Part 1

language: Finnish

JUNALLA KULKIESSA

Kertoellut

Martti Humu [Maria Ramstedt]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1894.

SISÄLTÖ:

Esipuhe. Komendantin puistossa. Ensimmäinen hallayö. Kun jäät lähtevät. Muistelma. Kalastaja.

ESIPUHE.

Näiden pikku kertoelmain tarkoituksena on saada miellyttävää lukemista matkustaessa rautatieasemain väliä.

Kertoelmat, lyhykäisyytensä vuoksi, soveltunevat myöskin parhaiten rautatiellä lukemiseen ja koska junan liikkeestä syntyvässä tärinässä on helpompi silmäillä kapeita, kuin leveöitä rivejä, on "Junalla kulkiessa" siitä syystä saanut tämmöisen muodon.

Toivossa, että nämä kertoelmat kaikissa suhteissa tulevat täyttämään hyvän tarkoituksensa, on kirjasen hintakin mitä halvimmaksi määrätty.

_Ulosantaja._

KOMENDANTIN PUISTOSSA.

Kevät-auringon lämpimät, suloiset säteet sulattelevat Komendantinpuiston jäätyneiden puiden oksia ja virvottelevat niiden puusydämiä omituisella, kummallisella sähkövirran-tapaisella tunteella. Suloinen etelätuuli kuiskailee heille herttaisen kevään, armaan kesän tuloa. Puiden oksat vienolla suhinallaan vastaukseksi sille ilmaisevat hiljaisella nyykytyksellä niitä tunteita, jotka selittämättömällä riemulla täyttävät heidän sisimmät olentonsa.

Kvirr-virr-kvirr! kuuluu ylhäällä ilmassa riemuisa voitollinen sävel. Se on västäräkki, joka palaa polttavilta etelämailta kylmään, armaasen kotihinsa, omaan vanhaan pesähänsä komendantin puistossa. Siinä ovat hänen esi-isänsä jo monessa polvessa aina kesänsä laulelleet. Siinä nyt hänkin riemuissansa visertelee täynnä elämän-intoa, elin-voimaa, täynnä toivoa ihanan Suomen kesän tulosta. Tulevaisuuden unelmat kuvastuvat herttaisina, valoisina hänen pikkusielunsa silmissä.

Tuolla pesänsuulla, laulua kuunnellen, hyörii hänen herttaisa toverinsa, jonka kanssa hän hädintuskin sai kartetuksi kaikkia etelämailla heitä uhkaavia vaaroja sekä pitkän matkan rasituksia ja pauloja.

Kuinka suloiselta kuuluu tuo ihmeteltävän monisävelinen laulu! Siinä ilmoittaa västäräkki tyytyväisenä ilonsa, nähdessänsä vielä kerran oman vanhan, ränstyneen pesänsä, jossa hän ensikerran oli ihmetellyt luonnon ihanuutta ja lämmitellyt auringon kultasäteiden loisteessa ja hyväilevässä suloisuudessa. Hän laulaa kuinka sanomattomasti he kumpikin tuolla etelämaissa ovat kaivanneet tätä köyhää kotiansa kylmässä Suomessamme, ikävöineet ränstynyttä, rakasta pesäänsä tässä Komendantinpuistossa! Usein tuumailivat he alkaa tuon vaarallisen ja vaivaloisen ilmamatkansa kautta laajojen merien, yli korkeiden vuorien, tasankojen ja laaksojen — mutta, ihan tietämättänsä tulivatkin he rientäen aina lähemmäksi ja lähemmäksi tätä vanhaa, ikävöittyä kotiansa.

Ikävä se oli, joka pakoitti heitä pois rientämään rikkailta pöydiltä, jättämään kiiltävistä hyönteisistä valmistetut, rikkaat herkkupöydät, sanomaan hyvästit kaikille etelämaiden kauneuksille ja hyvyyksille.

Iloinen tulotervehdys nyt kaikuu västäräkin sydämmestä. Siinä ovat kaikki vanhat tutut: harmaaseinänen linna, viheriäinen metsä, sukkelasti virtaava kolmihaaranen virta, Tallisaari ja suloinen ystävänsä, aurinko! Vieno tuuli puhaltelee, aurinko suloisesti lämmittää:— hän on täällä toverinsa kanssa terveenä, toivorikkaana, iloisena! Lumikinoksia vielä kiiluu siellä täällä — mutta, eihän se heitä peloita, hyönteisiä on vielä virralla vähän, eihän se kammoita heitä; kiireestihän aika kuluu pesää korjaellen, rakennellen, toivoen, laulellen, lempien! Aurinko kyllä havahduttaa koko luonnon, sulattaa puiden oksat, havahduttaa hyönteiset kaikki, saattaa kevään ja tuo kesän herttaisen!

* * * * *

Vaan eipä aurinko eilen paistanutkaan, ei näyttänyt suloisia kasvojansa. Paksut raepilvet nousivat sen eteen ja miljoonat, miljoonat raehiukkeet yhdistetyin voimin mursivat sen vallan, eivätkä sen säteitä lävitsensä päästäneet. Komendantinpuistossa on kylmää, autiota, kolkkoa.

Viima, vinha pohjatuuli repii ja vihapäissään taittelee puiden oksia. Ne surkealla suhinallaan ilmaisevat kaipaustansa, ystävänsä perään. Heidän lempijänsä, suosijansa, suloinen etelätuuli on poissa!

Toivoa paremmista ajoista koettelee västäräkki nytkin sytytellä lempeän toverinsa sydämmessä: mutta vaikka laulunsa koettaakin kaikua riemuiselta, iloiselta, ei hän siihen kumminkaan jaksa luoda entistä hurmaavata tuttua nuottia, vauhtia ja sointua, joka ennen oli niin omituinen hänen viserryksillensä. Toverinsa pesän-suulla painaa päänsä alas, häntä niin puistattelee, värisyttää; pohjatuuli hajoittelee sen höyheniä ja kuolon-kylmällä suutelollaan sivelee hänen melkein kangistunutta pikkuruumistansa. — Matkan-rasitukset alkavat tehdä lopullista tehtäväänsä; eihän tuo hupakkoparka ole nauttinut einettäkään moneen päivään kylliksensä asti — hän kun näet oli tuon niukan ravinnon, nuo virran muutamat hyönteiset heittänyt ystävänsä, armaan toverinsa varalle.

Suonissansa tuntuu hiipivän ikäänkuin jäinen, kuolon kylmä virta — viimeiset voimansa ponnistaa se vielä kerran kuullaksensa toverinsa toivorikasta laulua. Silmänsä leimahtavat niin sanomattoman kirkkaasti — olihan nyt kaikki niinkuin olla piti. Suomessa, oman armaan pesänsä suulla saa hän nukkua, oman toverinsa suloisen viserryksen kaikuessa korvissansa; — hän nyykähyttää kerran päätänsä, silmänsä välähtävät kummasti — hiljainen parkaisu kuuluu ja — lintunen putoaa hengetönnä lumelle.

Ilmassa leijaileva toveri rientää hätään. Iloinen nuottinsa yht'äkkiä muuttuu parkumisen tapaiseksi hautaussäveleeksi. Toiveet kesän suloisuudesta silmänräpäyksessä haihtuvat — tuntuu kuin toinen puoli sydämmestänsä olisi hänen rinnastansa irti-kiskaistu. Vaan miksikä koettaisin kuvailla tuota sydämmen murtumista, tuota salaista tuskaa, tuota ikäänkuin elävänä hautaamista, jonka jälkeenjäänyt toveri nyt tuntee pikku-sielussaan?

Ei, ei sitä kynäni kykene kuvaamaan — sen vaan sydän haikeasti tuntee; eikäpä sille tunteelle sanoja maailmassa löydykään. Ei! eipä tosiaankaan ole!

Aurinko paistaa taas tänään ehompana entistä. Eivät muista nyt puut Komendantinpuistossa pohjantuulen tekemiä armottomia haavoja, vaikka ne vielä tänään kirvelevätkin. He eivät tahdo muistaa sitä. Aurinko elvyttää luonnon, sytyttää elonvirrat, toiveet uudet synnyttää. Kaikki on muuttunut: puiden oksat notkuvat nuorteina, linnut laulavat sulolaulujansa, virta lirisee hyräillen monisävelistä nuottiansa. Aurinko luo valoansa västäräkinkin pesään — sielläkin on kaikki muuttunut. Eloon jäänyt orpolintu on sinne pistäynyt piiloon — ei kuulu hänen toiveista rikasta lauluansa, ei sykähtele rakastava sydän, ei elvytä häntä virkistynyt luonto. Ystävänsä kangistuneen ruumiin näky särki hänen toiveensa, mursi hänen voimansa, repi rikki kaikki unelmansa suloisesta tulevaisuudesta. Pesässä on kaikki tyyntä, hiljaista, kuollutta, rauhansaanutta. Auringonsäteet eivät voi henkiin elvyttää näitä pikkuvainajia: toinen lepää pesässänsä pää piiloutuneena siipien alle, toinen kankeana jäykkänä loikoo puun alla, — ja puiden oksat suhinallaan ikäänkuin kuiskailisivat: pettyneet toiveet! pettyneet toiveet!

* * * * *

Lukiani, sinä, joka olet saanut tuntea pohjantuulen armotointa syleilyä, maailman kovuutta, ylenkatsetta, epärakkautta, uskottomuutta, pettyneitä toiveita — eikö tämä tunnu sinusta kuin se olisi palanen oman elämäsi historiaa? Eikö? —

Ensimmäinen hallayö.

Edellinen puoli.

Niin, sehän oli aivan totta. Ei mikään unennäkö. He — äskennaineet, jotka rakastivat toisiansa koko sydämmestä — hekö olisivat riidelleet ja kinastelleet? — Niinpä kyllä — he juuri.

Kerttu makaa sängyssänsä silmät seljällään ja tuumaa; tuumaa yhä tuota unohtumatointa asiaa: he ovat riidelleet. Se on melkein uskomatointa — mutta ihan totta kumminkin.

Voi jospa Atle jo tulisi! mutta ei — häntä ei kuulu, ei näy! Ja tuo kello, se on jo lähes yksitoista! —

Tuuli pauhaa ankarasti vuoristolla. Rajusti tanssii lumi vallattomissa pyörteissä. Hei! kuinka sanomattoman lysti on elämä, kuin saapi vallastaa mielensä mukaan, näin, näin, näin! ulvoo puhuri repiessään palovartian nuttua ja säestellen telefoonilankain monisävelistä ruikutusta. Lumi etsii turvaa akkunaruuduilta — ei, turhaa työtä se on — — hänet puhuri painiskelee vahvaksi muuriksi talon ympärille. — Ei akkunoista ulos näy — mutta kyllä kuulee, mikä sekamelska luonnossa vallitsee.

Tuota kuunnellessa Kerttu tulee yhä rauhattomammaksi. Voi jo! miksi tuo riita syntyi? Ja mistä mitättömästä syystä sitten! —

Ei, sehän on ihan varma, ett'ei Atle ole Kerttua milloinkaan rakastanut, vaikka hän tuosta niin pahastui, kun Kerttu tuli tuon ilkeän lauseen sanoneeksi, että hän lähti pois kotoa iltaruuatta, eikä nyt vieläkään kotia tullut.

Turhaan oli Kerttu pukeutunut hopeakarvaiseen villaleninkiinsä ja järjestänyt ruunin otsatukkansa noin sieville kieppusille. Turhaan loistivat kyyneleet hänen suurissa tummissa silmissänsä, jotka melkein joka kolmas minuutti hapuilivat ovea. Voi, jospa ovi aukeaisi ja sen kehyksessä olisi se mies, jota hän enin maailmassa lempii, rakastaa, ikävöipi! Atle, hänen oma miehensä!

Turhaan porisi teekyökki ja turhaan kilisivät salissa kupit. Eivät ne olleet saaneet vastakaikua Kertun kylmäksi käyneessä sydämmessä. Ihmettä, miten oudoksi ja vieraaksi on tullut tämä eilisiltana niin suloinen kotikin, jossa Atle oli alku ja loppu. Jos tahtoisi Atle noin, tahi suvaitseisi näin, — aina vaan Atle ja Atle! —

Ei, ei hän kotia tullut, eikä huoneen ovea avannut. Teevesi ja lämpöiset rinkilät turhaan odottivat. — Ei, tuo häijy riita, sitä ei pitäisi olla maailmassa ollenkaan!

Jo Kerttu sammutti tulet ja viskausi sänkyynsä pukimissaan. Silmät seljällään hän siinä makaa. Kuuntelee pienintäkin risahdusta melkein hengittämättä.

Voi, jos tulisi Atle! Paikalla hänen syliinsä Kerttu rientäisi.

Atle puristaisi hänet sydämmelleen, nostaisi ylös ilmaan, päänsä tasalle vahvoilla käsillään kohottaisi, katsoisivat toistensa silmään ja sisimpään sieluun, puristaisivat toinen toistansa lujasti ja — kaikki olisi jälleen ennellään, unohdettu taannoinen häijy tora ja kiista!

Mutta ei, kaikki on hiljaa. Kello vaan kaminilla käydä raksuttaa: tiki-taki-tiki-taki! Mitäpä sitä liikuttaa, jos kaksi ihmislasta keskenään iloitsevat tahi torailevat. Ei sen suurempaa egoistia maailmassa liene, kun tuo kello!

Ei, Atle on samallainen! Miksi he torailivat, jos ei hän olisi egoisti! Neljäs viikko on kulumassa hääpäivästä ja nyt jo pohjatuuli tuli repimään heidän onneansa ja särkemään pientä suloista kotiansa. Eikö Atle siis rakasta Kerttuansa — mutta miksi siis hän semmoista olisi luulotellutkaan? Vähän he toisiaan tunsivat, ennen häitä. Toisen halut ja pyrinnöt olivat toiset, ihan erilaiset kuin toisen. Mikä hätä oli heillä yhteenmenemään ja häitä sillä kiiruulla pitämään. Olisi pitänyt kauemmin tutkia toinen toistansa — olisi pitänyt oppia tuntemaan toistensa luonteita, oikkuja ja vaatimuksia, ei silloin riitoja olisi tullut — ei. Ja nuo häät sitten! Kaksi todistajaa vaan läsnä, pappi, täti ja Atlen isä! Nimet piirrettiin kirkonkirjaan peräkkäin, lausuttiin papin jälestä valansanat, ja nyt — nyt — — nyt tuli riita, hallayön tavoin musertamaan heidän sydämmiänsä ja eroittamaan heitä toisistansa!

Hiljaa! Mikä se oli? Ei mikään muu, kuin Kertun oma sydän, se niin sukkelasti pamppailee, ihan on haleta rinta. Korvissa suhisee, suonissa veri koskena keikkuu, koko olento järisee juurikuin mikäkin ompelukone olisi liikkeessä. Koko huone pyörii ympäriinsä, keinutuoli tanssii nurkassa, kuvat hyppivät seinillä, kaikki on huimaavassa pyörteessä, kaikki näkyy keikkuvan Kertun kiihoittuneissa silmissä, vaikka on ihan hämärä huoneessa.

Nyt, nyt hän tulee! Kerttu rientää ruokasalin ovelle vaikka tuskin voi jalkojaan liikuttaa. Ei, tuohan se Prisse käänteleikse ja väänteleikse pöydän alla.

— Prisse, tule tänne! Hyi, oliko se Kerttu, joka niin soinnuttomasti sopertelee. Todellako?

— Niin Prisse, ei tule isäntäsi kotia; nyt olemme hyljätyt — —

Prisse painaa päänsä rouvan käsiin ja tähystelee häntä viisailla, uskollisilla silmillään. Mitenkäs se muuten osaisi näyttää myötätuntoisuuttansa. Siinä nyt Kerttu istuu katsellen hämärään yöhön. Prisse kääriytyy kokoon huolettomana ja kaikki on hiljaista, rauhaisaa jälleen.

Voi, jos tulisi Atle! Ei Kerttu häntä enään milloinkaan luvussansa hämmentäisi, niinkuin taannoin. Kokonaista seitsemän tuntia siitä oli jo kulunut ja aina pysyi poissa Atle!

— Tahdotkos kuunnella sydänkäpyseni, oli Atle sanonut, niin luen sulle jotakin hauskaa? —

— Vieläkös kysyt tuota jättiläiseni! Oi lue, lue!

Ja Atle, sytytettyään hyväntuoksuisen sigarrettinsa, alkoi lukemaan kauniilla sointuisella äänellään. Siinä he istuivat kaniinin edessä, Kerttu pienellä pallilla, vastapäätä Atlea. Puut iloisesti palaa räiskivät ja totisena istui Kerttu jotakin koruompelua ylös-alas pistellen.

Ei, ei jaksanut hän mitenkään seurata tuon oppineen miehen kankeasti ymmärrettävää sofistiikkaa. Tuohan oli jotakin niin suuresti oppinutta, käsittämätöintä, sietämätöintä, niin pilkallista ja — korkealle pyrkivää, tuo Strindbergin aforismi: "Naisen alemmuus verrattuna mieheen."

Eipä hän kauan jaksanut lukua seuratakaan. Kuunteli vaan miehensä sointuisaa, täyteläistä ääntä, ja puiden räiskettä takassa. Halko räiski, siinähän murtui rakastava sydän; toinen paukahti, se lausui hyvästit toiselle, ehkäpä liiteriin jääneelle, puoliskolle — — kaikkea hän tuumailikin ja mieleen nuo nyt johtuivatkin — — varma vaan oli, ett'ei hän jaksanut kuulla ja tajuta — missä suhteessa nainen oli miestä huonompi.

— Kuules Atle, sanoi hän viimein, unhottaen koko kuuntelemisen, kuules Atle, eikös tuo senappi ollut sinusta mainion hyvää tänäpäivänä?

— Olipa se, mutta kuuntelehan nyt, tämä on niin mieltä jännittävää.

— Niin, mutta se olikin parasta Sarepta, jota — —

— No niin, mutta kuuntelehan.

— Anteeksi jättiläiseni! Kyllä kuuntelen kiltisti.

Ja Atle jatkaa lukuaan. Lukee miehen ja naisen aivoista, käsistä, musiikista, taiteesta, laulusta ja aina on miehellä etusija kaikessa.

Kerttu on sillä välin ajatuksissansa risteillyt kaikkialla, kuin lastu meren aalloilla. Yht'äkkiä keskeytti hän lukemisen:

— Siellä Peltarin myymälässä on kaikki tavara hyvää, ihan hiivasta ja sikurista asti — aina — — —

— No, ethän sinä kuunnella malta, vaikka kuinka jännittävää lukisi —

— Mutta jättiläiseni, älä suutu, enhän minä tuota jaksa seurata, sanoi Kerttu ajattelemattomasti.

Atle oli jo viskannut kirjan hyllylle. Sytytti sammuneen sigarrettinsa ja mitteli laattiata suurin askelin.

Sanat sitten sakenivat ja riita oli syttynyt leimuunsa. Kerttu syytti Atlea siinä, ett'ei hän rakastanut Kerttua. Atle taas puolustihe sillä, että Kerttu oli sopimatoin ja aina keskeyttää hänen lukunsa ja työnsä puheellansa. Riidan parhaillaan leimutessa oli Atle mennyt pois kotoa ja nyt, — kuule! —

Kello lyö juhlallisesti ainoastaan yhden lyönnin. Uusi päivä tuolta hiukan hämärtää ja nyt Kertun kärsimykset, rauhattomuus ovat kohonneet korkeimmalle kukkulalle.

Kauhea raivo täyttää hänen mielensä. Voi, jos Atle on pudonnut järveen, loukannut itsensä, jos joku olisi hänen ylitsensä ajanut — ja voi, jos hänet tuotaisiin kotiin ruumiina, kuol — —

Ei jaksa riutunut mieli ajatella loppuun tuota kauhistuttavaa ajatusta. Ei kestä tätä tuskaa enään. Kerttu sytyttää tulet, kynttelit, lamput, kruununkin tuohuset hän panee palamaan kaikki. Sanomatoin pelko täyttää koko hänen olentonsa. Siinä hän seisoo pöydällä keskellä laattiata, raskaasti hengittäen — — —

* * * * *

— No, Kerttuseni, mihin tämä valo? kysyy Atle kummastellen katsellen monia kyntteleitä. Näyttää siltä kuin odottaisit vieraita!

Kerttu kietoo valkoiset käsivartensa miehensä kaulalle ja purskahtaa valtaavaan itkuun.

— Oi ketä muita odottaisin, kuin jättiläistäni, joka karkasi luotani, nyyhkyttää hän. Täällä oli niin pimeätä, kolkkoa ja kylmää. Oi! kuinka minä pelkäsin, Atle kultani, sinun poissaollessasi! —

— Niinpä oli tuolla ulkonakin pikkuseni, tuolla ravintolassa, jossa minä vietin nämä unohtumattomat hetket.

— Miksi ei jättiläiseni kotia tullut, kun ikävä siellä kumminkin oli?

Atle ei virka mitään. Puristaa lämpöisillä käsillänsä Kertun posket yhteen ja painaa hellän suudelman hänen silmiensä väliin. Sovinnon suloinen tunne täyttää heidän sydämmensä ja Kerttu kuiskuttaa Onnellisena:

— Voi jättiläiseni, kuinka hyinen ja kolkko oli tämä avioliittomme Ensimmäinen hallayö! —

Tapahtuman jälkimmäinen puoli.

Huu-huu-hiuu! huutelevat telefoonilangat surkeasti ruikutellen. Puut suhisevat omituista surunsekaista säveltään. Patsaat tuossa vonisevat ja koko luonto temmeltää alinomaa korvissani:

— Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoin-käymisessä! Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymises-ses-sss-s-s-s-!

Kyltit naukuvat saranoissaan, lyhdyt tuikkiessaan, puhuri pauhatessaan, kaikki, kaikki vaan mulle laulaa: rakas-st-taakses-s-s! Ei, en tahdo kuulla mitään! Vedän hatun syvemmälle, upotan korvani siihen — mutta ei! Sävel ei muutu: aina vaan sama ruikutus: rakas-ss-taaks-!

Tahtomattani kuljen kotiani kohden. Kotiani! Tuo sana oli vielä eilen illalla minun mielestäni ihanin sana rikkaan kielemme sanakirjassa! Ja nyt! — Niin, olenhan sieltä, juuri tuosta kodistani rientänyt pakoon!

Kukas tuota uskoisi? — Ja kumminkin on se tosi: Rakas vaimoni Kerttu ja minä hänen armahimpansa maailmassa, olemme riidelleet ja torailleet etomaisesta syystä! —

Tuolla kodissani on niin valoisa, sen näen akkunasta. Kerttu istuu teepöydän luona — sydämmeni tuntee että hän odottaa minua, mutta minäpä en sinne mene, en vielä. Oppikaan ajattelemaan käytöstänsä. Enkö, talon päämiehenä saisi näes lukea mitä haluttaisi. Mikä oikeus hänellä on alituisella rupattamisella estää minua töissäni ja toimissani?

Sulhasmiesnä ollessani tosin pyysin häntä aina puhelemaan, mutta silloinpa istui hän mykkänä. — Olkaamme vallan hiljaa, pyyteli hän aina minua. — Ja hauska olikin mielestäni, kuin hän tätinsä luona ollessaan, hiljaisena katseli suurilla silmillään minua. Niissä kuvastui semmoinen syvä, autuuttavainen, puhdas ilme. Enpä malttanut olla suutelematta noita suloisia tähtiä ja pyysin häntä sanomaan jotain, sillä äänensä sointu oli mielestäni herttaisinta soitantoa, mitä ikinään olin kuullut. — No, nyt rupattaa hän yhtenään: kuules Atle, ompelenko punaruusut tahi siniset "äläunhota" tädin joululahja -tohveleihin? — Kuules Atle? kyllä sitä pikku luutapoikaa eilen palelsi, enkö ompelisi hänelle nuttuja ja housuja? Oliko senappi kylliksi väkevätä? ja, ja — enhän nyt kaikkia rupatuksia edes huoli muistellakaan.

— Ja sitten loppujen lopuksi tulee ainainen jeremiaadi: sinä et rakasta minua! —

Ja tuopa se minua oikein vasta hermostuttaakin!- Ikäänkuin hän, tuo pikkuhupakko, ei sitä tietäisi, yhtähyvin kuin minä itsekin — rakastanhan minä häntä — mutta hänen pitää tuolla lauseella kiusata meitä kumpaakin. En, en mene vielä kotiin; joutaa hän nyt ajattelemaan äsköistä käytöstänsä.

Ja minä kuljen kadun päästä päähän useampia kertoja. Kuulen mielessäni kuinka teekyökki noin kodikkaasti porisee pöydällä, — ja, minä taas seison oman akkunani alla!

Siinä hän istuu ja odottaa. Olen kuulevinani hänen sydämmensä lyönnit; vaaleanharmaa leninki, sievät, lapsellisen viattomat kasvot, oma pikku vaimoni! Mutta en mene vielä kotia, en. On se elämä sentähden hyvin kummallinen arvoitus. Olen näinä viikkoina ollut kuin lumottu, aina siitä asti, kuin salaisesti kihlaannuimme. Enpä milloinkaan olisi uskonut, että olisimme osanneet noinkaan paljo jantata, kun nytkin vasta. Jaa, se riita, se riita, se on jotakin ihan sietämätöintä. En jaksaisi elää siinä kodissa, jossa riita olisi ainainen kumppali. Rupeaisiko Kerttu semmoiseksi? Paras on kesyttää hänet jo ensi askeleella! —

— Kah jumaliste! itsepä Atle Rantala ja oman akkunansa alla kurkistelemassa, — huutaa vanha ylioppilastuttavani korvaani. Oikein minä säpsähdän, kun tuo vekkuli iskee nyrkillään olkapäälleni!

— Mitäs nyt velikulta kadulla noin kiljut? sanon minä jotakin lausuakseni, sillä tunnustan että olen hyvin nolona tässä tukalassa asemassa. Onneksi ei tässä raju-ilmassa kukaan mitään oikeata puhetta kuulekaan.

— Niin, panenpa veikkaa paavin parran kautta, että olette torailleet! Jumaliste! Ja sinä tässä vaanit oman akkunasi alla, kuin muukin norssi! —

— Ole jo velikulta, älä noin huuda, minä olen aikonut ja — saattaisihan joku kuulla ja —

— ja juoruta ympäri kaupunkia, että Atle Rantala on jo toraillut nuoren, kelpo-rouvansa Kertun kanssa — huutaa tuo hirviö täyttä kulkkua. Jumaliste! Kauvanpa teillä kestikin kuherrusaika! Kokonaista kolme viikkoa! Onnittelen!

Olenpa mielissäni kuin myrsky noin rattoisasti ulvoo, ett'ei kukaan voi tuon viikerin puhetta kuulla. Tahdon mennä kotiani, mutta toverini on tarttunut takkini nappiin ja pitää siitä kiinni, kuin mikäkin polyypi saaliistaan.

— Niinpä juuri onnittelen! huutaa hän asettaen kätensä suunsa eteen torveksi. Onnellinen olet sinä, kuin näinkin kauvan olet jaksanut — —

— No veli Törne, emmehän me vielä ole oikein kinastelleetkaan —

— Eihän vainenkaan, keskeyttää tuo julmuri. Tehän vaan olette leikiksi pikkuisen olleet erimielisiä. — Vaan minua et vakan alle pistäkkään. Hahhahhaa! Minäpä näet rouvani kanssa torailin aikalailla jo ensi päivinä. Syytä en sano, mutta kovasti me ottelimme ja siitä saakka se on halla ollutkin kodissamme! Oi, jospa en milloinkaan olisi sulhasena ollut! sanoo hän melkein kun itsekseen puhelisi.

Mikäs kumma siinä oli, jos tuommoinen torailikin. Ihminen, jolta kaikkineen puuttui hienotunteisuus. Hän otti puolisoksensa hyvin rikkaan, vaan ruman, kuin Megara, naisen. Eikä he laisinkaan toisilleen soveltuneet. — Mutta me? Kerttu, joka on niin kaunis, nerokas, suloinen ja hieno lapsi! Ryytimaan ihanin ruusu — ja nyt! Voi sitä idyllistä avio-elämätä — semmoistako se nyt onkin! Ja sehän riippuu meistä itsestämme, kummoiseksi sen muodostamme. Niinkuin vuoteet laitamme, niin lepäämme. — No, ei minusta kuitenkaan mitään tohveli-ritaria tule! Ei milloinkaan!

Näissä mietteissäni olen kulkenut Törnen rinnalla katua alas. Suoraan sanoen, minusta tuntui hyvin ilkeälle, kun pelkäsin, että vaimoni ehkä olisi saattanut kuulla tuon huudon, jota Törne suvaitsi akkunani alla pitää.

Seurahuoneen ovella seisatumme. Siitä käännyn kotiani.

— Eipä, veliseni, tokihan sinä nyt tulet sisään, pakisee Törne. Täällä on kokous tänä iltana. Siinä tuumaillaan paikkakunnalle oman äänenkannattajan perustamista. Useissa muissakin kaupungeissa ovat semmoiset olemassa ja me poloiset olemme kuin säkissä porsaat. Tule nyt vaan seuraan!

Ja hän töytää minut armotta ovesta sisään. Ei kuulu muuta kuin hurahdus vain; passaripoika tarjottimineen on mennä ihan nurin niskoin, kuin minä tenhottomuudesta osaan puikkia noin komeasti sisään.

— No jopas ihmeitä! — Kas vain! Terve miestä! — Terve monest' aikaa! Jokos sinäkin löysit tien poikamiesten valtakuntaan? — So, so, — so, kun nyt tuossa Rantalakin! näin huutelevat kokoontuneet herrat yhteen sekamelskaan puhuen kaikk yht'aikaa.

Olen oikein äimäyksissäni tervehdyksistä, jotka tulvivat vastaani. Ilo loistaa kaikkien kasvoista, heidän seuransa on saanut jäsenen lisää, siitä he riemuitsevat.

— Hyvät herrat, huutelee Törne. Kiittäkäätte minua, kuin hänet kadulta löysin ja tänne kuljetin. Rouvansa akkunan alla — — —

— Kuules pyhä veli, keskeytän minä tuon inhoittavan lavertelemiset, sillä kyllä hän armotta näkemänsä situationin kertoo loistavimmilla väreillä monille kuunteleville ja uutisesta hyvinkin kiitollisille korville. Etköhän ottaisi pientä tuutinkia?

— Olkoon menneeksi, ja siihen kertomuksensa luonnollisesti loppuukin, minun suurimmaksi mielihyväkseni.

Istumme siinä vastatusten. Katselen Törne parkaa. Suuret hapuilevat, "kottikärrien" verhoamat, talimaiset silmät, lyhyeksi leikattu tukka, punanen nenä, hieno, huolimatoin puku. Ei hän huomaa elämästä mitään suloutta, vienoutta. Mutta erinomaisen teräväpäinen hän on, vaikka onkin vailla kaikkea hienotunteisuutta. Suurin ilonsa on kirjoitella paikkakunnastansa mitä katalimpia uutisia sanomalehtiin.

Ei saa hän rauhaa missään, kodistansa karkaa ravintolaan, sieltä kadulle. Oi kuinka kamala on tuommoinen raukkamainen aviomies. Ja suurimpana syynä hänen onnettomuuteensa on onnetoin, riitainen koti. —

Herrat puhelevat kiivaasti uudesta hommastansa. Innostuneita ovat mielet; sanoja oikein tulvimalla tulvii, siitä kuinka takapajulla täällä ollaan. Perustetaan yhtiö, laitetaan osakkeita, hankitaan kunnollinen paino, oma äänenkannattaja ja sitä miehissä tilataan.

Ei, en jaksa seurata keskusteluja. En kuule kuin puhurin pauhinan ulkona ja äänten surinan sisällä: rakastaak-se-si häntä myötä- ja vas-stoin-käymi-s-s!

Oi miksi tuo riita! Jos minä en anna vaimolleni anteeksi, hänen pikku heikkouksiansa, vaan rupean häntä tyranniseeraamaan — tulee minusta juuri samanlainen kurja-raukka, sijatoin sielu, kuin tuo Törne-raukkakin on. Mutta miksi olisin tuollainen — tuommoinen inhoittava — enkö itse olisi syypää siihen? Ei, menen paikalla kotiani, kuin vaan saan sopivaa tilaisuutta.

Vaan eipä semmoista tahdo tulla. Yksi ja toinen vanhoista tutuistani tahtoo kuulla minun mielipidettäni sanomalehti-hommasta. Ja minä istun, istun näköjään hyvin rauhallisena paikallani, vaikka maa polttaa jalkojani. —

Mitä, joko se lyö kello kaksitoista!

Hiljaan astun eteiseen. Pistän hatun syvälle korvilleni ja nyt —

Juoksujalassa riennän kotiani. En tahdo ottaa huomioon mitä puhuri viheltää ja saranat naukuvat ja katulyhdyt vilkuttavat. Juoksen vaan ja kantapäissäni tuntuu olevan siivet.

Kerttu on laittanut hirveän paljon valoa saliin. Itse seisoo hän pöydällä, sytyttäen kattokruunun tuohuksia, kalpeana kuin aave.

— Kerttu!

Voi kuinka hän on minulle rakas, nyt enemmän kuin milloinkaan ennen. Nostan vaimoni pöydältä alas. Hän lyöpi valkeat käsivartensa kaulalleni ja — anteeksi-pyyntö ja -anto on täydellinen.

Ei, jos sovinnonhetki on näin suloinen, tahdon kylläkin pientä torailua jatkaa, enkä muistaa Törneä ollenkaan. —

Luonnossa myös vuoroin sataa, myrskyää ja päivä paistaa. Elämä tarjoaa yhtähyvin ruusuja kuin okaitakin, riippuu vaan meistä itsestämme, kumpiako tahdomme poimia. Kovin murti mieleni tämä avioliittomme ensimmäinen hallayö, mutta siunattu olkoon sitä seurannut taivaallinen sovinnonhetki.

Kun jäät lähtevät.

Avarassa salissa, puhtoisella vuoteellansa, makaa kalvea sairas.

Eivät ole lakanat vaaleammat sairaan kuolon kalpeita kasvoja. Hiljaan, tuskin kuuluvasti käy hengityksensä. Hiljaan kohoaa painunut rinta. Suuret silmät ovat kattoon luodut.

Ei innostuta häntä elämä, ei ole rohkeutta enää elämältä mitään toivoakaan. Velttous täyttää silmät, kaikki jäsenet. Eikä tule unikaan, eikä ole tullut pitkiin viikkoihin enään virvoittamaan väsynyttä mieltä. Kaikki on hänestä yhdentekevää, samannäköistä, harmaata, kylmää, kuollutta. Ei elvytä edes paranemisen toivokaan, elämänhalu on kadonnut.

Hiljaan hän siinä venyy ja aikaväliin seuraa hoitajaansa suurilla silmillään, mutt'ei käännä päätänsä. Hiljaan hän kuuntelee seinäkellon yksitoikkoista säveltä: tikk-tikk-tikk!

Luonto uinailee talvipeittonsa alla. Turhaan koettelee kevättuuli tuuditella puiden oksia. Ne ovat kohmeesta kankeita. — Ei jaksa luontokaan uinailla kesästä, niin vitkallinen on ollut kevään tulo. Kaikki on kohmeessa, kuolleena.

Silloin tulee aurinko täydellä loistollaan, hehkuvin sätein syleilemään vanhaa ystäväänsä pohjolata, joka koko talven on melkein orpona ollut. Eipä sitä kuitenkaan ollut tukkunaan unhottanut. Aina kuin vaan ankarampi pakkanen oli peloittelemassa, oli aurinkokin tuolta kaukaa näkörannan reunamilta säteillänsä, vaikkapa kylmilläkin, sitä tervehtien toivomaan kehoittanut.

Ja nyt se vihdoin tulikin kokonansa, lämpöisen herttaisena, kirkkahana, ikäänkuin anteeksianoen pitkällistä viipymistään. Luonto jälleen hymyilee viehättävänä. Aurinko on pois suudellut talven luomat kinokset, jääpuikot, kaikki talven kukat. Lintuset laulelevat, ihmisrinnat täyttyvät iloisesta toivosta ja talven vaikeudet unohtuvat. Kukkaset nostelevat päitään sammalvuoteeltaan ja puissa ovat pienet hiirenkorvan kokoiset urvet.

— Kunhan jäät lähtevät, puhelee sairas elpyneenä, toivon säde täyttää hänenkin rintansa, kunhan jäät lähtevät, paranen minäkin.

Auringon kirkkaat säteet ovat sytyttäneet toivon hänenkin sielussaan. Ja hän uneksii aikaa, jolloin hänkin reippaana, terveenä, iloisena ja toivovana jälleen astuu isänmaansa palvelukseen. Paljon tahtoisi hän toimia, kunhan vaan voimat riittäisivät, tahtoa ei suinkaan puuttuisi. —

Ihanat tulevaisuuden kuvat täyttävät hänen sisimpänsä. Ylevät ajatukset risteilevät korkeassa otsassa. Koko olento ikäänkuin kirkastuu — sillä onhan hänen elämällänsä päämaali, päämaali, jonka vuoksi kannattaa elää, jonka eteen kannattaa uhrata kaikki voimansa. Tulevaisuuden ihana kuva väikkyy hänen edessänsä kirkkaana, utuisena. Hän koettaa kohottaa päätänsä, mutta — kauhea rykiminen punastuttaa hänen läpinäkyvät, kalveat kasvonsa, rinnassa pistää ja ahdistaa ja pian vaipuu väsynyt pää tyynylle jälleen.

Ei, ei hän nyt vielä jaksa, mutta sitte — kun jäät lähtevät — sitte tulee kesä, ja voimat palajavat ja uusi elininto saa ruveta vapaasti painiskelemaan nykyisen velttouden sijaan. Silloin alkaa uusi elämä.

Ja hänen sinisilmissänsä loistaa innostuksen tuli, kirkas säde täynnä toivoa, elinintoa, voimaa, tahdonlujuutta, alttiiksi antamusta. Kunhan pääsee kesään, silloin toimii omaistensa, itsensä, isänmaansa, kansansa iloksi ja onneksi! Voi, jospa jäät lähtisivät!

Ja ne lähtevätkin, ensin rannikoista, sitten lähtee koko jäälauttakin liikkeelle. Juhlallisena se siinä suljuu pitkin siintävätä selkää. Pieninkin tuulen henkäys saa järven laineet lipisemään ja väräjämään! Aurinko siinä itseänsä kuvastelee ja peilailee; ulapan laineet ovat kuin kullalla silatut ja sen sileä pinta katselee vapautettuna korkeata sinilakea.

Harmaa jääpuikko-lautta rientää siltaa kohti. Siinä kuuluu törmäys, ikäänkuin kanuunan pauke, ja lautta, särkyneenä moniin lukemattomiin pirstaleihin, laulain, soittain reipasta monisävelistä hautajaismarssiaan, suljuu pienissä kappaleissa tuonne suurelle selälle. Luonto iloitsee varmana kesän voitosta.

Jäät ovat lähteneet! Talven valta murtui, kukat nostelevat päitänsä korkealle, tervehtien juhlivaa luontoa. Puut ovat pukeutuneet kesäpukuunsa, pellot viheriöitsevät, kosteina, kauneina. Jäät lähtivät ja kesä tuli!

Mutta sairas ei avaa enää silmiänsä. Kesä, — jota hän odotti — tuli, selät jäistä puhdistuivat, vaan ei ole nyt venheen vesille työntäjää. Siinä nyt kanoottikin alassuin rannikolla kelluu, ei ole heillä tervaajaa, ei maalaajaa. He ovat orvoiksi jääneet.

Ei pala sairaan silmissä nyt enään innostuksen tuli — hän on väsynyt kuin taittunut lilja: hän on saanut levon, ikuisen rauhan!