoon sentään tässäkin.

Ostetut siimakerät ovat kerityt siten, että niitä aletaan purkaa sisältäpäin. Laskiessa kiinnitetään noin nyrkin kokoinen kivi alkupäähän. Jos tahtoo olla oikein varma, että palatessa löytää siiman alkupään, voi kiven laskea rannalle jonkun puun juureen tai aitovarteen suurelle kivelle.

Sen jälkeen soudetaan suoraan vesille, kunnes saavutaan kolmen neljän metrin syvyiselle tai hieman syvemmällekin vedelle. Siellä lasketaan kiviriippa, ja kun se on vakavasti pohjassa, kiinnitetään koho.

Kohona käytetään pyöreää puulevyä, jonka lävitse pistetään lyhyt vaaja, joka laatan uiskennellessa törröttää pystyssä. Voi myöskin käyttää kuusista karttua tai halkoa.

Kun tämä koho on laitettu, aletaan siimaan sitoa koukkuja suunnilleen viiden metrin päähän toisistaan ja jatketaan siten siiman toiseen päähän.

Koukku perustimineen kiinnitetään siimaan silmukka- eli vetosolmuun. Silloin saa sen nopeasti auki koukkuja nostaessa.

Siimanlaskennassa tarvitaan kolme henkeä yksi soutaa, toinen panee syöttejä koukkuihin, kolmas laskee koukkuja ja solmiaa ne siimaan.

Koukunlaskija pitelee kerää jalkojensa välissä, pitää silmällä, milloin se loppuu, ja solmiaa jatkoksi toisen, jos tarvitaan. Jollei sitä tee ajoissa, saattaa pää luiskahtaa, ja sen etsintä vie aikaa.

Muutamat kalastajat eivät mielellään pidä siimaa kerällä, koska se saattaa sotkeentua, vaan sitä varten laitetulla kelalla tai rullalla.

Täky on paras ottaa vesisäiliöstä juuri järveen pantaessa, jotta se on tuores ja elävä. Matosyötti on samoin vasta silloin kiinnitettävä onkeen, koska se muuten näivettyy ja kuoleentuu.

Velalla voi pyydystää keväällä kohta jäiden lähdettyä haukeja ja matikoita.

Jos aiotaan saada erityisesti haukeja, käytetään ratastimen jatkona lähinnä koukkua vaskilankaperuketta, johon ratastin kiinnitetään. Voi sentään tulla toimeen ilmankin. Tosin voi liinaratastimen hauki silloin väliin purra poikki, mutta toiselta puolen näyttävät hauit, varsinkin pienemmät, tietävän miten vaarallinen vaskiperuke on — ja menevät ohitse!

Sangen hyvin voi laskea osan koukkuja haukia, toisen osan matikoita varten. Erotus on vain siinä, että hauinkoukut lasketaan lähemmäs vedenpintaa ja siima sentähden varustetaan pitkin päästään kohoilla, matikkasiiman sitä vastoin annetaan painua pohjaan.

Muuten luullaan, että matikoita saa parhaiten, jos selkärihman laskee suuntaan, josta talvitie on kulkenut jäätä myöten. Matikan sanotaan siellä matelevan penkoen hevosenlantaa, joka jään sulettua on painunut pohjaan tien paikalle. Koettakaa!

Tavallisesti sattuu kuoreenkutu jäidenlähdön aikaan, ja silloin saa nuottamiehiltä oivallisia täkyjä, sillä kuore kelpaa mainiosti sekä hauille että matikalle. Muita täkykaloja silloin on vaikea saadakin. Mutta jos on talven yli säilyneitä kastematoja, ottaa made niihinkin, ja pienet mateet taasen kelpaavat hauille.

Myöhemmin keväällä ja kevätkesällä ei kuoretta voi saada täkykaloiksi. Silloin voi sen sijaan käyttää pikku särkiä, nimittäin sitä särkilajia, joka kutee myöhempään keväällä tai kevätkesällä. Toinen laji, suurempi, kutee jo aikaisemmin jäiden seassa.

Pikku särki on oivallinen hauin ja suuren ahvenen täky, varsinkin jos sitä pitelee varovasti, etteivät suomukset irtaudu ja että se elää kauan. Sen voi asettaa koukkuun niinkin puolin, että perustin työnnetään kiduksista sisään ja vedetään suusta ulos, ja sitten vedetään onki niin pitkälle, että se kokonaan peittyy kalan kiduksiin ja suuhun. Silloin kala ei kidu. Samoin toisapäin, kuten yleensä täkykaloista puhuessa mainitaan, kiduksista kiinnitetyt ruutanat, pikku ahvenet ja kiiskit voivat elää ongessa yli vuorokaudenkin. Salakat, muikut ja mudut ovat liian pieniä näin kiinnitettäviksi, mutta kun ne tavallisesti kuolevat jo kalansumpussa, ei koukku tee niille kipeää, pistipä sen niihin mistä kohden tahansa.

Muutamia kaloja, kuten säyneitä, lahnoja ja siikoja ei pyydystetä täkykoukulla, vaan kastemadoilla ja muilla syöteillä.

Säyneitä saa useinkin velalla, ja väliin lasketaan sellainen vartavasten säyneille. Silloin käytetään joko samoja syöttejä kuin säyneitä onkiessakin, tai kaksihaaraiseen koukkuun pannaan paksu möykky vehnätaikinaa, joka pysyy kaksoiskoukussa jokseenkin hyvin. Siima lasketaan aivan lähelle maata matalaan veteen, metrin tai vähemmänkin syvyyteen; tietysti säyneitä saa vain siellä, missä ne liikkuvat ja polskivat. — Joista saa säyneitä toukokuun alussa koukuilla samoin kuin ongellakin.

Lahnoja voi elo- ja syyskuussa, jolloin ne, samoinkuin kutuaikaan kesäkuussa, parveilevat lahdelmissa ja ruohikkojen rinnoissa, saada velalla suuriakin. Koukkuun pannaan syötiksi kastemato, ja se lasketaan kohosiiman varaan ylhäälle veteen, korkeintaan 1 tai 1 1/2 metrin päähän pinnasta. Kun kalastaja huomaa lahnaparven kulkevan — tyynellä säällä ui se niinkin pinnalla, että selkä on pinnan yläpuolella tai tuulen ja aaltojen ajelemana kokoontuneen johonkin lahdenpoukamaan, silloin on aika laskea siima auringonlaskun aikaan, eikä aamulla ole nukuttava liian pitkään. Päivän koitteessa on täytynyt jo käydä siimaa kokemassa, sillä suuret lahnat erittäin tähän aikaan käyvät levottomiksi, ja kun ne useimmittain tarttuvat löyhästi koukkuun, onnistuvat ne helposti pääsemään tiehensä. Siimaa kokiessa on paras menetellä äärimmäisen hiljaa ja varovasti, ja haavi on työnnettävä niin syvälle veteen kuin varsi sallii ja otus siepattava ylös äkkiä, kun se on tullut haavin kohdalle.

Siikoja voi myös saada syvännöistä virtojen suilta selkärihmalla, jossa on syötteinä kastematoja. Harvinaista se tosin on, mutta voihan huvikalastaja koettaa.

Ankeriaita saa mutapohjaisesta vedestä lieroilla ja kastemadoilla, joita mieluimmin voi panna yksi- tai kaksihaaraiseen koukkuun niin suuren mytyn kuin siinä pysyy. Pieniä sammakoita voi käyttää myös syöttinä, ken voi. Ankeriaan koukussa on hyvä olla vaskilankaa perukkeena. Koukku lasketaan pohjaan.

Etupäässä kuitenkin velaan tarttuvat hauit ja ahvenet. Niitä voi pyydystää läpi kesän — matikka on lämpimän veden aikaan liian pehmeä ja limainen ruokatalouteen — ja ahventa sitä paitsi ei voi pyydystää ainoastaan täkykaloilla, vaan vielä paremmin kastemadoilla.

Selvyyden vuoksi ryhmitettäköön tähän eri kalojen pyydystystavat:

Kohosiimalla pyydystetään haukia ja lahnoja lähemmältä pintaa, ahvenia 2—3 metrin syvyydestä, kuhia ja siikoja syvästä vedestä, säyneitä matalasta vedestä läheltä pohjaa.

Pohjasiimalla, ilman kohoa, pyydystetään mateita ja ankeriaita.

Täkynä ja syöttinä käytetään:

Haukisiimassa pieniä kaloja, etupäässä kuoreita, särkiä, ruutanoita, salakoita, pikku ahvenia ja kiiskejä:

Ahvensiimassa etupäässä kastematoja ja lieroja, mutta hyvin myös mutuja, muikkuja, salakoita, pikku särkiä, nahkiaisia ja hietasisiliskoja:

Kuhasiimassa samoja kuin ahvensiimassa;

Lahna- ja siikasiimassa kastematoja;

Säynesiimassa taikinapalloja, kastematoja, koppakuoriaisia, heinäsirkkoja y.m.;

Ankeriassiimassa kastematomyttyjä ja sammakoita.

* * * * *

Vela lasketaan tavallisesti iltaisin kuuden jälkeen ja koetaan s.o. katsotaan samoihin aikoihin tai hieman myöhempään seuraavana aamuna. Kokeneet kalastajat sanovat, ettei, paitsi lahnasiimaa, ole viisasta kokea koukkujaan liian varhain aamulla, sillä useimmat kalat ovat aamuvarhaiseen parhaalla ottotuulella.

Jos täkyinä on kaloja, ei tavallisesti ensi aamuna nosteta pois siimaa, vaan ainoastaan koetaan s.o. soudetaan pitkin siimaa, katsotaan ja otetaan pois tarttuneet kalat; siimaa juoksettaa katsoja kätensä lävitse toisen soutaessa. Mistä täky tai koko koukku on poissa, siihen voi panna uuden, jos tahtoo tehdä tarkkaa. Jos tapaa suuren ja juonikkaan kalan, on hyvä olla venheessä varalta siima, joka solmitaan perustimeen ja sillä väsytetään juonittelija, kunnes sen alle saa haavin.

Muutamat kalastajat käyvät iltaisinkin samoin koukkujaan kokemassa, ja mätäkuulla on se tarpeen.

Harvoin pidetään velaa vedessä kauvemmin kuin kaksi yötä. Silloin otetaan se pois siten, että kalastajalla on polvillaan jokin pytty, johon hän laskee siiman kiemuralle, otettuaan siitä koukut. Nopeammin käy se, jos kalastajalla on apuri, joka irrottaa koukut, panee kaiken järjestykseen ja siiman kelalle.

Kotiin tultua kuivataan siima ja perustimet hyvin, ja sitten pannaan siima jälleen kelalle tai rullalle odottamaan uutta kalaretkeä.

Selkärihmalla kalastus on huvittavaa ja tuotteliasta, mutta kysyy se vaivaakin ja kärsivällisyyttä myös sangen usein. Mutta missäpä sitä vaivatonta viljaa lieneekään!

Polokoukut.

ovat velaa yksinkertaisemmat ja mukavammat sellaiselle huvikalastelijalle, joka mieluummin laskee vain muutamia koukkuja. Tällaisia sanotaan polokoukuiksi sentähden, että kohona käytetään puisia n.k. »poloja», mutta toisin paikoin niitä sanotaan pohjakoukuiksi, koska koukku kiinnitetään pohjaan lyötyyn vaajaan tai seipääseen.

Polokoukut lasketaan seuraavasti. Otetaan mukaan kerä siimanyöriä, soudetaan ruohikon rintaan, matalikon reunaan, niemen nenään tai salmen suuhun, missä kalojen otaksutaan liikkuvan. Siiman päähän sidotaan nyrkinkokoinen kivi ja pudotetaan pohjaan, siiman ollessa jokseenkin suorana sidotaan siihen veden pinnalle kohoksi kuusipuusta tehty — lehtipuu pikemmin uppoaa — puupalikka eli »polo» (toisin paikoin lausutaan nimi: pola ja polu). Nyt mitataan edelleen siimaa niin pitkälti, miten syvään koukku aiotaan asettaa, koukkuun pannaan täkykala tai muu syötti ja kiinnitetään se siimaan vaskiperukkeestaan tai muusta perustimestaan.

Tällä neuvoin voi pyydystää samoja kaloja kuin velallakin, samallaisilla koukuilla ja syöteillä. Keväällä jäiden lähdettyä käyttänee moni mieluumminkin polokoukkuja kuin velaa matikan ja hauin pyydystykseen, koska ilmojen vielä ollessa kylmät käy polokoukun lasku ja nosto sievemmin. Syksymmällä, kun vela ei enään huvita, voi polokoukulla sattua saamaan myös täysikasvuisen mateen, väliin suuren ankeriaankin, missä vesissä niitä on.

Muut lähemmät viittaukset voi lukija löytää edellisistä luvuista.

Talvikalastus.

Mutta koukulla, jos vain on täkyjä, saa haukia, ahvenia ja mateita yhtä hyvin talvella kuin kesälläkin, mateita vielä paremminkin, ja silloin ne ovat myös parhaat ruokatalouteen. Täkyjäkin saa ostamalla, missä vedetään talvinuottaa, ja ahvenia voi saada haukien ja mateiden syöteiksi onkimallakin.

Luonnollisesti tällöinkin asetetaan hauinkoukku lähemmäksi pintaa, mateenkoukku lähelle pohjaa; ahvenen koukku, milloin on syötiksi muikkuja, särkiä tai kastematoja, asetetaan taasen keskivälille, kuten kesälläkin.

Tällainen koukku lasketaan tavallisesti avantoon siten, että siima sidotaan seipääseen niin ylös tyvipäästä, miten kauvas se on jäävä pohjasta, ja sitten pistetään seiväs pohjaan. Täten seiväs samalla pitää koukkua kiinni ja on viittana koukun löytämiseksi, eikä kalastaja tällöin koukkujaan kokemaan tultuaan avantoa auki hakatessaan katkaise siimaa, kuten voi tapahtua toisin kiinnittäessä.

Luonnollisesti tällainen koukkukalastus on helpompaa syksyin ja keväin ohemman jään aikaan. Mutta talvisydännäkin se käy, kun vain on n.k. tuura avannon hakkaamiseen. Kirveellä ja muulla sellaisella aseella on hakkaaminen paksun jään aikana mahdoton.

* * * * *

Mutta tavallisella onkimadollakin voi melkein kaihista vesistä onkia ahvenia, toisista taimeniakin läpi talven. Keväällä jäidenlähdön edellä voi saada myös jonkun sären.

Salmiin järvien ja lampien välillä, missä on riittävän syvää, on hyvä hakata onkiavantoja, samoin sellaisille vesille, missä on liejua ja uivaa levää, mutta niiden keskellä aukko, vaikkapa tavallisen onkiavannon kokoinenkin. Sellaisesta paikasta onkiessaan voi ahvenia saada oikein kosolta, mutta myös taimenia ja väliin nieriäisenkin.

Ahvenia voi sitten käyttää täyksi koukkuihin, matikalle kelpaa isomman ahvenen palanenkin.

Onkimatoja voi säilyttää, kuten alussa on selitetty, talveksikin, ainakin marras- ja joulukuuhun.

Mutta ainakin Savossa, jossa paikoin kylvetään joka ilta, saa onkimatoja saunankarsinasta talvella yhtä hyvin kuin kesälläkin.

Muuten sanotaan talvella saatavan onkimatoja sellaisista paikoista, missä niitä kesällä on, n.k. »matohaudan» avulla. Madot näet ovat ryömineet maan jäätyessä syvemmälle sulaan maahan. Syksyllä kaivetaan sentähden puutarhaan tai väkevään peltoon noin metrin syvyinen hauta ja kaadetaan siihen noin 1/2 tai 3/4 metrin korkeudelta karvarinparkilla sekotettua hevosenlantaa. Kun hevosenlanta, kuten tunnettu, kehittää suuressa määrin lämpöä, ryömivät madot siihen, ja siitä niitä saa.

On itsestään selvää, että kalastajan on talvipakkasella hyvin suojeltava jäätymistä vastaan — niin onkimatonsa kuin itsensäkin. Onkimiehen varsinkin on hyvin pukeuduttava, kun siinä hommassa ei tule paljon liikkumaan.

Talvella ongitaan avannosta myös keinotekoisena syötillä, n.k. pirkalla eli torkolla. Tämän pyydyksen aate on siinä, että tinapirkkaa tai muuta välkkyvää uistimenterää pidetään liikkeessä vuoronperään nostamalla ja laskemalla, josta kai johtuu nimikin torkko ja torkotteleminen, sillä vavan liikkeet muistuttavat torkkuvaa ihmistä.

Tällaisen pyydyksen käytöstä voi lukija saada jonkun käsityksen tuonnempana puhuttaessa uistimesta ja uistamisesta vavan avulla. Talvionginta torkolla saattaa olla tuotteliastakin, mutta ensikertalaisen on paras ottaa tottunut torkottelija seurakseen, katsoa miten pyydys laitetaan ja miten menetellään.

* * * * *

Talvikalastajalla on muuten hauska olla syksyisin lumettoman jään aikaan luistimet, lumellisen sukset. Jos täkykaloja on avannolle vietävänä, tarvitaan myös vesiastia ja kelkka. Monet kyllä panevat täkykalat koukkuihin jo kotona, mutta edellä lienee jo selvinnyt ettei se vastaa tarkotustaan. Silloin kalat kuolevat jo ennen järveen joutumistaan, mutta vasta avannolla hyvin kiinnitettyinä voivat ne elää vedessä vuorokauden ja parikin.

Hauskaa ja virkistävää on pistäytyä kalassa raikkaana talvipäivänäkin. Omapyytämä kala maistuu retkeltä palattua monin verroin makeammalta. Eikäpä kaloja talvella saakaan monin paikoin ostaa.

Uistinkalastus.

Uistimella tavallisesti käsitetään koukkua, jossa täky tai houkute on keinotekoinen, uittaessa pyörivä lusikka, väräjävä lehti, propelli t.m.s., ja uistamisella uistimen yhtämittaista eteenpäin kuljettamista. Tässä kirjassa on kuitenkin pidetty käytännöllisimpänä käsitellä tämän otsakkeen alla ainoastaan venheen jälestä vedettäviä tavallisia uistimia, vaan myös koskessa paikaltaan uitettavia, sellaisiakin kuin perhosuistin tai perhosonki, jolla ei tyynestä vedestä tavallisesti uisteta. Vieläpä tuntuu luonnollisimmalta lukea uistamiseksi kaikenlainen onkikalastus, milloin mato- tai täkyonkea uitellaan joko vavan avulla paikaltaan tai venheen perästä vetäen.

Torkkokalastukseen

tarvitaan hyvä, tukeva, renkailla ja kelalla varustettu n.k. torkkovapa. Sellaisen voi tehdä itsekin ja kelan tai rullan sijaan käyttää vavan tyvipuolessa myös kahta tappia, joiden ympärille siima kierretään. Mutta ostetut, taidokkaasti tehdyt vavat ovat tietysti mukavammat.

Siima samoin on oleva luja, punottu liinarihmoista, silkistä tai jouhista. Se pujotellaan renkaiden kautta vavan vartta myöten ja tyvipäässä olevalla kelalla voi sen kiertää lyhemmälle tai pitemmälle. Varsinkin latvimmainen silmus tai rengas on vavassa oleva luja ja lujasti kiinni, sillä sen varaan tulee tietysti suurin paino.

Onkena torkkovavalla onkiessa voi käyttää tavallisia suurempia onkiakin ja syötteinä samoja syöttejä kuin yleensä. Täkykalalla torkotellessa on kuitenkin parempi käyttää kaksihaaraista onkea, joka kiinnitetään kalan kiduksiin siten, että perustin tulee ulos suusta (katso luku »Täkykalastus»).

Varsinaisia onkilaitteita torkkokalastusta varten on useampia malleja, ja niitä saa ostaa. Mutta sellaisen voi laittaa itsekin sitomalla yhteen useampia onkia ja pannen perukkeeseen painon. Päällimmäiset kolme koukkua voi jättää tyhjiksi kieppumaan ja pyörimään, niitä lähimpään koukkuun kiinnitetään kalan pyrstö, ja kun toiset koukut ovat mahdollisimman pieniä, voi ne sitoa niin lähetysten, että koko taklaus tulee jäykäksi, ja sen avulla käyristää täkykalaa hieman, jotta se eteenpäin soutaessa kieppuu sinne tänne. Useimmittain kala tarttuu kolmeen päähimmäiseen koukkuun, niin että täkykala saattaa jäädä koskemattomaksikin.

Mikäli on saatavissa tuoreita täkykaloja, tavallisimmin noin 13—14 sm pituisia särkiä, sanovat tällaisen pyydyksen käyttäjät saavansa hyviä saaliita; suunnilleen samansuuruiset harrit eli harjukset, vieläpä ruutanat ja salakatkin kelpaavat, puhumatta taimenista, tuutaimista ja pikku nahkiaisista.

Kaupassa on myytävänä torkkokalastusta varten myös säilytettyjä täkykaloja pikku astioissa, mutta luonnollisesti ne eivät ole tuoreen kalan veroisia.

Torkkovavalla uistaessa saattaa käyttää myös keinotekoista täkyä. Mutta sellaista tavallisesti sanotaan uistimeksi, ja sillä saattaa kalastaa ilman vapaakin.

Lusikkauistin.

Uistimia on monenlaatuisia, mutta jo vanhojen maanukkojenkin koettama ja hyväksi havaitsema on yksinkertainen lusikkauistin. Alkeellisimmassa muodossaan siksi käytetään tavallista ruoka- tai teelusikkaa, josta varsi katkaistaan ja molempiin päihin tehdään reikä. Kärkeen kiinnitetään koukku, tavallisesti kolmihaarainen, ja tyvi kiinnitetään siimaan joko nuppipäisellä vaskilankapuikolla tai muuten niin, että lusikka vedessä vedettynä pääsee kierimään ympärinsä.

Ennen käyttämistä on lusikka puhdistettava molemmilta puolin välkkyvän kirkkaaksi. Kun sitä sitten soutaessaan vetää jälessään, pyörii se välkkyen ympärinsä ja houkuttelee ahnaan ahvenen tai hauin tarraamaan kiinni.

Urheilu- ja kalastuskaupoissa on myytävänä useammanlaatuisia lusikkauistimia, kuten albion-, lohi- ja harjauistimia, joiden lusikka useimmittain on toiselta puoIen hopeoitu toiselta kullattu. Parhain lienee sellainen pieni lusikkauistin, jonka ulkopuoli on hopeoitu, sisäpuoli kullattu. Ostouistimissa on tavallisesti koukut myös lusikan yläpäässä eli siinä, missä kalan suu olisi, mutta nämä koukut on paras ottaa pois uistelemaan lähtiessään. Tottuneet kalastajat yleensä laittavat ostouistimensakin sellaisiksi, millaiset heidän kotivesillään parhaiten pätevät.

Lusikkauistin herättää paremmin kalan ruokahalua, jos koukkujen silmukkaan tai lusikan yläpäähän pujottaa parisen punaista langanpäätä eviksi ja koukunpohjukkaan punaisen vaatetilkun pyrstöksi. Jotkut panevat madonkin peittämään paljaita koukkuja.

Perhosuistimia,

nimittäin uistinkoukkuja, joiden juureen on pienistä linnunsulista, höyhenistä tai muusta sellaisista tehty perhosen ja kärpäsen muotoisia laitteita, on olemassa mitä erilaisimpia. Mutta riippuu eri kalavesistä ja pyydystettäväin kalojen suuruudesta, millaiset ovat parhaat. Kalastajan on siis paras hankkia monipuolinen valikoima ja kokeilla, missä vesissä ja millaisina päivinä kukin perhosuistin parhaiten tepsii. Paras on kuitenkin kokeensa alottaa pienillä perhoskoukuilla ja sitten tarpeen vaatiessa vaihtaa suurempaan.

Enimmäkseen perhoskoukkuja käytetäänkin virroista ja koskista onkiessa. Harrille eli harjuksille tulee olla hyvin pieni koukku, taimenelle hieman suurempi. Kuitenkin ovat sekä harrit että taimenet toisina päivinä paljo halukkaampia, toisina haluttomampia ottamaan onkeen, tarjosipa heille miten kauniin leikkikalun tahansa.

Kesälomalla ollessa on aikaa kokeilla!

Keinotekoisia täkykaloja

on olemassa miltei lukemattomia malleja, joista useimmat ovat tehtyjä metallista, ja ovat ne osaksi kullattuja, osaksi hopeoituja. Kaikki ne ovat enemmän tai vähemmän kalannäköisiä.

Samoin kuin perhoskoukut ovat keinotekoiset täkykalatkin enemmän koskiongintaan kuin tyynenvedenkalastukseen sopivia. Muutamat kuitenkin sopivat uistelemiseen järvelläkin. Niinkutsutulla helmiäiskalalla saa ahvenia parhaiten. Niissä kuten kaikissakin keinotekoisissa ostouistimissa ja täkylaitteissa on kuitenkin aivan liian paljon koukkuja, jonka vuoksi ne liikkuvat raskaasti vedessä. Tämä tulee autetuksi siten, että poistetaan ne kolmihaarat koukut, jotka ovat suunnilleen kalanruumiin keskikohdalla. Silloin ne liikkuvat keveämmin, ja kala siltä tarttuu, jos kerran ottaa täkyyn.

Keinotekoisia täkykaloja on myöskin silkistä tehtyjä. Niiden sanotaan olevan hyviä, mutta järvivesillä niillä saataneen yhtä vähän kuin keinotekoisilla sammakoilla, madoilla, koppakuoriaisilla y.m.

Keinotekoisilla kaloillakin on hyvä kokeilla, milloin luonnollisia täkykaloja ei ole saatavissa.

Uistaminen.

Uistin-pyydys on mukava kalastin, sillä siihen tarvitaan vain uistin, kohtalaisen pitkä siima ja pieni käsikela, jolla siiman voi kiertää tarpeen mukaan pitemmäksi tai lyhemmäksi. Ja jos on hyvä täkykala tai tarkotuksenmukainen lusikkauistin, voi muutamilla vesillä saada hyvänkin saaliin. Uistinta voi myös helposti hoitaa ja pitää niitä yhden kummallakin puolella venettä. Uistellessa ilman vapaa täytyy kuitenkin olla aivan selvä vesi, jossa ei ole lumpeita eikä muita vesikasveja. Vavan avulla sitä vastoin voi viskata luonnollisen tai keinotekoisen syötin ruohikkoon, kaislikkoon, lumpeiden ja ahvenheinien lomaan missä vain on pienempikin avoin paikka, ja siten saada vesikasvien juurella väjyviä haukeja ja ahvenia.

Jos kalastaja asettaa venheen laitojen varaan eteensä poikkipuolin laudan, jonka molemmissa päissä on pari puupuikkoa pystyssä, ja näiden avulla pönkittää molemmin puolin venettä olevat uistimet hiukan loitommalle, noin 2—3 metrin päähän toisistaan, voi hän samaan aikaan pidellä kolmatta uistinta vavalla, niin että sen siima on toisten kahden välissä. Kun vapaa pitää koholla ja laskee sen siiman toisia vähän pitemmälle, voi siten kaloille tarjota kolme täkyä yhtaikaa. Tällöin tottunutkin kalastaja kumminkin tarvitsee hyvän soutajan, joka rientää avuksi pitelemään toisia uistimia, jos yhteen tarttuu suurempi kala.

Uistajalla pitää aina olla käsillä hyvä atrain tai »kalahaukka», sillä haavi ei silloin ole yhtä mukava.

Kuinka uistinta ja pitkää vapaa käytetään, siitä useimmilla lienee käsitystä, mutta mainittakoon sentään vielä, että jos uistinta soutaessa jotakin kaislikon rintamaa tai muuta syvänteen reunaa myöten siihen tarttuu jokin vesikasvi, ei kala tietysti siitä enää välitä. Matalikolla, jos se on puhdas ja sileä, voi hyvin saada kaloja uistimella, mutta myös syvemmälläkin vedellä. Uistin on silloin vajotettava niin, että se kulkee metrin tai kaksi vedenpinnan alapuolella, väliin syvemmässäkin, riippuen vuodenajasta ja kalastusvedestä sekä kalalajista, jota pyydystetään. Se asia kyllä selviää kalastajalle, kun hän kokeilee jonkun aikaa.

Vavan avulla voi määrätä syvyyden siten, että pitelee sitä korkeammalla tai alempana, kelaa siiman lyhemmälle tai pitemmälle, ja kun täky heitetään kaislikon, lumpeikon tai muiden vesikasvien aukkoon, tapahtuu se harvoin niin syvällä, ettei sen näkisi vedessä välähtelevän.

Uistaessa ja yleensä keinotekoisella syötillä onkiessa voi täkyä nytkäytellen ja värähdytellen pettää kalaa luulemaan, että sillä todellakin on elävä syötti edessään. Mitä taitavammin sen osaa tehdä, sitä parempi tulos.

Milloin uistimella tai syöttikoukulla uistaessaan saa useampia ahvenia matalikolta ulompaa maasta, on paras siinä laskea kiviriippansa pohjaan ja koettaa onneaan ongella.

Muuten on muistettava, ettei ole olemassa yleispäteviä uistin- eikä muun onkikalastuksen sääntöjä, varsinkin kun on kysymys niin suuresta alueesta kuin tuhatjärvien maasta. Erinäisillä vesillä, joilla on monet vuodet kokeillut, pääsee kyllä kalojen kera »lähemmin tutuksi». Ei siis yleiset neuvot kalastaessa paljoa auta, mutta ovat ohjeet sentään alottelijalle hyvät olemassa.

Sen kumminkin voi neuvoa yleensäkin, et ken aikoo lähteä kalastamaan, vaikkapa vain onki- ja koukkuvehkeilläkin, hän — ottakoon ensin selon kalastusasetuksesta ja siitä, kalastaako »vaarallisilla» vesillä. Varsinkin koskikalastuksessa ei viimeksimainittua seikkaa ole unhotettava.

Koskikalastus.

Lohikosket ovat tavallisesti niin »ylösotetut», ettei satunnaisella huvikalastajalla ole monin paikoin tilaisuutta lohenpyynnin harjottamiseen. Mutta on niitä sentään joitakin virtoja ja koskia, joista saa tilaisuuden kalastaa, jolleikään oikeita isoja lohia, niin pienempiä lohensukuisia kaloja. Ja kun onkikalastus tällaisissa koskipaikoissa ja suurempien purojen putouksissa tarjoaa kaikkein suurimman viehätyksen ja sieltä saadut kalat kuuluvat jaloimpiin, niin mainittakoon siitä vielä sananen erikseen.

Tavallisella ongellakin, joko veneestä käsin tai rannalta, voi saada harreja eli harjuksia, taimenia, kuujaita, rautuja eli nieriäisiä, lohenmulloja eli -pankkoja tai miten niitä kaikkia missäkin paikoin nimitettäneen.

Siihen tarvitaan yksinkertaisempi tai konstikkaampi, mutta tarpeeksi pitkä ja luja vapa, hyvä siima, joka on painolla varustettu, ja isommanpuoleinen, sininen englantilaisonki, johon pannaan pirteä onkimato. Onkimato on paras, vaikka mullot väliin »niiputtelevat» eivätkä ota siihen tarttuakseen. Silloin voi niille tarjota puutoukan, jollaisia saa kaatuneiden, puolilahojen puiden kuoren alta, vaarnamadon, heinäsirkan tai perhosuistimen. Viimeksi mainittuja näykkää lohenmullo mielellään, mutta ei tartu oikein hanakasti, vaan näykkii pian itsensä väsyksiin ja piiloutuu. Silloin voi antaa sen levätä, onkia toisesta paikasta ja palata jälleen, antaa sille uuden madon tai muun syötin. Jos onkijalla on täkykalaksi mutu, muikku tai pikku särki, malttaa taimen harvoin olla siihen tarttumatta.

Milloin ei mikään muu kelpaa, voi heittää koskeen pienen lusikkauistimen. Se kyllä pysyy koskessa itsestään pohjaan painumatta, vaikka onkija onkin yhdessä kohden. Vetämällä vavan avulla ylöspäin saa sen pirskuttelemaan vettä aivan pinnalla, ja silloin lohenpankko usein näykkää.

Onkiessa on oltava äärimmäisen varovainen, jotteivät kalat onkijaa näe eivätkä kuule hänestä hiirenrisahdusta, sillä lohensukuiset kalat ovat sangen arkoja. Ne tosin hyökkäävät pikaisesti onkea kohden, mutta jos ne huomaavat onkijan, pakenevat ne vielä nopeammin.

Jos taasen kala ottaa onkeen, ei sitä ole äkkiä temmattava maalle, vaan ensin hieman nykäistävä onkea jotta se tarttuu lujemmin kiinni, ja sitten annettava perään ja hiljaa vedettävä saalis rantaan. Suurempia kaloja täytyy uittelemalla väsyttääkin.

Haavi on aina oleva saapuvilla.

Taimenia on yleensä paras onkia vuolaista koskista, mutta voi niitä saada suvantopaikoistakin. Rautua eli nieriäistä sitä vastoin saa useammin tyynemmistä salmista kahden veden väliltä, samoin kuin ahventakin. Useimpia lohensukuisia pikkukaloja voi sitä vastoin talvella saada avannosta kirkasvetisistä järvistä.

Jos kesällä on vesi kirkasta ja sää häikäisevän päiväpaisteinen, eivät lohenmullot tahdo nykäistä. Silloin on paras odottaa, kunnes päivä painuu mäen taa, ja sitten koettaa uudelleen. Jos sitävastoin päivä on pilvinen ja on satanut, niin että vesi pienessä virrassa hieman kohoaa, silloin on paras onkisää, varsinkin jos on tyyni.

Kohoa ei koskesta onkiessa käytetä siimassa. Se vain säikyttelee arkoja kaloja ja on tarpeeton.

Velalla tai »pitkällä siimalla», jos koukkuihin on syötiksi onkimatoja tai mutuja, käy lohensukuistenkin kalojen kalastus hyvin. Kastemadot eivät ole välttämättömät, sillä saman asian ajavat 3—4 pientä matoa, jotka pujotellaan koukkuun ja jätetään osiksi riippumaan, jotta koukku näyttää pelkältä matonipulta. Täyksi käyvät myös säret, salakat ja muikut. Väliin voi tällaisella kosken alisuvantoon heitetyllä velalla saada myös siian.

* * * * *

Kun tämä kirjanen on aiottu vain alkuoppaaksi kesävapauttaan nauttiville huvikalastelijoille on siitä koetettu saada mahdollisimman pieni ja jätetty pois kaikki joka ammattikalastajalle tosin on tärkeää mutta huvikalastajalle vain turhaa painolastia. Ei tämä kirjanen sentään viimeksimainitullekaan ole täysin riittävä; onkimatkallaan hän tulee epäilemättä tekemään monta uutta ja mieltäkiinnittävää havaintoa, ja vasta siellä — onkikalastuksen ja kalojen elämän salaisuuksiin syvennyttyään — alkaa hän käsittää, miten erinomaisen viehättävä ja opettava ajanviete onkikalastus on.

Varsinkin koulunuorison olisi ongelle lähtiessään hyvä ottaa mukaansa mahdollisimman seikkaperäinen esitys Suomen kaloista. Vesikasveja ja monta muuta hauskaa luonnonilmiötä tulee onkiretkellään tutkineeksi ikäänkuin itsestään.