Part 2

Kun jäät lähtivät — läksit sinäkin perheesi rakastama; sinä tulit ihan terveeksi! Sinä taituit — vaan innostuksesi tuli ei lakannut sädehtimästä siihen saakka kuin voimasi murtui! Sinä sorruit — et kadonnut! Muistosi elää ystäviesi sydämmissä. Se ei kuole, vaan aina uudelleen heidän sieluihinsa ihanilla väreillä maalaa kaiken sen, mitä sinä eläessäsi lausuit, kerroit, ihantelit, toimit, pyhänä pidit!

Ja tämä muistosi elpyy sydämmessä kahta kirkkaampana, valtaavampana, elävämpänä aina silloin, _kun jäät lähtevät_. —

MUISTELMA.

Sytytettiinkö katulyhty akkunani alla, vai kuuko kalpeine kasvoineen sieltä paistaa, kun äkkiä pimeä huoneeni valostui aivan kirkkaaksi mielestäni?

Eipä. Ei loistanut kuu taivaalla, eikä katulyhtykään siinä vilkuttanut: — huoneeseni vaan oli tullut jotain herttaista, suloista.

— Onko Muruseni pimeässä? soi tuttu, rakastettu ääni.

— Oi isä! Sinä siis kuitenkin tulit, huudan rientäen isäni kaulaan.

Ja isä nostaa minut korkealle maasta vankoilla käsillänsä sekä painaltaa lujasti sydämmelleen.

Huomaan että hänen suuret viehkeät tummansiniset silmänsä ne ovat, jotka valaisevat hämärän huoneeni. —

— Elämä on sanomattoman suloista, isä, kuiskaan hänen korvaansa. Vedän kiikkutuolin takan eteen, pistän tulen puihin ja iloinen räiske täyttää huoneen, luoden valoa ja lämmintä.

— Onhan täällä luonasi suloista levähtää, uneksii isäni hiljaan kiikkuessaan. Unohtuu kaikki surut ja huolet ja muistuu mieleen ihanat, menneet ajat. Noin, ihan noin, puuhaili äitisikin ennenvanhaan.

Kipuan kiihkeästi hänen syliinsä, pörhötän hänen kauniin harmahtavan tukkansa aivan pörhölleen. Sivelen noita parrottuneita poskia, hyväilen häntä ja saan isäni surut hetkiseksi kau'as, kau'as luotamme ajetuiksi.

— Jaha, syntymäpäiväsihän on tänään! —

— Niin, sanoppas kuinka vanha olenkaan?

— Kaksikymmentä täysi, sanoo isäni vaipuen mietelmiinsä.

— Niinpä juuri, täyttänyt tänä aamuna kello 8, isäkultani, vahvistan hänen lauseensa, painaen lämpöisen suudelman tuolle korkealle, ajatuksista rikkaalle otsalle ja nousen toimilleni. —

— Mihin nyt?

— Sytyttämään lamppuja, isä. On niin pimeä jo.

— Ei, älä vielä. Istu tähän näin polvelleni. Nyt on hyvä.

Kiedon käteni hänen kaulallensa. Siten istumme hetken äänettöminä, ajatuksiin vaipuneina. Tuli takassa räiskää ja sammuu omia aikojaan.

Kuu akkunasta levittää kirkkaita säteitään suuri-ruutukkaiselle matolle, hiipii kirjakaappiin, pianon valostaa, näyttää meille kirjoituspöytäni pikkukapusineen. Katselee meitä leveä naurunhymy pulleilla poskillansa. Hän näkee kaksi onnellista ihmislasta. Valostaa, vaan ei lämmitä. Luo mieliin uinahtavia, viehkeitä kuvia.

— Mitä tuumit isäni?

— Tuotapa vaan lausettasi, lapsi.

— Ettäkö elämä on niin suloista?

— Niin, ja paljon muutakin.

Pitkä vaitiolo. Juhlallinen, menneen ajan muistoista rikas hetki. Isä muistelee nuoruutensa aikoja; muistelee äitiäni, lempeään. Näkee äitini kalpeana kirstussaan. Sormet ristissä, kankeina, melkein läpinäkyvinä. Rauhan hymyily puhtaalla otsalla. Sitten kumisevat surulliset kirkonkellot. Ruumissaatto lähtee liikkeelle. Jäinen multa jymeästi kumajaa arkulle; isän ääni sortuu, kyyneltulva tukahduttaa sen. Ei, elämä on kauhea arvoitus, raskas taakka.

Kotona pikku Muru kaipaa isäänsä. Avuttomana hän siinä odottaa sitä, joka nyt on hänen kaikkensa; ystävänsä, äitinsä, isänsä, auttajansa ja kasvattajansa.

Ei isäni puhu mitään, vaan minä tiedän nuo ajatukset, ne tunnen sielussani. —

Ja sitten minä kasvoin. Vuodet vieri. Isäni otti itselleen toisen puolison — mutta Muru ei äitiä enään saanut. Hän tuli ulos maailman kouluun. Ja nyt olen minä päässyt omaan pieneen kotihini, johon isä tuli minua onnittelemaan kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni.

Kuluneet vuodet käyvät nyt ikäänkuin tutkistelun isäni silmissä. Miksi meni hän uudelleen avioliittoon? Eiväthän he tunne toisiaan ollenkaan. Yksi kulkee yhtäänne, toinen toisaanne. Sielujen sopusointuisuutta puuttuu, eikä sitä enään mikään voi korjata. Ei, elämä on umpitie myrskyssä, kylmä, kolkko, iloton. Elämä on taakka!

— Isä nyt sytytän tulet!

— Älä vielä. Anna minun selvitä ajatuksistani. Elämä on toisinaan niin ikävän kolkko.

— Minunko luonani ikävä, isä — eipä mar. Nyt alan rupattamaan. Mistäpä alkaisinkaan?

Isä hymyilee herttaista hymyilyään. — No rupata, rupata. On hauska kuulla sinun elämänintoista viserrystäsi.

Painan poskeni hänen poskellensa. — Isä, et saa surra, et.

— En, en lapsikultani, vaikka toisinaan tahtoo olla kiittämätöin ja napisee. Ei muista alistua sen käden alle, joka ihmislasten kohtalot johtaa.

Ja isäni puhuu kau'an luottavasti ja rakkaasti taivaallisesta ystävästään. Vähitellen lämpenee hän aivan: huolensa tulevat kevyemmiksi ja hän silmissäni nuorenee, korkenee, kasvaa.

Ei täällä näe muuta kuin kuun loistavan — mutta todellisuudessa vallitsee sieluissamme selkein päivä, kirkkahin aurinko — sillä me olemme onnelliset, onnelliset tällä hetkellä.

— Arvaas, isä, mikä on vaikein tehtävä koulussani?

— Mikähän se olisi? Saada pitämään vihkot puhtaina?

— Eipä. Entäs laulu isä? Unhotitko sen? Kuulitko sitä ihannelaulua, kuin täällä viimein kävit?

— Kuulin, mutta — —

— niin näes isäkulta: me kaikki lauloimme eriäänillä samaa yksiäänistä kappaletta.

Ja me nauramme noille suurille elämänhuolille ja vaikeille taisteluilleni.

— Isä, saanko arvata, mikä sinun toimessasi on vaikeinta? kysyn veitikkamaisesti.

— No, annas kuulla! —

— Saarnata kaikelle kansalle ja tietää että aniharvat heistä kotiintultuansa muistavat alkusanojakaan?

— Ei, ei. Arvaa paremmin!

— Käydä sairaiden luona kaikenlaisessa myrskyssä, tuiskussa, tuulessa ja pakkasessa?

— Ei, et osaa arvata sinä.

— Tehdä syntiä, tuntea sen voiman omassa pahanilkisessä sydämmessään ja kuitenkin varoittaa muita samoin tekemästä?

— Ei, sekään ei ole oikein.

— No sano nyt itse, isä. En arvaa minä. Jos ei se olisi — —

— No-o, mitä niin?

— Sanoisinko? Kantaa palkkansa jonka on rehellisesti ansain — — —

— Sinä akrobaatti! isä sanoo ja työntää minut leikillä luotaan.

— No, kiivastuitpas, etkös vain — — sano, sanoinhan minäkin.

— Vaikein minun mielestäni on vihkiminen, isä vakavana lausuu.

— Ja häissä kun on niin sanomattoman hauska olla. Kuinka se olisi mahdollista?

— Kuitenkin on asia tosi. Tuossa seisoo edessäni kaksi rakastavaista. He vannovat elämänikänsä rakastavansa toistansa myötä- ja vastoin-käymisessä, ilossa ja murheessa.

— Entäs sitten?

— Sitten parin kolmen viikon päästä he pyytävät eroa. Ovat oppineet tuntemaan toisensa: elämä on heille sietämätöintä toistensa seurassa. Silmänsä ovat auenneet ja ero olisi heidän mielestänsä paras.

— Mutta isäseni, etkö sinä kaunopuheliaisuudellasi voisi heitä varoittaa? Miksi jokapäiväiset mitättömät pikku-torat saavatkaan murtaa ja särkeä ihmislasten onnen ja elämänrauhan ja koko tulevaisuuden. — Miksi he eivät saisi olla aina yhtä onnelliset, kuin rakkautensa ensi hetkinäkin ovat?

Isäni hymyilee taas omituista, herttaista hymyilyään. — Ja hekö uskoisivat minua? kysyy hän hetkisen kuluttua.

— Eivätkö uskoisi sinua? huudahdan kummissani. Mutta, aivan oikein, ei, he eivät usko muuta kuin kokemusta, se on tosi, sanon sitte ja harmissani huomaan purasseeni alahuuleni verille.

— Jos olisi maan päällä semmoinen rakkaus vallalla, kuin Paavali kirjoittaa rakkauden luvussaan, silloin ei olisi onnettomuutta maailmassa. Syy on siinä, että me ihmiset emme voi, emme osaa rakastaa niin. Me olemme itsekkäitä raukkoja.

— Onhan kyllä semmoistakin itsensä-uhraavaa rakkautta täälläkin, sanon minä huolissani.

— On kyllä, mutta hyvin harvassa.

Painan kasvoni isäni rinnalle. Kuinka hyvin ymmärrän syyn isäni syvään, sydämmelliseen suruun!

Kulkusten kilinä kuuluu pihamaalta. Eno taluttaa turkkeihin puettua tätiä. Eteisestä jo eno huutaa:

— No hyvä juttu! Syntymäpäivä ja nämä täällä pimeässä uneksivat! Hyvää iltaa ja onnea!

Isäni auttaa tätiä pukuhommissa, onhan siinä saaleja, huiveja ja turkkeja riisuttava ja ripustettava nauloihin. Minä sytytän tulet.

Unelmani isäni kanssa loppuivat ja täysi homma syntyi, sillä täti vapautuneena tamineistaan huusi iloisena:

— No, Muru, paikalla hommaan. Teekeittiöön hiiliä ja ruoka-aitan avaimet tänne. Mikko kanna kori sisään. Anna hevoselle kauroja ja kääri loimi hyvästi sen selkään. Muista!

Yht'äkkiä olimme täydessä hommassa ruu'an ja juoman laittamis-puuhissa. Runollinen kuuvalo oli poistunut — lamput astuneet sijaan — unelmat olivat kadonneet — paljas proosa tuli sijaan!

Vilkasen väliin sivukäyden isääni, joka istuu keinutuolissani. Tunnen että hänen silmänsä seuraavat kaikkia liikkeitäni — mitähän isä nytkin ajattelee — tuumaan siinä hyöriessäni.

— Kuinka kovasti tuo Muru on äitinsä, siskovainaajani, näköinen, sanoo eno nauraen. Ei hän tiedä, tuo eno, kuinka nuo sanat keihään lailla tunkevat isäni sydämmeen.

— No niin, iloitsee täti illallispöydässä, nähtyään että kaikkea laatua on yllinkyllin. Voi sentään, kuinka elämä on suloista!

Tahtomattani vilkaisen isääni. Hän katsoo itsepäisesti lautasellensa. — Onpas rakkautta maailmassa isäkulta, tahtoisin sanoa hänelle. Katsos eno ja täti, eivätkö he ole onnelliset — oikein onnelliset sitte?

Ei nosta isäni silmiään. Tunnen sielussani, että hän kaipaa toisenlaista rakkautta, kun maailman nautinto ja runsas pöytä saattavat tarjota. Miksi osaavatkaan muutamat ihmiset toivoa parempaa, nähdä korkeampaa, uneksia täydellisyyttä siinä missä sitä ei ole? Miksi he eivät osaa tyytyä elämään semmoisena, kuin se itse kullekin muodostuu?

Katsos tätiä ja enoa? He ovat onnelliset hetken lapset. Ei heiltä mitään puutu, eivätkä he mitään kaipaa. He ovat onnelliset — tavallaan.

KALASTAJA.

Uhuuhu-uhu-uhuu! pauhaa näkymätöin voima luonnossa. Puiden oksat eivät tiedä mille puolelle kankeoina kumartavat, kohmettuneita kuin ovat ja myrsky riehuu heidän ympärillä, rynnäten väliin yhdeltä, väliin toiselta puolelta. Sähkö- ja telefoni-langat moniäänisinä säestävät myrskyn mahtavata bassoa. Olavinlinnan monista aukoista kuuluu väliin valittava, toisinaan taas majesteetillisen valtaava sotahuudon kalttainen sävel. Sieltä kaikuu ikäänkuin kirkonkellojen soitto, hautajaishymnin vieno laulu ja suloiset, tuskin ilmoille päässeet, rakkauden, tuon taivaallisen lemmen, huokaukset.

Niitä ei kykene kynällä piirtämään, niitä ääniä. Niitä täytyy itse kuulla — ymmärtää —

Myrskyn soiton jälkeen tanssaa ilmassa iloinen pyry-ilma. Se itserakkaudessaan maalaa kaikki näköisiksensä: puiden rungot, oksat, aidat, portit, seinät, kaikki lumivalkoisiksi. Virta kiemurrellen kiehuu loihtien omituista säveltään. Sen sinertävää pintaa nuoleskelee myrsky ahneesti: virrasta nousee sakea savu ilmaan ihan kuin jostakin ammottavasta padasta. Siinä on taistelua, ankarata — Mutta virtaava vesi pitää puolensa, eikä mene jääpeiton suojaan, ei.

Tätä pitää itse nähdä —

Luonto elämöipi, kaikki laulaa, soittaa, kiehuu — Siinä on jotakin reipasta, jotakin innostuttavaa tuossa myrsky-ilmassa!

Harva pyrkii tämmöisellä ilmalla nelisnurkkasestansa ulos. Ei nyt lämmin ainakaan haittaisi.

Ei näy ainoatakaan varpusta, ei edes koskikarakaan paadella vikise. Eikä se muutoisin pakkasessa juuri hätäile.

Korkealla, tuolla lumipilvien reunalla, rusottaa kirkas hohde. — Sapet auringon ympärillä siitä tulee pitkälliset pyryilmat, tuumaa talon vanhus, katsellen akkunasta pilviä.

Puhuri pauhaa täydellisimmässä voimassaan ja sen mahtavuuden tuntee koko luonto. Lämpömittari osottaa suojassa 24° ja tuulen puolella 30 ° pakkasta.

Vaan katsos tuolla virran pyörteessä, tuolla ulapalla, Olavinlinnan lähistöllä, siellä on soutajia! —

Ja hiljaan, vaivaloisesti kulkee myrskyssä kolmihanka vene.

— Isä, nyt tulemme ihan vastatuuleen, sanoo kalastajan poikanen.

— Niinpä näkyy! —

— Kylläpä puhaltaa! Pyrkii läpi luidenkin, tuumaa poika. Hetkiseksi heittää hän käsistään airot ja kohottaa lujemmalle lammasnahkaista "Savonreuhkaansa", joka suojelee hänen päätänsä puhurilta.

— Nyt lasketaan näin vaan vinoon, lausuu harvapuheinen kalastaja, joka tähän saakka vankalla kädellä on venettä ohjannut. Paleleeko sinua?

— Vieläpä tässä aristelemaan, kuuluu iloiselta pojan ääni. Hänkö rupeaisi ensiksi valittamaan. Eho, jopa toki! Sydämmensä tärisee rinnassa ja kylmä pallomainen viima puistattelee hänen selkäänsä. Väristys tärisyttää hänen ruumistansa aika ajoin. Eipä hän sittenkään valita: hän on kalastajan poika, eikä mikään hätähierin.

— Nyt laske, anna minä nousen soutamaan, sanoo isä hiljaan hiipien veneen pohjaa myöten. Ruumiillani sinua sitte hiukan suojelen pahimmassa vastatuulessa.

Ja he muuttavat varovasti paikkoja, poika hiukan vastenmielisesti. Hänkö ei näet vastatuulta tirkistäisi ihan nenästä nokkaan? Eho!

Muutellessaan tuossa he kumpikin huomaavat kuinka kohmettuneita, miten tönkköjä he jo ovat, poloiset!

Ja siinä nuo tönkköinä, melkein jäätyneinä soutavat ensin hyvän kierroksen laita-, sitten laskevat myötä-tuuleen. Jäälautalle päästyä on pikku poika niin tönkkönä jo, että isän täytyy häntä auttaa veneestä ylös.

Suurella vaivalla vetäävät he hyvän matkaa venettänsä pitkin jäätä rannalle — mutta sittenpä he ovat onnellisesti perillä.

* * * * *

— Voi sinun tokkiisa! ihmettelee äiti mökin ovella. Tulettehan viimeinkin, Luojalle kiitos! Voi tuota kauhistavaa ilmaa!

— Nuo antoi tänäpäivänä! huutaa poika osottaen kahta siikaa. Se oli koko heidän saaliinsa tuolta vaivaloiselta retkeltä.

— Kiitos siitäkin kaikkein hyväin lahjain Antajalle, lausuu äiti. Ettepä tarvinneet tehdä tyhjää reissua. Jumala on armorikas ja hyvä! Sen saamme kokea joka päivä uudestaan.

Sydämmellisesti silmäilee kalastajan vaimo miestänsä ja auttaa poikaa riisumishommissa.

— Kaspas vain rukkasia ja lapasia tuossa! Olikos tarvis parempia jääpuikkoja! Hyvä, kun hengissä kotia palasitte! Olinpa niin rauhatonna koko ajan, että!

Näin puhellen kantaa äiti pöydälle kahvikannun, jota hyvän aikaa on hiilillä seisottanut, odotellen kotia armaitansa. Akkunasta, johon puhuri on laittanut omin lupinsa komeat valkoiset uutimet, ei hän mitään nähnyt — mutta ovelta hän sitä ahkerammin tutki ja tunnusteli milloinka kotia joutuisivat kalastajat myrskyn kourista ja armottomista syleilyistä.

Ja nyt he tyytyväisinä halkonaisista kupeista kahvitilkkaansa ryypiskelevät. Äiti oli kahvia joulusta asti säästellyt — ja nyt kas vain! kuinka hyvään tarpeesen tuo keitto oli!

Anttu istuu isän rinnalla, posket pulleoina kahvia jäähdytellen. Se soluu niin sivakasti alas — ja lämmittää niin selittämättömän suloisesti hänen kohmettuneita jäseniään. Se on verraton tuo kuuma, höyryävä juoma! —

Anttu tuntee itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi perheen jäseneksi. Mitenkäs isä lähtisi yksikseen vesille, rihmoja laskemaan tämmöisessä ilmassa kun nyt tämäkin Sylvester? Eho! Eihän mitä! Eihän äidistä ole vesille, ei se raukka jaksaisi hennoilla voimillaan mitenkään kestää semmoista. Ja kukapa kiehuttaisi kahvinkaan ja sitä lämpimänä pitäisi, kun isärukka kohmettuneena, melkein tönkkönä, kotiin tulisi? Eho! Ei, kyllä hän on tarpeellinen talon jäsen. Entäs kukas ne halot kantaisi äidille?

— Lämmittele toki hiukan, pyytelee äiti, nähdessään että isä hommaa kaupungille lähtöä, siikoja viemään.

— Pitää joutua iltakirkkoon, lausuu vakaisena isä, nythän on uudenvuoden-aatto-ilta. Laita vaan kaikki valmiiksi, lisää hän mennessään, ottaa molemmat siijat ja astuu ulos.

* * * * *

— Siikoja. Paljonko naula? kysyy eräs vastaantulija.

— Nämä ovat tilatut jo, sanoo kalastaja hiljaan.

— Meillä enemmin maksetaan. Tuokaatte vaan kalat kyökkiin, niin ette niitä huoli mihinkään kuljettaa.

Vaan ei silmiään kalastaja räpäytä. Hänkö olisi valmis pettämään, kun kerran mitä oli luvannut? Ei häntä omanvoitonpyyntö eikä ahneus saa lannistaa. Ei myrskykään äsken mahtanut mitään. Kalat ovat luvatut toiseen paikkaan, sanoo hän ja astuu edelleen.

Ihan vastatuuli koko matkan. Silmäripset jäätyvät toisiinsa kiinni. Puhuri koettelee voimistelle kalastajan turkinkin kanssa — mutta ei mahda niin mitään.

— Komea kouluhuone tuo, ajattelee kalastaja lyseon sivu kulkiessaan. Hovi kuin hovi. Korkealle kattokin tähtää. Muut talot sen rinnalla ovat kuin korttituvat vain!

Iloisena telmää puhurikin. Torilla on sille avara ala. Lyseon akkunoihin on se laittanut komeat, uuden uutukaiset pitsiverhot, tuo vallaton.

Kuu paistaa korkealla sinitaivahalla. Ei salakähmäisenä, senttimentaalisena, mutta ihanana, kirkkaana kuultavan ilman läpi. Lumi ratisee kalastajan jalkojen alla; niin nuortealta, reippaalta tuntuu rinnassa puhdas omatunto. Kaikki on juhlallista, tullut on hiljaisen rauhan hetki — myrsky on vaijennut, ainoastaan pakkanen temmeltää vielä — ja mieli lentää kepyenä ylös, ylös —

Tämä juhlallisuus vaikuttaa kalastajan sydämmessä sanomattoman riemun tunteen; hiljalleen hän hyräilee siinä astuessaan:

"Kaikkivoipa Jumalamme! Me jalkais juuren kumarramme Sinulle lausuin kunniaa! Voimas kaikki vallat voittaa; Sua maa ja taivas kunnioittaa Ja viisauttas julistaa. Sua kiittää Kerubim, Sua veisaa Serafim! Halleluja! Suur voimassa, Suur armossa On Herra, meidän Jumala!"

— Jaha siikoja vain. Eikös saanut matikka-kalaa? kysyy emäntä, joka oli kaloja tilannut.

— Ei muuta tänään saanut, kuin nämä siijat.

— Paljonko naula?

— Kolmekymmentä penniä.

— Kolmekymmentä! Onpas niillä hintaa. Ei me nyt huolita, kun äsken ostimme lohta.

Kalastaja ottaa siikansa ja menee toiseen taloon.

— On niillä nyt hintaa. Onpa niinkin. Äsken saatiin kotoa Puruveden mujeita, niin ett'ei meillä nyt kaupat synny.

Ei ole karvas kalastajan mieli. Eihän myrsky ole ainoa julma, kova maailmassa. Usein paljon ankarammin sydämmen runtelee tuo pikkuinen, luisen lukon takana oleva jäntäre, kieliparka.

Viimein on ostaja siikakaloillekin. Eikä hänen mielestänsä ole hintakaan kallis vaivaan ja työhön nähden.

Kalastajan kourassa helisee pari hopearahaa. Iloinen hän on pienestäkin saaliista. Monta kertaa käy niinkin, ett'ei edes saa hukkunutta kissanpoikaakaan. Tänään oli onni myötäinen ja nyt on purjetuuli kotia mennä.

Kirjakaupan lasiovesta loistaa kirkas valo torille.

— Entäs poika? Pitäähän sille ostaa tuo kauan haluttu ja odotettu katkismus kerrankin, tuumailee kalastaja ja jopa hän seisookin avarassa, lämpöisessä kirjoilla täytetyssä salissa.

Ja kotona mikä riemu syntyy! Iloiset, tyytyväiset katseet lämmittävät ja virvoittavat hänen omaa rakastavaa ja lempeyttä kaipaavaa sydäntänsä.

Äiti puuhailee kalakukon kanssa. "Kalaa" siinä ei ole nimeksikään, mistäs se äveriäisyys tulisi — mutta onpa porsaanlihaa ja lanttuja ruisjauhokuoreen. Ja kun kalakukko on sysätty uuniin paistumaan, astuu kalastajan perhe — vanhaa vuotta lopettamaan, — iltakirkkoon, johon kellot herttaisella kuminallaan kansaa kutsuuvat.

* * * * *

Illalliseksi tuo äiti leipomaansa kalakukkoa ja sahtia palanpainoksi. Sen nautittua nousee ihana uudenvuoden-virsi ylös taivahille, sille Isälle, joka kaarneetkin ruokkii. Hartaasti kalastajan perhe jättää itsensä Jumalan hoitoon tulevaksi vuodeksi ja kaikeksi elinajakseen.

Tuli lampusta sammutetaan. Koko perhe lepää sikeätä, puhtaan omantunnon luomaa unta.

— Isä, isä, tule tänne eteeni istumaan, että sinua tuulelta suojelisin! — puhelee unimielissään poika, joka uneksii olevansa vesillä.

Mutta äiti käärii peitteen paremmin hänen ympärilleen, panee kätensä ristiin ja kuiskaa: "Taivaallinen, rakas Isä! siunaa ja varjele heitä kaikissa maailman myrskyissä ja elon taisteluissa!" —

Kaikki nukkuvat. Pakkanen vaan tuvan nurkissa paukkaa kunniata tehden ja tähdet katselevat kuinka uusi vuosi hiljaan, hiljaan, aivan kuulumattomana hiipii kaikkialle toivottaen:

Onnellista uutta vuotta!

Vuosi 1893!