Part 1

language: Finnish

AAMUKELLOT

Kirj.

Adolf Schmitthenner

Toimittanut

Teuvo Pakkala

Mailta ja meriltä N:o 3.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

1.

»Nyt hän on kiinni! Kiinni saivat!»

Poikasia kulki etunenässä. Hurjaa vauhtia he mennä pyyhkäisivät kadulle jyrkkää alamäkeä etuporttia kohti. Sitten tulivat sällit verstaista, hevosenkengittäjät etumaisina. Palvelustytöt jättivät ruukkunsa kaivolle. Taloista tulla tupsahtivat porvarit ja naiset, ja vaaliruhtinaallisen amtmannin kauniit tyttäret kurottautuivat katsomaan ikkunoista.

Häntä kuljetettiin torikatua. Sotamies kulki edellä tehden tietä keihäsvarrellaan. Sitten tuli torvensoittaja ja rumpali. Torvensoittaja puhalsi samaa kappaletta, jota hän itse ja toverinsa olivat puhaltaneet toissapäivänä vaaliruhtinasta vastaanotettaissa. Silloin ei ollut tungos torilla ja liike kaduilla suurempi kuin tänäänkään, eikä ollut odotettavissa mitättömämmät kestit kuin toissapäivänä. Miksikä ei siis torvensoittaja soittaisi samaa kappaletta, jonka kaupungin urkuri oli valinnut soitettavakseen hänen ruhtinaallisen armonsa saapuessa? Rumpali taas noudatti toista periaatetta: joka kerta, kun hän astui jonkun neitosen ohi, iski hän kaikin voimin vasikannahkaan, joka parkui pahasti, lennätti pölyä ympärilleen ja herätti naurua.

Rumpalin takana asteli vanki, kädet selän taakse sidottuina. Hänen puseronsa oli siekaleina, mustat hiukset riippuivat hujan hajan kasvoilla. Vasemmassa ohimossa oli leveä haava, josta veri vuoti virtanaan.

Se mies vasta oli puolustanut itseään! Yksin viittä vastaan.

Kaksi oli hän paiskannut tantereeseen, ennenkuin he saivat hänet alleen. Ja kun he olivat saaneet hänet kumoon, oli hän tempaissut vielä yhden mukanaan, joka unohtikin nousta pystyyn.

Näin puhelivat sällit keskenään. Mutta tytöt, jotka katselivat ikkunasta, mustakutrinen Judith ja hänen leikkitoverinsa, vaalea Agathe, kuiskivat toisilleen hiljaa, jotta ei kolmas kuulisi: »Sääli kaunista, nuorta verta! Katsoppa, mitenkä hänen silmänsä salamoivat! Ja mitenkä hän astelee ylpeänä, ikäänkuin olisi mikäkin ritari! Totta tosiaan minä en tiedä meidän herroistamme yhtäkään, jonka kanssa niin mielelläni menisin tanssimaan!»

Samaten ajattelivat ja puhelivat myöskin tytöt kadulla. Mutta siitä huolimatta ei kukaan oikeastaan säälinyt häntä, ei vanhat eikä nuoretkaan, naiset eikä miehetkään. Hän oli näet ventovieras ihminen, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt vasta kun toissapäivänä, jolloin hän ilmestyi tanssimaan tuonne lehmuksen alle yläportilla. Siellä oli hän vähän aikaa tapellut vaaliruhtinaan jousenjännittäjän kanssa ja tappanut hänet. Miten se oli tapahtunut, sitä ei osannut kukaan selittää. Nuo kaksi miestä olivat vaihtaneet muutamia sanoja, rynnänneet toisiinsa jo käsiksi, ja samassa makasi toinen verissään, toinen tunkihe joukon läpi ja hävisi läheiseen metsään. Ruhtinaan ratsumiehet olivat heti ajaa karauttaneet pitkin katuja kaupungista ulos ja hälyyttäneet liikkeelle ympäristöllä olevien kylien asukkaat. Kaikenlaista joutilasta joukkoa oli jalkeilla etsimässä karkulaista lähimetsistä, he kun toivoivat saavansa sievän kiinniottopalkkion. Muutamat näistä olivat onnistuneet saamaan käsiinsä karkulaisen, mutta suoriusivat siitä huvista monilla mustelmilla, haavoilla ja jäsenvammoilla.

Tällaista tiesivät miehet kertoa. Naisväki taas oli ottanut selvää, minkä tytön tähden nuo molemmat vieraat olivat iskeneet yhteen. Ja kun saatiin tietää, että se oli vaunumestarin Veronika, ihmeteltiin entistä enemmän, sillä Veronika oli vielä lapsi ja oli ensi kertaa ollut tanssitilaisuudessa. Pojat eivät olleet koskaan hänestä puhuneet, eikä yksikään naisista ollut huomannut, että hän olisi kaunis. Sitävastoin tiedettiin, että hän oli köyhä ja ettei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia. Ja kun ei murhattukaan liikuttanut mitenkään ketään, niin seurattiin koko tapahtumaa ainoastaan uteliaisuudesta.

Kaupungin isillä sekaantui tähän uteliaisuuteen tyytyväisyyttä, joka sai heidät hykertelemään käsiään. Sen jälkeen näet kun vanha ruhtinatar oli kuollut tuolla linnassa, leskenasunnossaan, ei heillä ollut sen muurien sisäpuolella ollut yhtään maan hallitsijahuoneen jäsentä. Nyt kun vaaliruhtinas oli käymässä heidän luonaan, toivoivat he saavansa hankituksi itselleen muutamia etuoikeuksia tapauksen muistoksi. Mutta kun he onnettomuuden jälkeisenä päivänä kävivät tervehtimässä häntä, niin oli Ottheinrich ahdistanut heitä vihaisena, aivan kuin he olisivat olleet syynä siihen, että hänen palvelijansa murhattiin. He vakuuttivat olevansa tähän ilkityöhän syyttömiä kuin Betlehemin lapset ja säälivänsä murhattua kuin omaa veljeänsä. Mutta Ottheinrich oli armotta kääntänyt heille selkänsä, ja he olivat alakuloisina tallustelleet kukin kotiinsa. Sitä tyytyväisempiä olivat he nyt siitä, että vaaliruhtinaan ratsumiesten ei ollut onnistunut saada kiinni ilkityöntekijää, vaan kaupungin porvareiden. Missä vain senvuoksi kaksi raatiherraa tapasikin toisensa tungoksessa, he onnittelivat toisiaan ja tuumivat keskenään, että kiinniottajille pitäisi antaa yhteisistä varoista kunniapalkinto vaaliruhtinaan palkkion lisäksi ja noille kolmelle haavoittuneelle vielä päälliseksi kipurahoja.

Ottheinrich oli juuri noussut ruokapöydästä, kun melu läheni linnaa.

Hän meni ikkunan luo ja silmäili pitkin katua meluavaa joukkoa kohti.

»Ketähän he tuolla kuljettavat kaupunkiin? Totta vieköön, samalla soitolla, jolla he ottivat minut vastaan!»

Silloin törmäsi vanha linnanvouti ovesta sisään.

»Teidän armonne! He ovat saaneet kiinni hänet, ovat saaneet kiinni!»

»Kenen?»

»Tuon miehen, joka surmasi teidän Fritsinne.»

»Jopa jotakin!» huudahti vaaliruhtinas ja riensi ulos sellaisenaan, pää paljaana, kotinutussa.

Kun rumpali huomasi korkean herran, otti hän tehtävänsä vakavalta kannalta ja löi mahtavasti tahtia. Torvensoittaja yhtyi siihen kaksinkertaisella innolla ja soitti marssin viimeiset sävelet fortissimossa. Molemmat soittoniekat asettuivat vaaliruhtinaan vasemmalle puolelle. Torvensoittaja käänsi soittimensa ylösalaisin ja rumpali lopetti kappaleen pontevalla pärinällä.

Ottheinrich iski heihin vihaisen katseen ja kysyi heiltä olan yli:

»Oletteko pitäneet minua toissapäivänä narrina vai teettekö nyt narrin vaaliruhtinaaksi?»

Torvensoittaja, joka juuri veti henkeä, unohti sulkea suunsa, ja rumpali aukaisi suunsa selko selälleen. Näin he töllistelivät molemmat kysyvästi toisiaan, sillä he eivät ymmärtäneet, piilikö vaaliruhtinaan sanojen takana juomarahoja vaiko selkäsauna.

Ottheinrich astui portaita alas ja katseli pahantekijää,

»Sääli miestä!» mutisi hän partaansa. Sitten sanoi hän kansanjoukolle: »Tuolta miespoloiselta vuotaa verta. Hänen haavansa täytyy pestä ja sitoa!»

»Hänen haavansa pitää pestä!» »Se pitää pestä!» »Vettä ja pyyhin tänne!» »Missä on pesijä?» »Eikö pesijä ole vielä täällä?»

Tällaisia huutoja kuului tungeskelevasta väkijoukosta. Ei kukaan tiennyt, noudettaisiinko todella pesijä, eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Silloin astui joukosta kainosti muuan neitonen. Hän oli aivan nuori ja hento, tukka vaalea, silmät siniset, kainot. Hänellä oli kädessä saviastia, ja hänen käsivarrellaan riippui loistavan valkoisia, laskoksella olevia liinasia. Hän meni vangin luo, laski saviastian maahan ja alkoi pestä haavaa, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

»Se on oikein, neitiseni!» sanoi vaaliruhtinas. »Polvistu maahan, mies, jotta neiti voisi paremmin auttaa sinua!»

Vanki katsahti nyt ensi kerran laupeudensisareen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän kumarsi syvään hänelle ja laskeutui polvilleen katukivitykselle.

Lapsukainen punastui korvia myöten. Hänen hoikat sormensa vapisivat, mutta hän rohkaisi mielensä urheasti ja hengitti niin syvään, että se kuulosti melkein huokaukselta. Sitten hän teki tehtävänsä loppuun asti varmasti ja harkitusti, taitavasti ja näppärästi.

»Minä kiitän teitä!» sanoi mies ja nousi pystyyn. Neitonen sieppasi astiansa maasta ja katsomatta ylös pujahti väkijoukkoon samaanne päin, mistä oli tullutkin.

Haavaa pestäessä ja sidottaissa oli vaaliruhtinas tarkkaavaisesti tähystellyt polvistuvan miehen kasvonpiirteitä ja antanut sitten katseensa harhailla ikäänkuin olisi muistutellut jotakin, mitä ei voinut saada mieleensä.

Kun tuo miespoloinen oli noussut seisaalleen, palautti ruhtinas katseensa, silmäili vankia ja sanoi: »Irroittakaa hänen kätensä!»

Sidotun miehen synkistä silmistä kuvastui ruhtinaalle kiitollinen katse.

»Ei toki, armollinen herra!» sanoi pormestari ja astui esille raatimiesryhmästä. »Hän pannaan syvimpään tyrmään, eikä sinne viedä yhtään vankia vapain käsin. Niin vaativat säännöt.»

»Hyvä. Mutta hän on poikkeuksena säännöistänne. Irroittakaa hänen kätensä!»

»Anteeksi! Tämä mies ei ole ainoastaan tehnyt tuota moitittavaa murhaa, vaan on lisäksi kiinniotettaessa pidellyt pahoin kolmea miestä.»

»Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän taisteli henkensä puolesta. Ovatko nuo kolme minun miehiäni?»

»Ne ovat meidän kaupunkimme porvareita, räätäli, naulaseppä ja turkkuri.»

»Mutta mitä on teidän porvareillanne tekemistä tuon miehen kanssa? Jääkööt kotiinsa ja pitäkööt omastaan huolen. Vai onko heitä kutsuttu?»

»Ei, vaan kiitettävällä innolla ovat he kilvan lähteneet liikkeelle vapaaehtoisesti, palvellakseen teidän armoanne.»

Ottheinrichin hyvänsuopa ilme synkkeni.

»Niinpä saavat he itse pitää hyvänään, mitä ovat itselleen hankkineet! Huonon palveluksen he ovat minulle tehneet! Tämä mies olisi voitu vangita minun lähdettyäni teidän kaupungistanne. Luuletteko te, että on hauskaa tuomita ihminen päätään lyhemmäksi?»

»Oi, armollinen herra», sanoi amtmanni ja astui ruhtinaan luo, »hän ei tule tuottamaan Teille mitään vaivaa! Jättäkää hänet meille! Me tuomitsemme hänet, kun te olette poissa.»

»Minä olen maan korkein tuomari», sanoi ruhtinas ja loi lyhyen silmäyksen puhujaan. »Velvollisuuttani en jätä täyttämättä. Irroittakaa vangin kädet!»

Käsky lausuttiin korotetulla äänenpainolla. Nyt ei enää vastustettu. Kahleet putosivat maahan, ja mies ojenteli käsivarsiaan.

»Lupaa minulle, että et karkaa!»

»Lupaan sen!» sanoi vanki nostaen oikean kätensä.

Ottheinrich näki käden, mutta nosti heti katseensa siitä.

»Tiedätkö, kuka sinua puhuttelee?»

»Kukapa ei tuntisi teidän ruhtinaallista armoanne Ottheinrichiä, Reinin vaaliruhtinasta?»

»Sinä olet ollut Heidelbergissä ylioppilaana», jatkoi vaaliruhtinas. »Minä olen nähnyt sinut ylioppilaan vaipassa.»

Nuori mies kalpeni ja puristi ohuet huulensa yhteen.

Ottheinrich tarkasteli tuon poloisen repaleista pukua ja puhui edelleen:

»Sinä olit kaksi yötä metsässä, mutta ilma on kaunis ja sammal kuivaa. Sinun vaatteesi olivat jo sitä ennen siinä kunnossa, jossa niitten ei olisi pitänyt olla. Sinä olet mennyt kulkurien luokkaan ja vieläpä huonompaankin seuraan. Vanhemmillasi on jo ollut huolia tähtesi, ja nyt sinä seisot lopulta murhamiehenä edessäni.»

»Minun täytyi puolustaa henkeäni. Tuo toinen hyökkäsi kimppuuni.»

»Vanha virsi!» huusi kuningas vihaisesti. »Missä on se neitonen, jonka tähden miehet ottelivat? Tuotakoon hän tänne!»

Mutta se ei ollut tarpeen. Joukko jakaantui kahtia, ja sama neitonen, joka äsken oli sitonut haavan, astui kainosti esille, pää alaspainuneena, mutta aivan rauhallisena ja varmana.

»Eikö tämä ole meidän laupeudensisaremme?» huudahti vaaliruhtinas ihmeissään. »Lapsi kulta, sinä kuulut vielä äidin helmoihin, ja sinun tähtesi täytyy kahden miehen menettää henkensä. Katsoppa minuun.»

Veronika nosti kauniit silmäluomensa ja katsoi orvokinsinisillä silmillään vaaliruhtinasta kasvoihin.

»Tunnetko tuon miehen?»

»Hän tanssi kanssani toissapäivänä.»

»Tunsitko sen miehen, jonka hän pisti kuoliaaksi?»

»Hänkin tanssi toissapäivänä kanssani.»

»Kumman heistä olit tuntenut aikaisemmin?»

»En kumpaakaan. Molemmat näin vasta ensimäisen kerran toissapäivänä.»

»Kenen kanssa sinä olit, kun tappelu alkoi?»

»En kummankaan. Mutta he tahtoivat molemmat samalla kertaa tanssia kanssani, ja minä suostuin hänelle.»

»Kenelle?»

Veronika osoitti päällään vankia.

»Kumpi tarttui ensin puukkoon?»

»Minä näin ainoastaan hänen puukkonsa välähtävän.»

»Tyttö valehtelee!» jyrähti siihen vanki.

»Vaiti!» kuului vaaliruhtinaan käsky. »Ja joskin toinen ensimäisenä olisi temmannut puukkonsa, niin se ei puhu puolestasi. Sillä sillä, jonka veitsi niin helposti osuu toisen ruumiiseen, hyppelee se jo tupessakin. Valmistaudu kuolemaan. Huomenna, kun aamukellot ovat laanneet soimasta, sovitat sinä ilkityösi päälläsi.»

Mies poloinen lyyhistyi kokoon.

Ottheinrich katseli häntä säälien.

»Kehdossa ei sinulle ole laulettu, että näin kuolet. Missä elävät vanhempasi? Mikä on nimesi?»

Nuorukainen vaikeni.

»Etkö sinä vastaa minulle?»

»Minä olen hyvien ihmisten lapsi. Sallikaa minun olla mainitsematta nimeäni ja syntyperääni. On kylläksi, että vanhemmillani on murhetta tähteni. En tahtoisi tähän vielä lisätä häpeätä.»

Silloin muuan raatiherra meni ruhtinaan luo ja sanoi: »Eikö pitäisi kuitenkin tehdä hänelle tämä kiusallinen kysymys?»

Vihainen silmäys säikäytti hänet takaisin.

Ruhtinaan katse kääntyi taas tuomitun puoleen ja tutki häntä kuin mitäkin arvoitusta.

»Sinä olet poikennut hyveen tieltä ja kulkenut pahan polkuja. No niin. Me olemme kaikki syntisiä. Mutta miksi et ole ruvennut sotamieheksi, jotta olisit voinut saada kunniallisen kuoleman? Nyt joudut sinä pyövelin käsiin.»

»Keisarilla on rauha kaikkialla.»

»Unkarissa jo toraillaan», virkkoi vaaliruhtinas vilkkaasti. »Pian alkaa taas sota turkkilaisia vastaan. Siellä tarvitaan reipasta väkeä. Miksi et ole mennyt sinne?»

Nuorukainen huokasi syvään.

»Mielelläni menisin, kun vain voisin!»

Vaaliruhtinas näytti kamppailevan ajatuksissaan. Sitten hän pudisti surullisesti päätään ja sanoi:

»Se on nyt liian myöhäistä. Mutta kuule! Jos sinä ilmoitat minulle nimesi ja syntyperäsi, niin sinuun ei koske se miekka, joka riippuu mestari Hannun naulassa, vaan sinä kuolet kuulan lävistämänä. Kolme ristirintaista soturia, jotka minä vartavasten etsin, pitävät siitä huolen. Sano minulle nimesi hiljaa, ja minä annan sinulle ruhtinaallisen kunniasanani: se jää omaksi salaisuudekseni, mitä sinä minulle sanot.»

Vaaliruhtinas meni miehen luo ja asetti korvansa tämän suun eteen. Mutta sieltä ei kuulunut kuiskaustakaan, vaan mies kääntyi poispäin ja lausui ääneen: »Anteeksi, että vaikenen. Te tunnette äitini ja isäni. Siksi vaikenen.»

Vaaliruhtinas näytti hämmästyneeltä. Hän iski tutkivan katseensa nuorukaisen kasvoihin, mutta hänelle ei palautunut mitään muistiin.

»No niin», sanoi hän vihdoin, »kuolet siis tuntemattomana. Kuulan annan sinulle kuitenkin lahjaksi. Huomen-aamulla, aamukellojen tuolla ylhäällä tornissa tauottua soimasta, saat kuulasi juuri tässä paikassa kuten kunnon sotamies ainakin, joka muuten oli rehti mies, mutta rikkoi leirioikeutta vastaan. Viekää hänet kunnialliseen vankilaan», sanoi ruhtinas kääntyen raatiherrojen puoleen. »Minä tahdon niin. Lähettäkää hänelle pappi, jotta tämä olisi koko yön hänen luonaan. Mutta papin tulee jättää hänet rauhaan, jos hän sitä haluaa, Milloin soivat aamukellot?»

»Päivän sarastaessa, neljän aikaan.»

»Neljän aikaan tulee hänen olla tässä paikassa, ja heti kun kellot ovat soineet — Jumala olkoon kanssasi, poikani!»

Ottheinrich katsoi vielä kerran häntä syvälle silmiin, mutta löytämättä mitä etsi.

Nuorukainen tavoitteli puristaakseen ruhtinaan kättä, mutta Ottheinrich oli jo kääntynyt poispäin. Hän kutsui luokseen muutaman nuoren aatelismiehen ja mainitsi tälle lisäksi korpraalin ja kolme muskettisoturia. Sitten hän huusi: »Kuulkaapas, herrat, tehdäänpä pieni ratsastusmatka viheriään metsään harrastaaksemme metsämiehen ammattia!»

Kun ruhtinas neljännestuntia myöhemmin astui kaitoja kiertoportaita alas, jotka veivät hänen huoneestaan pihalle, oli hän, likinäköinen kun oli, vähällä juosta kumoon erään naisolennon, joka oli polvillaan varjoisimmassa paikassa.

»Kuka siinä? Kuka täällä on polvillaan? Nouskaa! Kuka te olette? Mitä te haluatte?»

Haamu jäi paikoilleen. Mutta kaksi kättä kohoutui rukoilevasti häntä kohti, samoin kasvot, joilla kyyneleet virtana vuotivat.

Ottheinrich kumartui kurotettujen käsivarsien väliin ja katseli kasvoja.

»Sinähän se olet, tyttöseni? Mitä sinä tahdot?»

»En sanonut äsken kaikkea», nyyhkytti neito. »Minä näin vain hänen veitsensä vilahtavan, koska katselin ainoastaan häntä enkä toista ollenkaan.»

»Vai niin! Entä onko sinulla vielä jotain sanottavaa?»

»On. Minä pyydän, säästäkää hänen henkensä.»

»Heitä sellaiset pyynnöt, lapsi kulta! Onko hän sinulle sanonut, mistä hän on kotoisin?»

»Ei, mutta luulen, että hän on Nürnbergistä.»

»Miksi niin luulet?»

»Koska hän sanoi, että Nürnbergissä tanssitaan muuatta tanssia toisin.»

»Nürnbergissä? Nürnbergissäkö?»

Vaaliruhtinas alkoi vaivata muistiaan. Hän oli usein ollut Nürnbergissä ja tutustunut useihin Nürnbergin naisiin. Olisikohan se —

»Tiedätkö, mikä on hänen nimensä?» kysyi vaaliruhtinas.

»Hänen etunimensä on Sabinus. Enempää en tiedä.»

Silloin ikäänkuin valkeni vaaliruhtinaalle kaikki.

»Sabine!» sanoi hän itsekseen.

»Säälikää häntä ja pelastakaa hänen henkensä!» tyttö rukoili.

»Mene kotiin, lapsi», sanoi vaaliruhtinas liikutettuna. »Heittäydy kotona polvillesi ja rukoile Jumalaa, että Hän olisi ystävällesi armollinen, minä en voi mitään. Missä olisi oikeudenmukaisuus, jos ruhtinaat koko kansan nähden ottaisivat kunkin persoonan huomioon? Kun aamukellot huomenna varhain soivat, silloin rukoile entistä palavammin, sillä viimeisen kellon kumahduksen tauottua kuuluu kolme laukausta, ja kolme kuulaa lävistää hänen rintansa. Sinä kuulet sen, lapsi, ja minä myöskin. Siiloin itket sinä ja minä myöskin. Mene!»

Ottheinrich astui hänen ohitsensa. Oven edustalla huusi hän pihalle:

»Riisukaa hevosilta satulat! Minä en lähdekään metsälle.»

Syviin mietteisiin vaipuneena hän nousi portaita mennäkseen huoneeseensa välittämättä tyttösestä, joka pujahti hänen ohitsensa. Tunnin toisensa perästä kuuli kamaripalvelija, joka oli vastaanottohuoneessa, hänen astelevan edestakaisin. Samaan aikaan polvistui Veronika kammiossaan vuoteensa ääressä ja rukoili, mutta ei sitä, että Jumala olisi armollinen vangin sielulle, vaan että Hän antaisi sen onnistua, mitä hänellä itsellään liikkui mielessä. Kun isä huusi hänelle, nousi hän pystyyn, silitteli pukunsa tasaiseksi ja pani tukkansa järjestykseen. Hänen huulensa olivat kokoon puserretut. Ulos mennessään kuiskaili hän itsekseen: »Kun huomenna aamukellot soivat... Ne eivät saa soida, eivät saakaan!»

2.

»Minne sinä vielä menet, Veronika?»

»Menenpä vielä hetkeksi tädin luo tuonne alapäähän kaupunkia.»

»Sinähän olet unohtanut kehräämisesi.»

»Tänään ei kehrätä, me vain vähän jutustamme keskenämme!» Veronika asteli kiirein askelin katua. Kulmauksessa vilkaisi hän taakseen ja riensi edelleen, mutta ei oikealle köysitorin poikki, minne olisi ollut mentävä, jos mieli tädin luo, vaan hävisi kirkon muurin suojaan, jonka lounaiskolkkaan pieni katu päättyi. Hän astui nyt viheriätä polkua, joka kulki kirkkomaan ja vallihaudan välillä. Kirkkomaan muurilla istui kaksi poikaa pitäen pitkää ongenvapaa polun yli onkien vallihaudasta.

»Kivennuoliaisiako te ongitte?»

»Sinä kosketit meidän onkisiimaamme, tuhma tyttö!» sanoi se pojista, joka piteli vapaa, ja nosti samassa ongen ilmaan, Veronika seurasi muuria seuraavaan kolkkaan asti ja kääntyi siellä. Näin tuli hän kirkkomaan kapeaan pohjoispäähän, joka yhtyi linnan suojavalliin. Hän katseli polkua pitkin pituutta: ei yhtä ihmistä näkyvissä. Ei tuolla, puolenkaan vallihautaa, missä polku kulki kaupungin muurin alatse, ollut yhtä sielua, ja yhtä tyhjä oli valli, jonka jyrkkään päähän polku loppui.

Veronika meni tälle rinteelle asti ja nousi sitten kapeita rappusia, joiden alimaiset portaat nojasivat kirkkomaan muuria vasten. Viidenneltä portaalta oli helppo nousta muurille. Mutta ensin hän tähysteli kirkkomaalle ja linnan ikkunoihin päin sekä pitkin muuria. Molemmat poikaset olivat häneen selin ja katselivat ongensiimaa pitkin vallihautaan. Kirkkomaalla oli hiljaista. Mutta linnan toisen kerroksen viimeisessä ikkunassa aivan linnankirkon vieressä seisoi pitkä, hartiakas mies katsellen linnanpihan ja kirkkomaan nurkkauksen yli iltataivaan viimeistä hohdetta pilvissä. Veronika oli aivan tämän katseen linjalla, mutta hänen ei tarvinnut pelätä, että tuo linnasta katsoja hänet huomaisi, sillä hänen vartalonsa peittyi syreenin taajaan lehvään ja leveihin kukkaterttuihin. Hän vilkaisi taakseen. Hänen takanaan ja edessään molemmilla poluilla vallihaudasta alkaen ja tuonnempana kaupungin muureilla ei näkynyt ketään. Näin odotti hän levollisesti, että tuo mies vetäytyisi linnan ikkunan luota pois. Hän katseli sinne tarkkaavasti. Mahtava iltarusko heijastui kirkkaasti linnan seinään ja valaisi miehen kasvoja avonaisen ikkunan ääressä. Se oli vaaliruhtinas. Yhtäkkiä pyörähti vaaliruhtinas ympäri ja hävisi huoneen pimeään. Veronika odotti hetkisen ja oli jo aikeissa heilauttaa itsensä muurille. Mutta silloin tuli taas pimeästä esille tuo haamu. Vaaliruhtinas nojasi kätensä rintasuojukseen ja katseli ulos. Näin hän seisoi muutamia hetkiä. Sitten hän kääntyi hiljalleen ympäri ja meni takaisin pimeään. Hän näytti kävelevän edestakaisin huoneessaan. Veronika odotti, kunnes hän taas tuli näkyviin, ja kun hän sitten uudestaan käänsi selkänsä, nousi Veronika oksien lomitse muurille, tarttui molemmin käsin oksatukkuun ja hyppäsi kirkkomaan puolelle. Puu taipui hänen painostaan, ja Veronikan hajalla olevat kiharat leveine nauhoineen hulmusivat sinne tänne. Hän pujahti viheriän ruohikon poikki muurin suojaan ja juoksi vanhojen hautakivien ja kaikenlaisten pensaitten taitse ja tuli piilossa olevaan kirkonkoIkkaan juuri tämän muurin ja esillepistävän portin välille. Hän istuutui sorakasalle, missä oli hyljättyjen hautakivien palasia, ja katseli yli kirkkomaan niitä samoja rusopilviä, joihin Ottheinrichinkin katse suuntautui joka kerta, kun hän tuli ikkunaan, joka nyt oli Veronikan yläpuolella.

Päivänvalo sammui, puitten varjot tulivat himmeiksi ja sulivat yhteen, hämärä laskeusi maahan, ja taivas tuli harmaaksi. Alkoi tuulla raikkaasti, raidat alkoivat humista juhlallisesti. Muuan rastas alkoi laulaa hautuumaan toisessa päässä, ja ääneti odottavan tytön vieressä vastasi tähän pieni tiainen vienolla viserryksellään. Veronika katseli puuhun, jonka latvasta lintu lausui mietteensä. Mutta hän ei voinut nähdä lintua, oli jo niin pimeä. Hän kuuli, mitenkä vaaliruhtinas rykäisi korkealla hänen yläpuolellaan ja mitenkä ikkuna suljettiin. »Tuuli puhaltaa hänen huoneeseensa ja sammuttaa kynttilän», ajatteli Veronika ja pani kätensä ristiin, sillä iltakellot alkoivat soida. Veronikan lausuttua rukouksensa kellot soivat yhä edelleen.

»Olisivatkohan nämä jo aamukellot? ajatteli hän ja kuunteli. »Ehkä! Iltatähtihän on samalla aamutähti.»

Viimeinen kumahdus kaikui, rastas ja tiainen olivat vaijenneet. Kuului piiskan läimäys etäältä, mutta ei vaunujen kolinaa. Iltatähti sai tovereita ympäri taivaan lakea. Taivaan ja maan välillä liiteli yö.

»Nyt on oikea hetki», puheli itsekseen Veronika. Hän nousi ja meni hautuumaan poikki ristien ja hautakivien ohi, puitten suojassa vastakkaiseen kulmaukseen. Täällä kohosi ilmoille muurien välissä pieni kivinen rakennus, missä säilytettiin hautauskapistuksia. Veronika tunsi paikat. Olihan haudankaivajan tytärvainaja ollut hänen mieluisin leikkitoverinsa. Hän tiesi, mitenkä ovi avattiin. Heti edessä oikealla piti olla tikapuut.

Mutta ei ollutkaan. »Nämä ovat paarit, jotka ovat asetetut muuria vasten. Mutta aivan vieressä tuntuu olevan piena ja tuossa toinen! Esille vain, mikä lienetkin! Panemme sitte kaikki entiseen järjestykseen. Tule esille!»

Hän asetti tikapuut vasemmalle olalleen ja palasi samaa tietä nurkkaansa.

»Voi toki!» Hänen tikapuunsa olivat pimeässä takertuneet johonkin hautaristiin. »Tuon alla maan povessa lepää entinen oikeudenpalvelija. Älä ole minulle vihoissasi, en tehnyt tätä tahallani! — Mitä liikkuu takanani? Älä ole vihainen, hyvä vanha Nikolaus! Minä olen Veronika, joka kerran toi sinulle keppisi kaupungin vallihaudasta, kun olit humalassa. Auttakaa kaikki hyvät henget....»

Veronika menetti hetkeksi tajuntansa meikein kokonaan. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen taas heittäytyä maahan, kuten tuolla portaitten ääressä, kun vaaliruhtinas astui portaita alas raskain askelin. Hän tunsi itsensä niin heikoksi toimiakseen yksin. Mutta lopulta hän veti reippaasti ilmaa keuhkoihinsa. Tikapuut hän oli asettanut viereensä nojaamaan kirkkomaan muuria vasten ja katseli korkeuteen. Tuolla ylhäällä oli musta juova; se oli ikkuna, mistä hän niin monen monta kertaa oli manalle menneen leikkitoverinsa kanssa mennyt kirkkoon. Ensin oli hän sen tehnyt uteliaisuudesta tirkistelläkseen ja koetellakseen noita kaikkia juhlallisia esineitä, mutta sittemmin intohimoisesta halusta saada nukahtaa ruhtinaallisen penkin pehmoisilla patjoilla. Kun he viimeisen kerran olivat tulleet tästä sisälle, sai hänen ystävättärensä kuolintautinsa. Hän oli näet ensin istunut korkean syreenin latvassa ja viskellyt maahan tuoksuvia, valkoisia kukkaterttuja. Silloin oli aurinko paahtanut hänen ohimoilleen, ja taas kirkossa sisällä oli koleata ja kylmää kuin kellarissa. »Jos sinä vielä eläisit, Margarete, niin olisimme nytkin kahden!»

Veronika asetti tikapuut seinää vasten ja nousi niitä ylös. Hän painoi vähäsen peukalolla ikkunaan: se ponnahti auki sisäänpäin. Kylmä henkäys lehahti pimeästä vastaan.

Ennenkuin Veronika astui aukosta sisään, hän katsoi vielä taaksensa. Kuu oli varmaankin noussut, sillä kirkkomaassa oli hämärä. Veronika etsi ystävättärensä ristiä. Tuolla se välkkyi syreenipuun alla, jonka latvasta haudankaivajan tytär tuona toukokuun päivänä oli heitellyt kukkia omalle vastaiselle haudalleen. »Auta minua, Grete», kuiskasi Veronika. »Ole tässä vartiana ja pidä toiset loitolla, jos he pyrkivät minua ahdistamaan!» Veronika astui rohkaistuneena ikkunasta pimeään.

Hän istui hetkisen kyykyssä leveällä ikkunalaudalla, sitten hän kääntyi, kannatteli itseään pitäen oikealla kädellä vipajavasta ikkunan puoliskosta kiinni, toisella tarttui hän ikkunanristeykseen ja laskeutui hiljalleen kirkkoon. Hänen jalkateränsä koskettivat istuimien puista nojaa, jolla kuorin sisäseinä oli peitetty. Täältä laskeutui hän penkille ja seuraavassa hetkessä hän seisoi kirkon kivisellä lattialla. Himmeä valojuova tuli muutamasta ikkunasta ja kulki vinosti kirkon poikki hipaisten yhtä alttarin kolkkaa. »Tuolla vasemmalla linnan etupihan yläpuolella täytyy siis kuun olla. Se valaisee minulle ylhäällä tornissakin», arveli Veronika ja meni kaikessa rauhassa alttarin ohi kaksi porrasta alas.

Hän asteli ensimäisen naistenpenkin sivu, tuli pimeään varjopaikkaan ja sieltä puisille portaille, jotka veivät lehterille. Alimainen porras narisi hänen astuessaan, mutta seuraavat olivat hiljaa. Ja pian oli Veronika oven edessä, josta mentiin ruhtinaallisten penkkiin. Ovi oli raollaan ja avautui ääneti. Veronika astui sisälle ja kulki varpaillaan. Niin olivat molemmat tytöt aina tehneet, kun he pujahtivat ovesta sisälle. Ohimennen silitteli hän samettia, jolla Margarete oli maannut vetäen ahnaasti keuhkoihinsa kuoleman henkäyksiä. Tässä päättyi penkki. Veronika seisoi paikoillaan. Hänen vasemmalla puolellaan oli tamminen ovi, joka vei linnaan. Tämän oven takana oli se mies, jonka vallassa oli määrätä tuon mies paran elämästä ja kuolemasta. Vieläköhän hän nytkin käveli edestakaisin? Veronika kuunteli. Silloin juolahti hänelle mieleen, että ovi voi olla hyvin paksu ja sen takana ties mitä. Hän astui sisään. Ruhtinaallisten penkin toisessa päässä oli taas ovi; se oli kiinni, mutta lukitsematta. Eteenpäin! Veronika hiipi takimaisen miestenpenkin ja muurin välitse. Kun hän tuli ikkunan kohdalle, mistä valojuova pilkisti kirkkoon, pysähtyi hän ja katseli ulos. Vastapäätä olevan linnan sivustan yläpuolella paistoi kuu. Liuskakivet pihalla välkkyivät kuin hopea. Huomenna varhain, kun kuu on kulkenut tornin yli ja kun sen asemesta aamutähti tuikkii linnan päädyn yläpuolella, seisoo tuolla kimaltelevalla kivityksellä se mies, jolle hänen elämänsä kuului siitä hetkestä, kun hän antoi käsivartensa hänelle. Ja kun aamukellot ovat viimeisen kumahduksensa ilmoille lähettäneet, kohoaa kolme välkkyvää pyssyä, ja kolme laukausta pamahtaa. Mutta viimeistä kumahdusta ei pidä kuuluman! Ne eivät kumahtele ensinkään! Veronika pusersi huulensa yhteen ja pui pienoisia nyrkkejään. Hän meni sitten edelleen. Hän tuli matalalle rautaovelle, mistä kuljettiin torniin. Hän tiesi, että se oli säpissä. Hän kopeloi ylhäältä ja alhaalta. Säppiä ei löytynyt. Mutta tässähän se onkin sivulla. Vasta kolmannella yrityksellä irtaantui se, vielä yksi voimakas työntö, ja se vetäytyi taaksepäin. Ovi avautui sisälle päin. Kova ilmanveto lehahti häntä vastaan. Veronika alkoi nousta kiertoportaita. Yhtäkkiä seisoi hän kirkkaassa kuunvalossa, joka tuli tornin vasemmalta puolelta, avonaisesta luukusta. Tuuli oli yltynyt, se puhalsi lännestä. Nopeasti nousi Veronika portaita, kulkien milloin pimeässä, milloin valossa. Nyt oli hän ja tornin ylimmässä kerroksessa. Täällä oli pilkkoisen pimeä, sillä luukut olivat kiinni, Hän hapuili käsillään seinää, se tuntui kostealta ja homeiselta. Varovasti kulki hän seinän viertä, koetellen ensin jalalla! Tuossa on ikkunaluukku! Se oli lujasti kiinni ikkunalaudassa eikä liikahtanut paikoiltaan, vaikka hän olisi miten siihen painanut. Jumalan nimessä eteenpäin! Grete! Grete! — Edelleen vain seinän viertä pitkin. Hyi! Miltä mahtoivatkaan kädet näyttää! Ne lemahtivat homeelle ja hämähäkinverkolle. Äkkiä töksähti jalka erääseen palkkiin. Hän koetteli käsillään. Tästä nousivat viimeiset portaat kellotapuliin. Ylös, ylös! Noustessaan kääntyi hän ja katseli alaspäin. Nyt näki hän kuitenkin alhaalla himmeän valon. Se tuli kiertoportailta. Siis tuolla oli uloskäytävä, jos hän haluaisi alas. Mutta suoraan kulkiessa sattuisi ehkä aukkoja eteen, senvuoksi on parasta seurata aivan kiltisti seinän vierustaa. Nyt ylös! Ohoh! Hän iski päänsä johonkin kovaan. Mitäs tämä sitten on? Lauta hänen yläpuolellaan. Se on laskuovi! Eihän se vain liene kiinni! Veronika työnsi pienet kätensä sitä vasten ja ponnisti. Lauta peräsi. Valojuova väikkyi hänen edessään. Vähitellen aukeni, kuin kiilalla, kokonainen valovirta. Yhä pienemmäksi tuli laskuoven vastustus. Äkkiä avautui se kuin itsestään. Veronika nousi tuonne vapaaseen korkeuteen. Yötaivas kurkisti vielä sisään. Korkealla taivaanlaella tuikkivat tähdet, tuossa oli kuu, ja sen ihanassa valossa kimmelsivät kellot! Kellot! Hänen sydämensä sykähti ilosta. Kolme niitä on. Ne riippuvat rinnakkain, keskellä iso kello, sen kummallakin puolella pienet. »Mikä lienee aamukello? Jos ei yksi, niin toinen. Senpä vuoksi ei pidä yhdenkään niistä soiman! Ensimäiseksi pitää sinun tulla mykäksi, sinä välkkyvä ja sievä!»

Veronika astui palkkia pitkin, joka oli seinän vieressä, kunnes hän oli kellon luona. Hän hyväili sitä, kurotti päänsä pylväitten väliin ja painoi huulensa kylmää pintaa vasten. »Ole hyvä ja tottelevainen! Minä koristan sinut vielä kukillakin!»