Part 2

Hilja tahtoi sen lupauksen antaa: hän kohotti rohkeasti kyyneleiset silmänsä ylös, aikoi sanoa: kyllä, kiitoksia — tai jotain sentapaista — mutta hämmentyi ja ainoastaan puristi hätäisesti tuota lujaa, kaltaista kättä — ja lähti ajamaan.

* * *

Hilja palasi asemalta itkettynein kasvoin. Hänen oli vaikea käsittää mitä oikein oli tapahtunut ja kuinka syvältä se oli koskeva hänen vastaiseen elämäänsä.

Pilvinen taivas oli sillävälin lientynyt hiljaiseksi vihmasateeksi. Hilja katsahti tien vierellä kulkeviin puhelinlankoihin kuin neuvoa kysyen. Ne olivat vanhat tuttavat nuo langat, sillä ne olivat monena onnellisena aamuna nähneet hänen ilonsa ja tervehtineet häntä kirkkaasti-kimaltelevin kastehelmin. Nyt niissä riippui raskaita sadepisaroita, jotka kulkivat pitkissä perättäisissä jonoissa alaspäin-viettäviä lankarivejä eteenpäin. Tuo näky täytti hänen mielensä äärettömällä haikeudella: niinkuin hän itse olisi ollut tuollainen yksinäinen pisara ja liukunut jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen...

Kun hän saapui kotipihalle, laskivat miehet paraillaan uusia vesijohtoputkia. Niia piteli suurta rautaputkea käsissään, toisten katsellessa tätä voimannäytettä. Hän näytti olevan jollain erityisellä tuulella: piteli yhä putkea, kohotti sen sitten rintansa tasalle ja heitti yhtäkkiä jymähtäen maahan juuri kun Hilja kulki kärryineen sivutse. Ja nauroi samalla pahaa naurua.

Hiljan valtasi yhä musertavampi apeus. Hän jätti hevosen tallipojalle ja riensi toisten tyttöjen huoneeseen pikkurakennukseen. Siellä hän heittäytyi suin päin vuoteeseen ja itki niin, että sänky tärisi hänen allaan.

Niinkuin hän nyt olisi ollut ypöyksin maailmassa ja kartanon raskaat rakennusryhmät pelottavine ikkunarivineen hänen päälleen kaatumaisillaan, vihaisten miesten ilkeästi nauraessa...

HYMY

Ei ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin nuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja koivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja sateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla.

Mutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai idästä, ja se sulkeutuu jälleen.

* * *

Satuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla.

Se oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä heinäaikaa, hiljainen kuin kirkko.

Astuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin.

Siellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari talonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen lisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana.

Huomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen tarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja kiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta. Kaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan pöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia.

Olimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas hiljaisiin mietelmiimme.

Silloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas.

Hän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä voi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja vauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu.

Uljas! ajattelimme me varmaan kaikin.

Tulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan istahti omaan kolkkaansa.

Huoneessa oli jälleen kuin kirkossa.

Silloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden ikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin merkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja tuon kaiken häntä kiusaavan.

Nuori mies kulki tarjoilupöytää kohti.

»Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin hiljaa, että me muut tuskin kuulimme.

»Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan tutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.»

Hän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä silmiin.

Tämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden.

»Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi sen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin tunnemme.

Nuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan. Me muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet jännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito...

Neitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin ja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän voi auttaa ja palvella.

Sitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön hymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa kuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri, rakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme revolverin luotien punaisen polun astuja.

Tuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki ripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili vuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas supatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat lientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen rouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella.

Meidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille.

Siellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä.

Jo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies tomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän vitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla ristiriitainen häive.

Me näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat. Voinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko olla antamatta?

Hänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille kasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän olisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä hopealantin.

Me olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi neuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän, neitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa — ihmistä — miestä!

Nuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui harja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen kiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni värähtää nuorelle naiselle.

Mutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut muutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen nuoreen mieheen. »Ei... ei olisi...» tapaili hän — etsi sanoja — hämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti jotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli vaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö.

Onnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka loukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti voivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen ilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa ja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli tapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut!

Hiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti.

Hymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon.

Hymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen sauvaniskut raskaasti.

Hymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni jälkeen.

SUUDELMA

Nuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät välähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren miehen katseeseen.

Sitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan se voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen hehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin ainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele, vaan antautuu rakkaudellensa kokonaan.

Ja kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa autuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin hän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että ihminen voi siihen hukkua!»

Ja se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas, että kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi: »En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on...»

* * * * *

Ja tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että se nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy joksikin aikaa erota, niin —»

»Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella äänellä.

»Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin nuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin sinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun ole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän tuijotti vaieten eteensä.

Silloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi! Minähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen ainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.»

Mutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä olivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän vihreältä, ja hän vastasi:

»Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi...»

* * *

Ja se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen: »En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta samanlaista suudelmaakaan!»

Ja hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään sitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole ketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!», kolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain kaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin heille sanonut.

* * *

Ja tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli kerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan.

Ja hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien vaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä.

Silloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa hauska tietää missä hänkin nyt on!»

Mutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin varjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen!

Hän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli vielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren miehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin keväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen kohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi värähtävällä äänellä: »Helvi!»

Se entinen nuori neitonen säpsähti ja sanoi: »Ah!»

Silloin se entinen nuori mies puhui rukoilevalla äänellä: »Etkö istahtaisi viereeni, Helvi — muutamiksi sekunneiksi vain?»

Niin se entinen nuori neitonen istahti.

Ja se entinen nuori mies jatkoi: »Helvi! Nyt minä sen tiedän.» »Niin minkä —?» ihmetteli se entinen nuori neitonen.

»Sen, jota en vielä silloin tietänyt, kun viimeksi puhuimme toistemme kanssa.»

»Vieläkö sinä sitä muistelet?» ihmetteli toinen yhä.

Niin se entinen nuori mies tarttui kiihkeästi hänen käteensä:

»Senkö unohtaisin? En koskaan! Ja nyt sen tiedän. Olen saanut satoja suudelmia. Yksi on ollut kuin auringon nousu, toinen kuin kesäinen sydänpäivä tulessaan, kolmas kuin iltaruskon punerrus, neljäs kuin kesäyön huokaus veden väreilevällä kalvolla, viides — niin, niin, mutta ei ainoakaan semmoinen, johon ihminen olisi voinut hukkua! Ja niin olen jo vuosia takaperin kuollut niille kaikille.»

Sen entisen nuoren neitosen silmäripset laskeutuivat syvempään, mutta hän ei vastannut mitään.

Silloin se entinen nuori mies katsoi noiden pitkien ripsien alle tulisesti ja jatkoi: »Jos saisin vielä kerran hukkua, niin tahtoisin hukkua ainaisesti, ja sitten unohtaa kaikki!»

Sen entisen nuoren neidon silmäripset painuivat yhä syvempään, mutta hän ei sanonut vielä mitään.

»Olen naimisissa — mutta olisiko se senvuoksi mahdotonta —? jatkoi toinen yhä kiihkeämmin. Sen entisen nuoren naisen silmäripset painuivat aivan alas. »En tiedä...» vastasi hän hiljaa.

»Muistella hetkiä, joita ei koskaan saa takaisin — autuutta, jonka porttia emme enää tämän jälkeen voi kolkuttaa. Helvi —?»

Sen entisen nuoren naisen rinnassa kuohui niin, että hänen oli vaikea hengittää. Mutta hän tyyntyi heti ja vastasi hillitysti: »Miksikäs et voisi vielä kerran — viimeisen kerran.»

»Jumalani!» Se entinen nuori mies tarttui sen entisen nuoren neidon olkapäihin ja painoi kiihkeästi huulensa hänen huuliaan vasten. Mutta nuo ennen niin lämpimät huulet pusertuivat nyt ohuina ja viileinä kuin hallan puremat. Hän katsahti hätääntyneenä ohimosuoneen: se ei enää tykkinyt. Hän tunsi olevansa kuin varas, joka oli yllätetty itse teossa — ja irtausi hiljalleen.

»No —?» kysyi se entinen nuori neito ihmetellen.

Se entinen nuori mies katseli hämillään käytävän hiekkaan. »Me emme ole enää nuoria...» huokasi hän.

»Aivan tarpeeksi nuoria — mutta — — »

»Mutta —?»

Nainen oli noussut seisoalleen ja katsoi häntä terävästi silmiin:

»Sinä hukuit viimeisen kerran — jo kymmenen vuotta takaperin! Tiesin sen jo silloin, ja että sen itsekin tietäisit ja aina muistaisit, annoin sinun leikkiä hukkuvaa. — Hyvästi, viimeisen kerran!»

NUORUUDELLE

Teille, ah teille te nuoruuden kultaiset vuodet, minä tahdon virteni virittää. Sillä teidän on elämä, teidän on maa, ja teidän on taivas.

Kuin eilisen päivän muistan sen, jolloinka teidän tenhonne ensi kertaa sielussani tunsin.

Lapsi olin silloin. Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos.

Silloin, ah silloin te elämän kultaiset vallat, minä tunsin ensi kertaa teidän huultenne kosketuksen otsallani. Auringon tunsin armaan sylin. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet.

Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan.

Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. »Kukkuu, kukkuu!» maa ja metsä ympärilläni kajahti.

Tartuin kiihkeästi äitini käteen: »Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!»

»Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui kultainen käkeni.

»Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin.

» Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui.

* * *

Siitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän.

Ah ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät — kesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää!

Ja yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden kultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut; ei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli suihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on lapsi vai ihmisten?

Silloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni _teidän_ pojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani.

Ihana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan! Kun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun ruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun nuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja sielu lannistumatonta uskoa täynnä.

Ah nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil!

* * *

Ja vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden.

Kuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset vallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne.

Ah kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni.

Oliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan peittivät, en tiedä. Vain yhden näin — _neidon_ ensi kertaa edessäni näin!

Taivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei kirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui.

Silloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman ihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin.

Näin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin sukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan.

* * *

Vuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan aurinko painuu metsien taakse.

En ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää minulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä.

Ja kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven viima!

»Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä vanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu tyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan elämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin!

Sillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea suonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni pitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja minä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni.

Ah nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani rukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu vanhuuden tyytymys.

Mutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen kerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu meidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä kuin elämä itse!