Part 2

Sitten hän kumartui ja ryömi pylväsristikon läpi kellon alle. Hän astui varmasti horjuville palkeille ja oikaisi itsensä suoraksi. »Tässä näkyy olevan kellonkieli, se pitää saada pois ja heti. Mutta kukapa olisi aavistanut, että se on niin raskas? Jaksaa sitä kuitenkin vähän nostaa. Annas kun katson, miten se on kiinni!»

Veronika koetteli kädellä. »Tästä se on mennyt sisään ja siitä sen pitää tulla uloskin. Oleppa nyt, tyttö, järkevä!»

Hän tarttui molemmin käsin kellonkieleen, kohotti sitä ja sovitteli sen silmukan milloin mihinkin asentoon. Hän oli huutaa riemusta, pidellessään kellonkieltä käsivarsillaan. Hän antoi sen liukua rinnalle asti ja puristi sitä sydäntänsä vasten, aivan kuin se olisi ollut pieni lapsi ja hän itse sen äiti. Sitten työnsi hän sen palkeilta lattialle ja pujahti itse perässä. Seistessään siinä kirkkaassa kuun valossa tuumiskeli hän minne nukkensa korjaisi. Hän ensin tuumi heittää sen kirkkomaahan. Mutta siellä se voi pudota kiville, ja kova kalahdus voisi herättää huomiota. Se pitää siis kätkeä! Minne? Portaitten alle? Mutta jos heillä on lyhdyt mukanaan tullessaan ja etsivät sitä, niin löytävät. Silloin välähti hänelle mieleen vaaliruhtinaan penkki kirkossa. Siellä oli pitkä patjalla päällystetty jalkalauta. Sen alle aikoi hän kätkeä kellonkielen, sillä sieltä ei kukaan niinkään pian arvaisi sitä etsiä.

Veronika nosti sen maasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän voi kulkea nopeasti, sillä valo seurasi häntä rautaovelle asti, josta mentiin lehterille. Hän jätti tämän oven mennessään auki ja hiipi kiireesti penkkirivien lomitse ruhtinaallisten penkkiin. Tämän tunsi hän pimeässäkin. Hän kumartui etsiäkseen jalkalautaa. Ensimäisenä sattui käsi autuaan kreivitärvainaan jalkasäkkiin. Sen takana oli patjalla päällystetty jalkalauta. Hän antoi kellonkielen liukua sen taakse, terävä pää edellä, asetti jalkalaudan paikoilleen ja riensi tyytyväisenä entistä tietä takaisin kiertoportaita ylös, lattian poikki tikapuille ja lopulta kellotorniin.

»Nyt tulee naapurin vuoro», puheli hän mennessään toisen pikku kellon luo. Hän pujottelihe vaskisen kupolin alle, kohautti koetteeksi kieltä ja etsi sitten sormella silmukkaa ja koukkua. Mutta, voi surkeutta! Siitä ei voinutkaan irroittaa kieltä. Vaskinen rengas oli pyöreä ja eheä. Lapsen pienet sormet etsivät turhaan, ne eivät löytäneet aukinaista kohtaa missään.

Veronikan kätöset hervahtivat esiliinalle. Huolissaan katseli hän kuuta, ikäänkuin pyytäen siltä neuvoa ja apua. Mitä tuli hänen nyt tehdä? »Leikkaisinko poikki kellon köyden? Noutaisinko haudankaivajan varastohuoneesta kassararaudan katkoakseni köydet! Mutta kellonsoittaja hankkisi uudet, ja neljännestunnin kuluttua kaikuisi kuitenkin kellonsoitto! Mitä minun pitää tehdä, hyvä uskollinen ystäväni, kuu?»

Se vain paistoi itsetyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut taivaankellon kielenä ja olisi ajatellut itsekseen: »Minä olen hyvin kiinni, ei minua irroita kukaan.» Samassa läheni muuan pilvi ja kulki kuun editse. Muutaman hetken oli kuu kuin lämpöiseen vaippaan kätkettynä. Silloin huudahti Veronika: »Ruhtinattaren jalkasäkki!» Ilosta naurahtaen hän katseli kuuta, joka taas oli tullut häikäisevän kirkkaaksi. »Kiitän sinua, rakas ystävä!»

Ensin sakaristoon: etsi kaikki nyörit ja laahaa ylös kaikki, mikä matolta näyttää!

Veronika juoksi portaita alas lehterille päin! Ohimennen sieppasi hän jalkasäkin ja painoi sitä rintaansa vasten juostessaan edelleen.

Juosten riemuissaan kompastui hän portaisiin, jotka veivät kuoriin. Mutta hän pudota kupsahti lämpöiselle ja pehmeälle jalkasäkille. Jo seisoi hän kovin hengästyneenä alttarin edessä. Kunpa löytäisin vain kaikki muutkin! Vasemmalla oli sakaristo ristikkoineen. Hän nosti säppiä. Ovi aukeni vastahakoisesti naristen. Silloin pelotti häntä ensi kerran, että selkäpiitä karmi. Hänestä tuntui, kuin olisi jokin hämärä olento noussut hänen eteensä. Näin tapasi pastori nousta tuoliltaan, kun hän oli aikeissa mennä saarnastuoliin. Veronika puri hammasta ja meni edelleen. Ei siellä tietysti ollut ketään! Tässähän on kaappi, missä unilukkari säilyttää nyörinsä.

Miten usein olikaan Veronika ryövännyt kirkon omaisuutta tästä kaapista entisen leikkikumppalinsa kanssa, kun he sitoivat seppeleitä ja nuora oli heiltä loppunut! Kaapin yläpuolella riippuu seinällä muuan Lutheruksen lause kehyksissä, ja vinosti viimeisen kolmen rivin yli oli asetettu kuollut tuhatjalka, jota he usein olivat kauhulla katselleet. Mutta sitä ei saa nyt ajatella! Se on kuollut ja lasin alla. »Ovi auki! Tässähän ovat nyörit ja nauhat, kokonainen kerä! Pistänpä sen jalkasäkkiin, niin voin ne kantaa paraiten! Kas tässä on liinanen, sitäkin voin käyttää. Lattiamaton otan myöskin mukaani. Mutta mitäs on tässä? Voi, mainiota, nahkainen kotelo! Auki! Pikari on sisässä. Sen laskemme lattialle ja kotelon otamme. Sekin sopii vielä jalkasäkkiin. Ja sitten liinaset — yksi, kaksi. Jokohan minulla nyt on kaikki? Onpa niinkin. Ja nyt matkoihin!»

Veronika iski otsansa sakariston ristikkoon niin, ettei voinut heti löytää ovea. Tuska valtasi hänet äkkiä. »Ulos, ja pian lehterille! Miesten penkeissä olen jo turvassa. Mutta rinnallani ilmassa astelee pastori. Hän koettaa estää menoani, ja tuhatjalka makaa kuin mikäkin jättiläinen tuolla pimeässä käytävässä!»

»Ylös penkille! Sinne paistaa kuu, siellä olen turvassa. Mutta nyt olenkin penkin päässä, täytyy laskeutua alas. Tuolla näkyy kaistale kuun valoa. Pidän sitä silmällä ja menen ovelle. Jumalan kiitos! Portaita ylös! Nopeasti! Ne pujahtavat ohitseni ja kulkevat perässäni! Tuolla kyykkii joku nurkassa. Se hengittää kuin ihminen. Ja miten sen silmät hehkuvat! Pöllöhän se on. Eteenpäin! Vielä yhdet portaat! Sitten on valoa, ja siellä ovat kellot! Voi kauheata, liinaset liehuvat takanani! Niistä ne voivat saada minut kiinni. Mutta eivät ne ota minua kiinni. Grete, Grete, auta minua! Vielä viisi, vielä kolme porrasta! Mutta enhän minä pääse milloinkaan perille! Jumalalle kiitos, tuossa on viimeinen este — laskuovi on auki. Ai, minähän olen itse työntänyt sinut auki! Jumalalle kiitos ja kunnia! — Ylhäällä!»

Veronika hervahti polvilleen. Niin oli hän uuvuksissa. Sydän löi kovasti. Mutta hän toipui, sillä hänellä oli mitä tarvitsi. Kuitenkaan hän ei päässyt tuskastaan ja kauhustaan. Kaikki kummitukset olivat liikkeellä ja liitelivät hänen ympärillään. Lohduttavaa kuuta ei enää näkynyt. Hopeahohteinen käyrä oli tosin kirkontornin yläpuolella, mutta joka taholta hiipi esille hämärä yö. Äkkiä nousi tuuli, joka suhisten pyyhkäisi tornin läpi sekä avonaisista ovista kirkkoon. Veronika kuunteli sen huminaa ja voihketta. Hän kuuli, mitenkä se kiiti kirkon läpi. Muuan ikkuna läpätti edestakaisin. Se oli juuri se ikkuna, josta hän oli tullut sisään. Hänelle tuli mieleen, että kaikista haudoista oli tie vapaana hänen luokseen. Hän olisi mielellään pannut kiinni laskuoven, joka oli puoleksi auki. Mutta hän pelkäsi liikkuakin siitä paikasta, minne oli kyykistynyt. Myrsky yhä kasvamistaan kasvoi. Repaleisia pilviä kiiteli taivaalla. Tuuli vuoroon kiihtyi vuoroon laimeni. Kaikki vapisi ja natisi hänen yläpuolellaan. Äkkiä kuului räiskyvä pamahdus! Rautaovi, josta kuljetaan parvekkeelle, on paiskautunut kiinni. Heti sen perästä vaappui laskuovi sinne tänne, laskeutui hitaasti ja sulkeutui kumeasti.

»Sen olet sinä tehnyt, pieni Grete!» puheli Veronika itsekseen. »Olet sulkenut ovet perässäni ja seisot vahtina. Nyt ei voi kukaan tulla luokseni.»

Hän oli nyt aivan rauhallinen. »Nyt voin käydä työhön. Joskaan ei kuu minulle anna valoa, niin onhan tuolla tähtitaivas, ja tornissa sekä kellojen alla on kylläkin valoisaa.»

Ja nyt kävi hän työhön käsiksi. »Ensin sukka», sanoi hän, vetäessään kellonkielen ylle nahkakoteloa. »Sitten sukkanauha!» Hän sitoi sen kiinni. »Ja nyt lämmin hame!» Hän sovitti jalkasäkin kellonkielen päälle ja kietoi sen ympäri kankeata nuoraa. »Pannaanpa vielä virkapuku!» Hän verhosi jalkasäkin valkoisella, villaisella vaatteella, taitettuaan sen kolmin kerroin. Hän sitoi senkin lujasti ja kiinnitti päät ylös väkään, mistä kieli riippui. »Lopuksi vaippa!» Hän kääri tämän muodottoman laitoksen mattoon ja kiskoi sen ympäri karkeimmat nuorat sekä kiinnitti ne kielen silmukkaan. Koeteltuaan moneen kertaan tekelettään ja paranneltuaan sitä astui hän kellon alta, tarttui sen laitaan ja liikutti kelloa, ensin vain varovasti, sitten yhä rohkeammin ja lopulta kaikin voimin. Kello kieppui ääneti edestakaisin. Ja kun se oli aikansa heilunut ja oli paikoillaan, ei ollut yhtään sidettä irtaantunut.

Kaikissa näissä puuhissa oli kulunut tunti toisensa perästä. Kuu oli taas tullut näkyviin torninkaton länsipuolelta ja paistoi heleästi ja kirkkaasti luukusta ja ikkunoista sisään. Myrsky oli asettunut, taivas oli pilvetön. Tähdet tuikkivat, lähettäen omituisen syvän välkkeensä. Ja idässä mäntymetsän yläpuolella vaaleni jo taivas. Alakaupungista kaikui vartian huuto: »Onnea kolmelle!»

»Nyt on pahin edessä, suuri kello!» arveli Veronika. Hän sieppasi lattialta loput nuorista ja kapusi telineitten läpi keskimäisen kellon alle. Se oli suurin ja korkeimmalla. Kieli ei tosin riippunut niin korkealla, ettei hän olisi voinut molemmin käsin tarttua siihen. Mutta miten kovasti hän yrittelikin nostella sitä, kohosi se tuskin huomattavasti. Hän nousi varpailleen ja painautui kaikin voimin tuota mahtavan raskasta riippuvaa kummitusta vasten. Vähän korkeammalle sai hän sen nousemaan. Mutta hän ei voinut sillä kokeilla. Raskas paino solui hänen käsistään ja riippui kaikessa rauhassaan. Näin kävi kerta toisensa perästä. Lopulta hän jätti turhat yrityksensä sikseen.

Hän puikahti kellon alta pois ja katseli masentuneena kuuta.

»Tuolla ylhäällä on niin hiljaista ja kirkasta, niin juhlallista. Hyvä Jumala istuu siellä korkealla kuun yläpuolella ja katselee minua. Sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, mitä nytkin on tehtävä.»

Neuvottomana tarkasteli hän kelloa. »Jos voisin tuolta ylhäältä irroittaa köyden, niin sitoisin sen äänettömään kelloon. Mutta miten pääsisin tuonne ylös?»

Hän pudisti alakuloisena päätään, pujahti taas keskelle kellotelineitä uhmailevan kellonkielen alle, kyykistyi maahan ja katseli miettiväisen näköisenä kellon mustaan onteloon.

Kaupungilta kuului kukon kiekahdus. Ja pian toinen ja kolmaskin. Kuului kukonlaulua kaikkialta, milloin miltäkin kadulta, torin takaa, — milloin kirkkaana kuin kellojen soitto, milloin käheänä, milloin taas surumielisenä, »Tuo oli meidän kukko», ajatteli Veronika kuullessaan muuatta kukonkiekunaa, ja huokaus pääsi häneltä syvältä rinnasta. Mitenkä mahtoikaan isä olla huolissaan? Hakikohan isä häntä?

Hän katseli tähtiä. Ne olivat kalvenneet. Mäntymetsän yläpuolelle levisi vaaleankeltainen valo, ja korkealla linnan yläpuolella pilvenhattarat punertuivat. Kuului ääniä alhaalta kaupungista sekä askeleita, jotka häipyivät. Veronikan laskujen mukaan pitäisi jo pian olla neljä. Silloinhan tuli lukkari soittamaan!

Veronika katsahti kellonkieleen ja ajatteli: »Jos hyppään ilmaan, tartun kieleen ja nousen yhä ylemmäksi, kunnes riipun tykkänään kellon sisällä?»

Hän nousi pystyyn, kurottautui varpailleen ja tarttui kieleen molemmin käsin juuri sen ponnen yläpuolelta ja rupesi kiikkumaan. Mutta hänen kätensä liukuivat, ja hän huomasi, että hän viskautuisi ilmaan heti, kun kellonkieli heilahtaisi ylemmäksi. Mitä tästä sitten hyötyisi? Ihmiset tuolla alhaalla tuskin huomaisivatkaan sitä, ja kolme laukausta pamahtaisi siitä huolimatta.

Hän tapaili varpaillaan lattiaa ja laskeutui maahan. Saatuaan lujaa maaperää jaloilleen piti hän vielä hetken aikaa kellonkielestä kiinni, sillä häntä huimasi, ja häntä pelotti asettua seisomaan jaloilleen. Hänen täytyi ensin sulkea silmänsä. Sitten päästi hän kätensä irti ja pysyi vaivoin tasapainossa asettaen kätensä ulospäin. Pois kellon alta! Mitä hänellä olisi täällä tekemistä? Hänen polvensa huojuivat. Hänen oli parasta pidellä telineistä ja kattoparrusta. Suurella vaivalla ja tavattomilla ponnistuksilla hän pääsi itäiselle tornin luukkuaukolle. Täältä voi hän katsella alas kaupunkiin. Mutta hän voi myöskin tulla huomatuksi. Siksi laskeutui hän polvilleen, nojasi käsivartensa pellillä päällystettyyn suojukseen ja päänsä käsiin. Kaikki oli siis turhaa? Mitä teki hän vielä täällä ylhäällä? »Menen kotiin isän luokse!»

Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään saisi liikkua paikaltaankaan. Tässä oli se suu, joka kutsui kuolemaa. Vielä ei se ollut auennut, ja ehkäpä hänelle kuitenkin onnistuisi sulkea se.

Hän kuuli jo sotilaitten askeleita. Hän kurkisti ulos. Neljä miestä marssi kadulla kirkontornin ohi. Linnantorilla he pysähtyivät. Nyt toivat he tuomitun esille, joku kulki papin rinnalla, takanaan ja edessään kaksi kaupunginpalvelijaa. Veronika meni läheisimmälle ikkunalle ja tähysteli paikalle. Sabinus seisoi avorinnoin ja avopäin keskellä toria. Neljä sotamiestä pysähtyi viiden askeleen päähän hänestä. He olivat laskeneet pyssyt olaitaan ja pitivät palavaa taulaa kädessään.

Äkkiä kuuli Veronika kellonsoittajan laahustavat askeleet. Avain narisi lukossa, tornin ovi natisi, ja heti sen perästä — Veronika katseli jännityksissä vuoroin kutakin kelloa — alkoi kolmesta se heilua, jonka kieli oli verhottu. Se heilui yhä korkeammalle ja korkeammalle, mutta ei kuulunut ääntäkään. Heiluminen taukosi vähitellen. Sitten alkoi kieppua toinen mykkä kello, se, josta hän oli kielen ottanut. Kieppumista kesti vain vähän aikaa. Heilaukset lyhenivät, heikkenivät ja lopulta taukosivat. Kirkonovi avattiin ja lyötiin kiinni. Kuului muutamia huutoja. Kiireellistä juoksua sinne tänne. Hetken aikaa oli hiljaista, mutta sitten alkoi keskimäinen kello liikkua ja pian soidakin. Veronika kuuli komentosanan. Hän katsahti ulos ja näki kolme pyssyä ojennettuna, Kuolontuskassa hän juoksi kellon eteen ja seisoi käsiään väännellen nousevan ja laskevan köyden ääressä. Kellojen kumina humisi hänen korvissaan. Hän katseli kelloa, tuota armotonta, mitenkä se kieppui edestakaisin. Kumahdukset hiljenivät, heilaukset pienenivät. Soitto loppui. Hän kuuli ovessa käytävän. Soittaja oli rientänyt kellon luota, nähdäkseen kun tuo miespoloinen ammutaan. Kello heilahteli omaa vauhtiaan, vielä isku ja vieläkin yksi. Kun viimeinen on kaikunsa ilmoille lähettänyt, paukahtavat laukaukset.

»Mutta ei!» huusi Veronika riemuiten, pitäen köyttä käsissään. Hän kiskoi kiskomistaan niin, että kello taas heilahteli sievästi, ja kellojen soitto humisi aamun rauhassa. »Kun ne ovat aikansa soineet, kuuluu ampumakäsky. Mutta ne eivät herkiä soimasta!»

Ja Veronika kiskoi köydestä yhä edelleen — milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä, sitten taas molemmilla yhtaikaa. Ihmiset juoksivat kaduilla. Etäältä kuului huuto: »Tulipalo! Tulipalo!»

Ihmisiä keräytyi paikalle, kuului äänten sorinaa ja yksityisiä huutoja tornin ympäristöltä. Veronika yhä vain soitti.

3.

Juuri samalla hetkellä, kun Veronika oli seisonut rautaisen oven edessä, josta kuljettiin ruhtinaallisten kirkkopenkistä ruhtinaan huoneisiin, seisoi Ottheinrich tämän oven toisella puolella. Kulkiessaan rauhattomana sinne tänne oli hän sattunut sen eteen. Katseltuaan ohimennen oven veistokuvia hän kysyi sitten uskolliselta Helmstatt ystävältään, joka seurasi häntä kuin varjo: »Phips, minne tuosta mennään?»

»Kirkkopenkkiisi, Otte.»

Kun ystävykset olivat kahdenkesken, sinuttelivat he toisiaan. Vaaliruhtinas kääntyi välinpitämättömästi selin oveen ja meni käytävän poikki makuuhuoneeseensa, missä vahakynttilät paloivat, ja sieltä leveän makuusijan ohi valoisampaan asuinhuoneeseen.

Kun ystävykset olivat yksin, huokasi Ottheinrich syvältä sydämensä pohjasta ja heittäytyi sohvalle.

»Tule, Phips, istu viereeni! Miksi sinä et kysele minulta mitään?»

»Odotan että itse alat puhella, jos puhelua kaipaat.»

»Voi, Philipp! — Jos muistelen elämääni, niin muodostavat ajatukseni sarjan kysymyksiä: miksi, miksi. Miksi on käynyt niin, ja miksi noin? Jos tämä ketju riippuu tähdistä, niin nöyrryn mykkänä. Mutta jos Jumala pitää sitä kädessään, silloin kapuilevat ajatukseni tätä ketjua ylös, ja katkera viimeinen miksi asettuu Hänen sormelleen ja katselee Häntä synkkänä. Katsoppa, Philipp ystäväni: kaksikymmentäviisi vuotta sitten tuotin minä eräälle jalolle naiselle, joka minua rakasti, mitä suurimman pahan, tosin tahtomattani, mutta itsetietoisesti. Hän oli miellyttänyt minua enimmin kaikista Nürnbergin naisista. Ja kun minä kerran rekiretkeltä palattuamme nostin hänet vällyistä sekä käytin hyväkseni rekiretkioikeuttani suudellen häntä, suuteli hän minua toistamiseen, ja huomasin kyllä, että hän mielellään lepäsi käsivarsillani. Mutta minä olin jo silloin Nürnbergin pormestarille luvannut kosia tätä neitoa pormestarin pojalle. Ja teinkin sen samana päivänä. Sitä katsetta, jonka hän minuun loi, en ole milloinkaan voinut unohtaa. Hän käänsi minulle selkänsä, päästi helakan naurun ja meni sitten pormestaria kohden sanoen: »Kyllä, kyllä — tietysti!» Mutta samana yönä hän nieli hienonnettua lasia ja sairastui hengenvaarallisesti.»

»Kuoliko hän?»

»Hän parani ja meni naimisiin pormestarin pojan kanssa.»

»No niin, silloinhan on kaikki hyvin.»

»Ei, ystäväni, kaikki ei ole hyvin. Tänään olen minä taas katsonut hänen silmiinsä. Se mies, joka ammutaan huomenna varhain, on hänen poikansa. Näin täytyy minun toistamiseen polkea hänen sydäntään, ilman pahaa tarkoitusta, mutta hyvin tietäen, mitä teen.»

Vaaliruhtinas astui ikkunan luo ja katseli taivaan tähtiä: »Jos te olette niin määränneet, niin minä alistun kohtalooni.»

»Otto», sanoi hänen ystävänsä laskien kätensä hänen olalleen, »sinä olet tullut tänne pelastamaan hänet.»

Ottheinrich kääntyi verkalleen ja virkkoi totisena: »En suinkaan. Kun aamukellot huomenna varhain ovat tauonneet soimasta, ampuvat minun sotamieheni hänet. — Mene nyt nukkumaan, hyvä Philipp. Minä koetan nukkua. Hyvää yötä!» —

Kun aamunkoi alkoi pilkistää ikkunoista sisälle, nousi vaaliruhtinas vuoteeltaan, pukeutui kiireesti ja meni alakertaan ruokasaliin. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos.

»Ketkä olet löytänyt, Pekka?»

»Johan Fries'in, Christoph Gissler'in ja Fritz Klormann'in.»

»Se on oikein. Pelkkiä kunnon Heidelbergiläisiä. Tehkää tehtävänne hyvin, miehet! Ajatelkaa, että siinä olisi sotilas. Raukka on se, joka ei osaa sydämeen!»

Sitten etsi hänen katseensa vangin, hän nyökkäsi tälle ja tervehti häntä käden viittauksella. Jo tuli kellonsoittajakin pihalle. Hänen avaimensa kalisivat hänen sylissään. Kirkonovi avautui. Ottheinrich käänsi selkänsä ikkunaan ja risti kätensä.

Melkoisen pitkä aika kului. Kellojen soittoa ei kuulunut. Ruhtinas kääntyi katsomaan. Sotilaat seisoivat valmiina kivääreineen. Korpraali, vanki sekä uteliaat, jotka sattumalta olivat kulkeneet tätä tietä ja pysähtyneet, kaikki katselivat tornin avonaiseen oveen. Silloin syöksyi esille kellonsoittaja kauhuissaan ja huusi: »Kellot ovat lumotut!»

Vaaliruhtinas kutsui hänet luokseen ikkunan eteen.

Polvet löivät miespoloisella loukkua hänen siinä seistessään, ja tuskin sai hän sanotuksi:

»Aamukello ei soi eikä päiväkello liioin.»

»Miksikä ei?»

»Köysi on kunnossa, kellot heiluvat, sen tuntee, mutta ne ovat noidutut! Tuo mies tuolla on varmaankin noita.»

»Onko siellä vain kaksi kelloa?»

»Ei, on vielä iltakello.»

»Soittakaa siis sitä!» —

Heti alkoikin kello soida.

Vaaliruhtinas meni takaisin huoneeseen. Sen keskikohdalle jäi hän seisomaan ja painoi kasvot käsiinsä.

Mutta mitä tämä merkitsee? Eihän hän herkeä ensinkään soittamasta! Mitä kumman juoksemista ja huutamista sieltä kuuluu? Onko tuli irti?

Vaaliruhtinas riensi ikkunaan. Etäältä kaikui tulipalohuutoja, ja kuitenkaan ei ollut missään savua tahi tulta näkyvissä. Tornin edustalla seistä töllisteli joukko kirkuvia, hätääntyneitä ihmisiä. Heidän keskellään kellonsoittaja. Kauhusta ulisi hän, ja hänen tukkansa nousi pystyyn.

Vaaliruhtinas huusi yhden heistä luokseen ikkunan edustalle ja kysyi: »Mitä on tornissa?»

»Kello soi soimistaan kuin hurjistunut. Tornissa ei kuitenkaan ole yhtä elävää olentoa. Se soi itsestään eikä taukoa ensinkään.»

»Menkää toki sinne katsomaan, kuka siellä on!» huusi ruhtinas joukolle ja uudisti korpraalille antamansa käskyn. Mutta ijäkäs soturi vapisi kauhusta ja vastasi: »Paha minut perii. Paholainen soittaa kelloja.»

Mutta joukosta astui silloin esille muuan raatiherra ja tuli ikkunan luo, nosti virkalakkiaan ja sanoi rukoilevasti:

»Armollinen herra, me pyydämme, lähettäkää tuo mies kaupungistamme. Me annamme hänelle vielä matkarahat. Hän on noitunut meidän kellomme.»

Ottheinrich vilkaisi tuomittuun. Hän seisoi yksin, suuren piirin keskessä. Miehiä, naisia ja lapsia seisoi hänen ympärillään töllistellen häntä pelokkain katsein. Vaaliruhtinas odotti, kunnes tuo mies katsahti häneen. Sitten hän iski hänelle silmää ja kääntyi takaisin huoneeseen.

Philipp von Helmstatt oli juuri astunut sisään.

»Kukaan ei uskalla nousta tuonne», sanoi hän. »Minäpä menen katsomaan.»

»Ei, hyvä ystävä», virkkoi Ottheinrich. »Sinulla on muuta tekemistä. Anna satuloida kaksi hevosta, yksi itsellesi ja toinen — tiedät kyllä, kenelle. Laita hänelle nyytti ja pane siihen niin paljon rahaa, kuin aatelismies tarvitsee mennäkseen Unkariin. Toimita hänelle kunnon vaatteet. Ja kun olet kaikki järjestänyt, kirjoita minun nimessäni ystävällemme, jalolle kreivi Niklas Zriny'lle. Minä lähetän hänelle miehen, josta on tuleva sankari hänen joukoissaan. Sulje se sinetilläni!»

Tuskin oli Helmstatt lähtenyt huoneesta, kun Sabinius astui sisään. Hän kumarsi syvään.

»Jos oikein ymmärsin teidän armonne viittauksen, niin te käskitte minua. Anteeksi, että olen tullut sisälle ilmoittautumatta. Mutta jokainen väistyy kauhulla tieltäni.»

»Seuratkaa minua!» sanoi vaaliruhtinas.

Hän vei miehen työhuoneeseensa. Philipp istui pöydän ääressä ja kirjoitti paraillaan.

»Tässä hän on», sanoi Ottheinrich. »Hän saa odottaa minua täällä.»

Sitten meni hän makuuhuoneeseensa ja vastakkaisesta ovesta pimeän käytävän poikki ovelle, josta mentiin kirkkoon. Hän työnsi säpin syrjään, avasi oven ja meni hämärään kirkonpenkkiinsä. Hän vilkaisi rintasuojukselta alas kirkkoon, ollakseen selvillä paikoista, ja asteli sitten tornia kohti. Rautainen ovi avautui helposti. Reippaasti nousi hän pieniä kiertoportaita, ja joka askeleella kaikui kellojen soitto yhä kovemmin. Kun hän oli tullut pimeään huoneeseen, huusi hän puoliääneen: »Onko joku täällä?»

Hän kuunteli. Köysi kulki natisten ylös ja alas, ja ylhäällä kumisi kello. Hän meni kaikua kohden ja tuli niin suoraan portaille. Hän kiipesi niitä ylös ja odotti hetkisen. Sitten työnsi hän kaikin voimin nosto-oven auki ja nousi valoisaan kellotorniin.

»Hyvä ihme! Sinäkö täällä oletkin, tyttöseni?»

Veronika istui laudalla korkealla. Hän oli tehnyt nuorista jonkunlaisen jalustimen ja sitonut sen kellonköyteen. Niin paljon oli hänelle jäänyt aikaa kellon heiluessa omalla vauhdillaan. Ja nyt voi hän vaihdellen soittaa myöskin jaloillaan.

»Armollinen herra, Jumala lähettää teidät minulle!»

Silmänräpäyksessä selveni ruhtinaalle kaikki.

»Tule pois, lapsi!»

Vaaliruhtinas nousi varovasti laudalle ja katseli muuatta kelloista.

»Tosiaan, sinä pieni varas! Sinä olet irroittanut kellonkielen. Minne olet sen pannut?»

»Se on teidän penkissänne jalkalaudan alla.»

»Sinä veitikka! Entä miten on toinen kello?»

Ottheinrich pujottelihe telineillä nähdäkseen toisen kellon sisustaa. Huomatessaan sen verhotun kielen hän remahti raikkaasti nauramaan.

»Milloin olet kaiken tämän hommannut?»

»Viime yönä.»

Ruhtinas kompuroi työläästi telineistä esille ja katseli ikkunasta ulos,

»Jumalan tähden! Kadut ovat mustanaan ihmisiä. Koko kaupunki on jalkeilla. No, pikku ystäväni, mikä on nimesi?»

»Veronika.»

»Kuuleppa, Veronika! Juokse kiireesti tuonne alas ja tuo kellonkieli tänne. Minä olen sinun sijaisenasi sillä aikaa.»

Tyttö hymyili veitikkamaisesti, ja yhtäkkiä oli hän hävinnyt. Nyt tarttui Ottheinrich köyteen. Hän oli voimakas mies.

Kello soi entistä kovemmin, ja naisten hätähuudot kaikuivat alhaalta.

Ei kestänyt kauaa, kun Veronika jo nousi portaita ähkyen ja puhkuen. Ruhtinas katseli olan yli, tarttui vasemmalla kädellä köyteen ja sanoi:

»Nopeasti, ripusta kellonkieli paikoilleen.»

Veronika sujahti kuin lintu telineiden läpi, nosti vaskisen nuijan koukkuunsa ja sanoi hetken kuluttua:

»Noin, nyt se poika riippuu paikallaan.»

»Ja pysyykö myöskin?»

»Varmasti, aivan kuin ennenkin.»

»Ja nyt sukkelaan, Veronika, irroita täältä nuora köydestä. Pane se maahan! Sitten kisko pois tuo laitos toisesta kellosta! Sinulla ei ole puukkoa? Ota minun tikarini tupesta!»

Veronika astui ruhtinaan eteen ja otti hänen puukkonsa. Pitäessään sitä kädessään katseli hän ruhtinasta ihmettelevin silmin ja sanoi: »Mutta hän jää eloon?»

»Tietysti, tietysti! Mutta jouduhan!»

Hurjassa kiireessä leikkeli Veronika siteitä ja viskasi yhden toisensa perästä vaaliruhtinaan jalkojen eteen, maton, liinan ja muut, viimeksi nuorain jätteet. »Mutta mikäs hirviö tuo on?» kysyi ruhtinas, osottaen jalan kärjellä.

»Se on teidän armonne jalkasäkki. Minä toin sen teidän kirkkopenkistänne.»

Silloin valtasi Ottheinrichin sellainen naurukohtaus, että hänen täytyi hellittää kätensä köydestä. Heti juoksi Veronika sijaan ja soitti soittamistaan.

Ruhtinas oli taas entisellään.

»Sinusta pitää tulla minun linnani hoitajatar. Mutta päästä minut köyteen. Sinulla on muuta tehtävää. Oletko sinä tuonut kaikki nämä vehkeet kirkosta?»

»Olen.»

»Vie kaikki paikoilleen ja tule takaisin tänne. Älä unohda mitään! Täällä on vielä nuoran pätkä ja tuolla nahkakotelo! Onko sinulla nyt kaikki? Mutta riennähän, sillä minä alan jo väsyä.»

Veronika juoksi kapistuksineen portaita alas, ja vaaliruhtinas yhä vain soitti.

Hiki valui hänen otsaltaan, ja hänen kätensä paloivat kuin tulessa. Huoaten katseli hän nosto-oveen ja laski sataan asti sekä soitti vain edelleen.

»Eihän tuo pieni noita toki jätä minua pulaan?»

Samassa tulikin tämä huohottaen, povi kiivaasti nousten ja laskien.

»Jumalan kiitos! Mutta missä sinulla on minun tikarini? Kun emme vain unohtaisi sitä! Pistä se tuppeeni! Ja nyt me annamme kaikin voimin kellolle vielä yhden heilahduksen, niin että se soipi itsestään, kunnes me olemme kirkossa. Paneppa sinä kätösesi tänne minun käsieni väliin! Yksi, kaksi, kolme! Nyt karkuun!»

He päästivät molemmat köyden irti ja harppailivat portaita alas, Veronika edellä. Hän oli tarttunut vaaliruhtinaan käteen ja vilkaisi hypellessään taakseen, tuliko hän kunnolleen perässä. Kun he olivat jo melkein alhaalla, lipesi hänen jalkansa ja hän tulla tömisti viimeiset portaat alas. »Ei tee mitään! Eteenpäin! Tuonne, missä on valoisaa! Mutta hiljaa, hiljaa.»

He riensivät edelleen niin nopeasti ja niin hiljaa kuin vain voivat, kiertoportaita alas.

»Vieläkö soittoa kuuluu?»

»Vielä parisen humahdusta.»

»Noin, nyt ovesta sisään! Ovi lukkoon! Kuule! Joko he tulevat?»

»Jo tulevat, armollinen herra.»

He kiitivät hiljaa ja varovaisesti miesten penkkien välitse ruhtinaallisten penkkiin.

»Tästä sisään», sanoi Ottheinrich viitaten tammiseen oveen.

Hän antoi tyttösen pujahtaa edellä ovesta, seurasi itse perässä ja sulki oven jälkeensä.

»Odota täällä käytävässä, kunnes minä huudan sinua! Jos kaikki onnistuu ja sinä olet vaiti, niin lupaan sinulle jotakin!»

»Mitä sitten, armollinen herra?»

»Jos hän palaa onnellisesti sodasta ja on käyttäytynyt kunnon sotamiehen tavoin, kosin minä sinua hänen puolestaan.»

Veronika tuli tulipunaiseksi. Hän loi katseensa maahan ja kuiskasi: »Miksikä ei heti?»

»Siksi että hänen täytyy todella ansaita sinut, neitiseni.»

»Pitääkö hänen sitten mennä sotaan?»

»Pitää, turkkilaissotaan. Hän lähtee heti ratsain Unkariin Szigeth'in linnaan. Siellä on muuan kuulu urho, Niklas Zriny. Hän on ystäväni. Hänestä tulee nyt tämän isäntä ja mestari. Mutta jäähyväiset saatte ottaa toisiltanne! Odota täällä, minä kutsun sinua heti!»

Ottheinrich meni makuusuojaansa ja huusi sivuhuoneeseen: »Philipp!»

Uskollinen ystävä tuli heti.

»Armollinen herra, minkä näköinen te olette!»

»Voi, ystäväni, olen niin väsynyt kuin olisin pilkkonut sylen puita. Mutta olen repäisevän iloinen! Tänään päivällä lähdemme ratsastusretkelle metsään. Siellä kerron sinulle jotakin! Onko kaikki valmiina?»

»Hevoset ovat satuloituina. Minä annoin hänelle ruskean tamman. Se kyllä kestää. Tarpeellinen säkki on asetettu satulan taakse. Satatukaattia on pantu rahaa mukaan. Ja tässä on kirje Niklas Zriny'lle.»

Ottheinrich lukaisi kirjeen.

»No niin, kaikki on kunnossa. Entä hän itse?»

Nuori aatelismies astui huoneeseen ja suuteli vaaliruhtinaan kättä.

Ottheinrich katseli totisena häntä silmiin ja sanoi:

»Ritari Helmstatt saattaa sinut rajalle asti. Se on kahden tunnin matkan päässä täältä. Mene sitten ratsain valtakunnan ja kristikunnan vihollista vastaan. Sinulla on paljon sovitettavana! Tulkoon sinusta kunnon soturi! — Vielä yksi seikka!»

Ottheinrich meni makuusuojaan ja tuli heti takaisin rasia kädessä. Hän avasi sen ja otti sieltä sormuksen esille.

»Ota tämä mukaasi ja pidä sitä arvossa! — Ja vielä viimeinen asia! Veronika!»

Ovi avautui ja tyttö astui sisään korvia myöten punastuneena.

»Kiitä häntä! Hän on kaikki tehnyt! Hän on henkesi pelastanut.»

»Hänkö?» huusi Philipp ihmeissään,

»Suvaitkaa!» sanoi Sabinus, vaaliruhtinaaseen kääntyen, ja pisti tytölle vasta saadun sormuksensa sormeen. Hän sulki ihanan immen syliinsä ja suuteli häntä suulle.

»Hän on sankaritar», sanoi vaaliruhtinas, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. »Tulkoon sinusta sankari, ja sitten — niinkuin Jumala tahtoo. — Ja nyt erootte, lapset! Sinä tästä ulos, neiti linnanvouti! Ja sinä tuolta! Jumala sinun kanssasi! ja sinunkin kanssasi!»

* * * * *

Kolme viikkoa näitten tapahtumain perästä istuivat vaaliruhtinaan voudin kauniit tyttäret ystävineen talonsa kylkeisessä torin varrella ja puhelivat näistä asioista.

»Nyt minäkin tiedän, kuka tuo mies oli», sanoi Judith. »Maankuulu tohtori Faustus se oli.»

»Senhän on vienyt paholainen matkaansa Wittenbergissä», arveli sisar.

Mutta ystävätär huudahti: