Part 1

language: Finnish

ILJA MUNKKI

Karjalainen legenda

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

I. Karmun kuolema II. Uhri. III. Pyhää taikaa. IV. Enteet. V. Vainovalkeat. VI. Toivioretkellä. VII. Palveleva veli. VIII. Pako. IX. Erakko. X. Risti ja ruoska. XI. Ukonkäräjät.

I

KARMUN KUOLEMA.

Valtahonkapöydän päässä istui Karmu, heimon päämies, suuren sukukunnan vanhin, tietäjä ja karhun kauhu, jättiläinen, jäykkä jäämies.

Korkealla paistoi päivä, honkapirtin päällä päilyi, vaarat välkkyi, välkkyi järvet, rintehillä kylläiskypsä kaskivilja hiljaa häilyi.

Katsoi Karmu kaikkeutta, nojaantuen karhuntaljaan vanhan miekan syrjään siirsi, viittoi vaiti väellensä, tarttui taatontaaton maljaan.

Yli pirtin ympärilleen loi hän katseen korkeen, hartaan. Niinkuin päivän pisarainen valuu vanhaan, hoikkaan honkaan, vieri kirkas kyynel partaan.

Karmun pojat vieress' seisoi, uljaat nähdä alla soihdun, s uhman Urmo, tarkka Tuoro, tyynen tuima pellon poika, Urmo, urho laulun, loihdun.

Käsiin kätki päänsä Matro, Tuoron nainen, vaimo vento, lattialla lapset leikki, Urmon Airi, aina armas, Tuoron Ilja haavehento.

Itkunaiset pirttiin hiipi, rinnoiss' soi kuin itkuvirsi, eellä kulki kalman enne, ja kun kuului Karmun ääni, vielä kaikui kurkihirsi:

"Nyt on päivän korkein hetki, ylemmäks ei kotka lennä, korkeimmiltaan putoo nuoli; asunnoille autuaiden Manan maille miehen mennä.

Haastan kanssa haltijoiden, haastan suurta suvun unta, heimohengen haltioissa, ympärillä ystäväni, koossa koko sukukunta.

Kuulkaa, kaikki maa ja kansa tämän pyhän vaaran päällä, tänne kantoi kohtalomme, tääll' on riistaa riemuksemme, sorja sankarkuolo täällä.

Kavahtakaa kaukolaista, tulkoon selvä, suuri sopu, Urmo, Tuoro, uhkaa turma, uhkaa ajat ankarammat, jollei vanhat riidat lopu!

Tuoro, ryöstit vieraan naisen, siitä uskon vaino kiihtyi, siitä, Urmo, kaunaa kannoit, lunnaat vietiin, jumal-juhliin pääsi rauha, vaimo viihtyi.

Kasvattavi vilu viljan, jännittävi vaara jousta, varoittavat vainoliekit, taivaanrantain roihutessa aika miesten miekoin nousta.

Tuoro, sull' on tapparasi, sulla, Urmo, enteen ehdot, tiedot, taidot tietäjäksi, suojaa isäin ikipuita, pyhät lähteet, uhrilehdot!

Vannokaatte jumalille, jotka määrää surman suunnat, perintönne maata puoltaa viime veriin, voimiin saakka, silloin täyttyy unten uunat.

Sen kun tunnen, sen kun tiedän, lepoon lasken harmaat hapset; kummun alla karsikossa kuulen ehkä taiston touhun, työni täyttää lastenlapset!"

Karmu kaatoi juoman maahan, Ukon maljan miehen joivat kalskutellen keihäillänsä. Kyyneltyivät silmäkulmat, mutta silmät salamoivat.

Korkealla paistoi päivä, kaikki vaaran käet kukkui, pyhä juoma maahan vuoti, hiljaa henki varjoon vaipui, iki-uneen päämies nukkui.

Yli kansan korkealle nosti Tuoro pientä Iljaa, pelastajaa, päivän poikaa, mutta Airi, heimon helmi, kanteleella leikki hiljaa.

Kuului niinkuin kilven kilke, pienten miekkain melto melske, Ilja sormi soittopuuta, katkes kaiku, sävel särkyi, sorasointuun hiutui helske.

II

UHRI.

Kaukonainen, Matro vaimo hämärissä hääri hiljaa, suori salaa hätäkasteen, ripustellen kaulaan ristin kylvötteli saunass' Iljaa.

Kertoi kummat heimostansa, kertoi ryöstöt rajarahvaan, mustan kansan kassapäistä, joiden tähden sydän syttyy, miehet tarttuu miekankahvaan.

Soudatteli surunlastaan, kasvatteli kaunokaistaan, nauratellen nuorukaista, opastellen orjan mieltä, muistutellen mairemaistaan:

Siell' on arot avarammat, täällä vieraat vaarat painaa, tääll' on karu korven kontu, siellä multa kiiltää kultaa, siellä uinuu taata vainaa

kalmistossa ristin alla, kummun yllä kellot soivat, siell' on suuret kultakirkot, siellä asuu armas Kiesus, haavat hohtain purppuroivat.

Luostarit on siellä laajat, munkkikunnat pyhän neitseen, joll' on heljä helmikruunu, täällä loihdut lumoo mieltä, kaikki kaatuu uhriveitseen.

Laulatan ma heimon ylkää, en sua tahdo tietäjäksi enkä miekan mittaajaksi, tahdon ristin ruhtinaaksi, pyhimystä pyhemmäksi.

* * *

Kasvoi Ilja kaunihiksi, norja käynti, varsi sorja, suennut ei sankariksi, kulki metsää mietiskellen puoleks mies ja puoleks orja.

Halut, haaveet oli hällä, puuttui pontta töitä täyttää, kahdenvaihein henki häilyi, valvoi valhenäkyjänsä, joit' ei voinut toteen näyttää.

Ja kun taatat tarinoivat muinaisajan sankartöitä, syttyi sydän, kasvoi kaiho, mielikiihkot kimmelteli, mietti niitä pitkin öitä.

Uinui uhrilehdikossa, katsoi isäin ikipuita, karttoi poikain ponnistusta, jäykän jousen jännitystä, karhunkeihäsotteluita.

Kasvoi armaan Airin kanssa veljenä ja vieretyksin, nyt hän vältti siskon silmää, kiersi impein illatsuita, kaukaa kaihtoi, kulki yksin.

Airi, luonnon helmalapsi, luotu iloks luomakuntaan, puhdas kuin on uhriliekki, sotisorja, sankar'impi urhostansa näki untaan.

Ylväät yljät toivoi neittä, urhot lemmen lunnaat toivat, Airi piti piikuuttansa, karhunpeijaismorsioksi vanhat Airin valikoivat.

Katsoi kaikki heimo häntä, katsoi Airia ja Iljaa, orjanaisen nuorta poikaa suuren sovun saattajaksi lemmenliiton kautta hiljaa.

Ja kun täyttyi suuri taika, joka tehtiin lasten kehtoon, vei nyt Urmo nuoren Iljan salaa Matron tietämättä vanhaan, pyhään uhrilehtoon.

Puissa riippui karhunkallot, hongan ontelossa hohti ihmishahmoin puinen kuva, sille Urmo uhrin kantoi, iski piitä, kulki kohti:

"Paljasta nyt pääsi, Ilja, vien sun suuren hengen seuraan, luon sun uhrin uusijaksi, poltan pyhän liiton lunnaiks jumalalle uhriteuraan!"

Niin hän virkkoi, lausui loihdun iskiessään joka kerta, mutta Ilja tarttui ristiin, joka riippui rinnallansa, kauhuissaan kun näki verta.

Näki Urmo kaularistin, karjui, pojan kimppuun juoksi: "Kirot käyköön yli vaimon, joka taittoi taijan kärjen oman heikon heimon vuoksi!"

Riisti Urmo Iljan ristin, liekkiin heitti, loihti, noitui, loveen lankes nuori Ilja, vaahto suussa vaikeroiden, metsään juosten kotiin koitui.

III

PYHÄÄ TAIKAA.

Tuli touvon armas aika, sipsui siipat, keijut keidot antivaipat varrellansa, ajoi takaa toisiansa menninkäiset, metsänneidot.

Kauvas kaikui suuri soidin, hiidenhirvet juoksi soitaan, karhut kiersi naaraitansa, kuului kutsut, kiehui kiista, metsot riisti koppeloitaan.

Lehdot, lähteet haltioitui, Mannun eukko kukkiin peitti maan ja mehun vuotaa antoi. Urmo kantoi ukonvakkaa, uhrikiveen jyvät heitti.

Loihti karjan, kaiken kansan, kun se vaaran vakoon kylvi, nosti helyt hiittenhaapaan, kiersi päivää, uhritarhaa, missä uhrihärkä mylvi.

Haastoi Urmo huoliansa, murmatteli manaukset, selvitellen arpaseulaa huumaantui ja haltioissaan kertoi jumalvastaukset.

Iljalle toi ilmi ihmeet, lauloi nuorten lemmennoston, puhui päähän miehen mieltä, lietsoi tahtoon voiman tulta, kiersi vaimon kieron koston.

Kukkulalta kuului soitto saapuessa suviehtoon. Valikoiden vaimojansa tiellä notkui nuorukaiset naimaneitten lemmenlehtoon.

Kulki neijot neuvotellen, mairemielin lehtoteitään kukkulalle karkeloimaan, laulain liekin ympärillä, heittäin sauhuun seppeleitään.

Kuului nauru, hellä helske, Ilja siltä silmän sulki, aiveroiden aatostansa piili lemmen lumoustaan, suruissaan hän syrjään kulki.

Katsoi Airin armaimmakseen, katsoi vartta norjan nuorta, näki kekrijuhlain aikaan immen neitsytkulkueessa kiertelevän pyhää vuorta.

Niinkuin päivän kehää käynyt oisi itse ilman impi astui Airi kannel käissä niinkuin puhtain puhtaammista, kassapäistä kaunihimpi.

Airi soilui Iljaa vastaan, vallatonna väilyi mieli, nuorukaisen veri värjyi, kevät soitti suonissansa, sanaa etsii mykkä kieli.

"Kiihdy kisaan, kuule, Ilja, koivikossa kannel kaikaa, käyt kuin Tuonen tumma paimen, mietit mustaa arvoitusta, kierrät, kartat kaiken aikaa!

Käy kuin karhu kamppaukseen, ryskää puhki pohjanpieli, sotakirves vyöllä syöksy heimosotaan hurjin huudoin, sellainen ois mulla mieli!"

"Kuule, Airi", virkkoi Ilja, "ällös kiistan kimmaan kiihdy, eipä mulle kannel kaiu, oudon onnen pelon tunnen, veljenäs en enään viihdy.

Öin ja päivin soi sun äänes, kaihossani katsees vilkkuu, maammo manaa, muuttaa mielen, minuss' soi vaan sekasoinnut, tahtoani taattos ilkkuu!"

"Heitä huolet!", huusi Airi, "katso, nuoret liittyy nuoriin, nouse, nosta heimohenki, käy ja säihky, luo ja laula, piirrä mainees valtavuoriin!

Ja kun suuren teon täytät täynnä untes uskallusta, kaadat, mitä kaataa tahdot, poltat luoden leimullasi kaikkialle kajastusta,

ja kun kasvaa kunniasi, sankarina kotiin palaat, seppel päässä annan uhrin, impeyden ihanuuden, kaikki mitä hait ja halaat!"

Sanoi niin ja kutsui Iljaa kanssaan kisaan kalliolle, jalka joutui, lehto liikkui, uhrisauhu pilviin nousi, käet kukkui auringolle.

iLall' Ilja kotiin kulki tunsi veren soivan vielä, kun hän soilui sylityksin immen henki hipiällään, huomas äidin kaivotiellä.

"Joko jouduit, poika parka, yöstä, missä musta peikko, sarviotsa sielun saartaa, tuntos on nyt tahrattuna, mieles mieto, henki heikko.

Kadotuksen kuiluun katsoit, vaakalintu päältä piirsi, umpikuljun Urmon uhrit huumas sorjan, nuoren pääsi, käärmeen kirot sieluun siirsi.

Kaihda heimon hurjaa noitaa, hän on äitis surun syynä, vie kuin virranpyörre pohjaan, niinkuin iili imee voiman, muuttuu muuksi, kiertää kyynä.

— — Kuljin kauno kassapäänä, tässä näät nyt neidon vilkkaan, kurtut kasvot, summat silmät, orjan merkki otsallani nyrkkiäni puin ja pilkkaan.

Kiersi kerran vainoveljet kotiini, kun uuvuin työstäin, Urmo valhein viekotteli, sitten aitan aarteet riisti, taattos toi mun tänne ryöstäin.

Elin ensin niinkuin ennen, pilkkaa sain ja pilkkaa annoin, sitten taltuin arkityössä, mutta Urmon julman juonen kerran salaa kostaa vannoin.

Auta Kiesus, pyhä paimen, etten väärään vihaan näänny, aatoksissas sull' on Airi, siin' on vanhan vainon vaara, jollei Airi kärsi, käänny...

Asui täällä Neitsyt Maarja, taika uupui uskoon uuteen, pois on Maarja maaniteltu, pyhät kuvat karkoitettu, kansa pantu pakanuuteen.

Karkaa täältä kauvas, Ilja, itken vielä monta yötä, pyhitellen paastopäivät hiljaa pyhänkuvan eessä teen mä täällä toivon työtä.

Airin, armaan aatoksesi, salaa suureen oppiin vihin, lähde pyhään kaupunkihin, Novgoroodin ruhtinoihin, loistavahan luostarihin.

Vojevoodein valtamailla istuu valtatuolillansa mahtavana arkkipiispa, ristin ruhtinas ja päämies kultaisessa kaavussansa.

Näin mä unta: kohtaa iskut niitä, jotka turhaan nukkuu, tuli, tauti suvut sortaa, kylät roihuu raunioina, miehet miekoin vereen hukkuu.

Sadat munkit häntä saattaa läpi kaiken arvon asteen, kun hän kultasauvoin viittaa, kulkee kumu Karjalassa, uskoton saa uuden kasteen.

Kirkkoon kulje kumarassa, astu ali templiholvin, missä asuu taivaan äiti, kellot soi, kun alttarilla ikonaasi palvot polvin.

Kerro äitis näyt, enteet, kerro, että tulit luomaan ehjäks, mikä soraan sortui, pyhät huoneet, ristikummut, lähde, Ilja, Herran huomaan!

Lähde, sydänsykkyräni, piile viisi vainovuotta, ota oppi tiedonpuusta, palaa päässä pyhäin loisto, itkenyt en silloin suotta!"

Vaiti Ilja päänsä painoi, oudot oireet kyinä pisti, uhrihärän ammuessa kuuli lehdost' Airin äänen, hätkähti ja rintaa risti.

IV

ENTEET.

Seisoo Urmo karsikossa, palvoo, karsii Karmun puuta, piirtää puuhun Mananmerkit, jottei aave astu maasta, valtapirtin päähän muuta.

Kuuli kurjen kuikutuksen alta kuun ja kultasarven, korppikotka kaukaa kaarsi pimentäen pohjantähden, kiersi, kaarsi kurkiparven.

Kulki Matro marjametsää, huomas Urmon, risti rinnan: "kuule, kalmanlintu lentää, eikö luista Luojan arpa, koska kuorit honganpinnan!"

— "Kaartaa Karmun lempilintu, arvoitukset aprikoitsin, miksi, vaimo, täällä vaanit, miksi Iljan mielen muutit, orjaks teit, kun lujaks loitsin?"

— "Kauvan, Urmo, kannat kaunaa, et sä säiky etkä säästä, Airin tenho tuutii Iljaa niinkuin tuuli pyhää puuta, kiroistasi poika päästä!"

— "Ilja itse täyttäköhön hyvän taikka huonon halun, vasta hälle Airin annan, kun on tietty tietäjäksi, kiroo ristin taikakalun."

— "Urmo, vaikk' oot uhriniekka, et voi lemmenvoimaa voittaa, häädä hurjat herjaukset, niin mä kerron sulle kaikki, mikä voi sua vahingoittaa.

Muistathan... kun tulit yöllä, olin nuori, norja, kiivas, minkä rikoit, yömme tietää, tiedät, etten taivu taikaas, intos Iljan raivoon riivas.

Mull' on totuus niinkuin liekki, tyhjä taikas on vain tuhkaa, näin mä hurjaa hirmu-unta, kalma hioo kirvestänsä, huonekuntaas kauhut uhkaa."

— "Jos käy vastaan vainolainen, oma ristisukukuntas, vaaran torjun vasamilla; väisty, kirot heimoos heitän, säästä multa toiste untas!"

Matro läksi läylin mielin, mutta Ilja istui silloin Airin aitan kynnyksellä tehden tuulentupiansa niinkuin ennen kuudanilloin.

"Näitkö, Airi, syttyi tähti sammuessa oudon tähden, kuljen toivon taipaleelle, toivioni retki rientää, kun ma kerran kauvas lähden.

En mä yöksy yömaan puoleen, enkä Lappiin, enkä noitiin, suorin suven seutuville, missä suuret synnyt luotiin, kaiken alku arvikoitiin.

Kaadan, mitä kaataa tahdon, kaadan pahantiedonpuuni, ikipuusta veistän sauvan, ehkä kauvas sotiin sorrun, vieras ranta kätkee luuni.

Tai ma tulen voittajana, sankarina soittain saavun sekä sadat saattomiehet, päässä hiippa helkkyväinen kimmeltäissä kultakaavun.

Taikka käyn kuin pakolainen, köyhä, kurja henkipatto, ojanvieri vuoteenani, ystävänä yö ja metsä, päällä taivaan tähtikatto.

Kun ma silloin sinne katson, missä pohjantähti hohtaa, silloin tunnen, onni oottaa, tiedän, että mua sä mietit, kun sun katsees tähden kohtaa."

Ilja nousi, nosti kättään, tähtituikkein silmät loisti, Airi antoi arastellen hellän siskon syleilynsä, vanhan valan hiljaa toisti.

Kuului askel... tuli Urmo, metsään Iljan varjo vaipui, Airi hiljaa aittaan hiipi. — Kurjen siivet suveen suihki, tähtiin lähtöhymnit haipui.

Aitassansa armas Airi unelmansa unhoon nukkui, haassa tarhapöllöt pyöri, luhdall' ulvoi sudet kuulle, kunnes korpeen huudot hukkui.

Mutta honkalinnassansa Urmo vielä yksin valvoi, kaivoi keihäät kätköstänsä, takoi, taikoi tapparoitaan, vainajien valtaa palvoi.

V

VAINOVALKEAT.

Kulki Ilja iltamielin, ristiriidat mieltä raastoi, näki joskus urhon unta, mutta heikko tahto taipui kuullessaan, kun äiti haastoi.

Hylkäiskö hän oman heimon uupuneena unelmista? Kauniit kirkot silmiin siinsi, kangastuksen kultamailta tulten tuikkeet luostarista.

Kuuli kumman kellonsoiton, niiden vireen valtaan viihtyi, kun ne kutsui kunnioihin, niinpä pitkät viikot vieri, orjan outo kaiho kiihtyi.

Kuului kummat veriviestit, kulki maita vainovaivat, ruhtinaiden riikinmailta, Laatokalta lahtiin laski pitkät louhikäärmelaivat.

Riensi rautapaita-rosvot, rajut ristin kalpajoukot, kylät roihui raunioina, kansa kiersi takamaita, mökkiin jäi vain vanhat, houkot.

Papit liukui lippuinensa karsikkoihin, korpeen asti, suitsutellen astioitaan, pirskoitellen pyhää vettä, väkivalloin kansan kasti.

Kuuli Urmo kummat viestit, piestiin pohjan pakanoita, piilopirttiin vei hän vanhat, pani viestit vierimähän, kiertoon arpakapuloita.

Täytti vaarat vakoojilla, sotaorjin teetti töitä, pani paadet jyrkänteelle, pintaa pitkin valoi vettä, jääti porraspykälöitä.

Umpipihaan pönkät nosti, porttiin piikkipuomisalvat, solaan kaivoi kiertotietä, iski seiniin nuolireijät, vainolaista vuotti kalvat.

Koitti Kekri, Urmo kutsui kokoon nuoren polven ponnen, kaikki vieraspadat paukkui, kaikki mallaskuurnat kuohui kunniaksi karjan onnen.

Urmo, Kekrin ylipappi tuonalaiset kutsui kestiin, esitaatat tapparoineen, siirtyi sintsaan niitä vastaan, saattoi saunaan, missä pestiin.

Maahiset ja maiset mahdit istui pöytään juoden, syöden, Urmo tutki taiston tiedot, haastoi arpa arpaa myöden mut ei miehen mieltä myöden.

Soitti vanhus kanneltansa, runovirsin vieri aatto, Urmo tuskin ruokaan koski, saattoi henget hämyn maille, illatsuihin siirtyi saatto.

Riemu raikui, sarkat kiersi, mutta Ilja piiloon painui, yrmeänä yksin kulki, jäällä ulvoi susikoirat, jotain kummaa öin ne vainui.

Silloin kuului huuto yöstä, lieska loimui vaaran päällä, vaaralta se vaaraan syttyi, yössä yhtyi leimulangat, vainojoukko näkyi jäällä.

Ponnahtivat pystyyn urhot, niinkuin hullut hurtat haukkui. Ilja seisoi neuvotonna, mutta Urmon kurkku karjui, ensi iskut porttiin paukkui.

Ristinlippu eellä liehui, paalu-aitaan keihäät sinkui, torvet räikyi, kilvet kalskui, kamppailtihin kymmenittäin, lakehiseen nuolet vinkui.

Hurjin huudoin vainolaiset juoksi harjun iljangolle, suin ne suistui pykälöiltä, orjat kalloon kaatoi paadet, Tuoro syöksyi kartanolle.

Visanuija ilmaa viilsi, Urmon keihäs iskut torjui, Ilja juoksi toisten tiellä, portti ryskyi, paalut taittui, Tuoro kaatui, maahan horjui.

Taaton tykö Ilja juoksi, ruumiillansa urhon peitti, huuhtoi huulta, piti päätä polvellansa, kauhukatsein näki, kuinka hengen heitti.

Yhä yltyi julma raivo, yhä jäykkyi joka jousi, yhä uudet joukot joutui, vainolaiset vastavoimin linnaharjun huippuun nousi.

Kaatui portti pauhinalla, kalpamiehet pihaan murtui, kutsui Urmo urhojansa, sekasorross' solaan väistyi, kiertotietä metsään turtui.

Tempas sukset sukkelasti, miehiänsä pakoon kiihti, jyrkänteeltä laaksoon luisti, sauhu suikki sauvain päissä, korven kohtuun hurja hiihti.

Katsoi taakseen, taivas hehkui, leiskui honkalinnan loimut, tulikyinä hulmui ilmaan, hiilet lensi järven jäälle, tuuleen liehui lipun poimut.

Katsoi Ilja kultaristiin, munkki yli ruumiin taipui, epäilys ja pelko, pakko painoi mieltä, tunne tyrtyi, polvillensa Ilja vaipui.

Sammalteli siunaustaan niinkuin maa ois mennyt altaan, tunsi kasteen kasvoillansa, suitsumaljan huumauksen, vaipui pyhän valheen valtaan.

Kärventynyt koira juoksi, vinkui, nuoli Iljan kättä, poika itki isättyyttään, nyt hän vasta tuskan tunsi lohdutusta löytämättä.

Niin hän huojui horroksihin, kaukaa munkkein messun kuuli, kauhu kirkui kantapäillä, ruoskan, raivon irstaat äänet kauvas korpeen kantoi tuuli.

Silloin Urmon vimma yltyi, raivoissaan hän lankes loveen, houri koston haltijoista, iski itään sauvoillansa, taikakuvan painoi poveen. —

VI

TOIVIORETKELLÄ.

Ilja ryömi kinoksissa, ristintietään etsi turhaan, oli käynyt kaukomaita, kun hän jätti kalpajoukon kammon töihin, turhaan murhaan.

Kuolleen taaton katseet syytti, penkoi sielun pohjaan saakka, itseänsä Ilja syytti, hyljätessään oman heimon pakolaista painoi taakka.

Muistui mieleen lempeet lehdot, tähti-yö ja armas aamu, lapsuutensa leikit, laulut, taikatarhain outo onni, mieleen väikkyi Urmon haamu.

Urmo nosti uhriveitsen, karsaasti hän katsoi kauvan, urhot syrjään päänsä painoi, äiti itki... näky haihtui, Ilja kiersi käteen sauvan.

Usein siinsi sielussansa Airin kasvot iki-armaat, kiersi naisten kiusaukset, taas hän tarttui matkasauvaan seuranansa huolet harmaat.

Kulki tuskan taivallusta, näki tiellä maassa majat, viitat hukkui, eksyi yöhön, näki tiellä hevosraadot, kuolleet pyhiinvaeltajat.

Silloin yössä tuli syttyi, tuiskun läpi liekki hohti, Ilja nousi, vaipui varjoon, häämöittivät harmaat muurit, luostarihin portti johti.

Ilja kiskoi kolkutinta, kun jo raskas askel raukes, vaappui vanha porttimunkki, katsoi lyhdyin kulkijata, armon aulis ovi aukes.

Iljaa jäyti jylhät holvit, ja kun paukkui portinrauta, tuntui kuin ois eron tehnyt ihmisistä, itsestänsä, eessä onnen outo hauta.

Ilja seuras sokkeloita löytääksensä tiensä Luojaan, pyysi tuulen, tuskan turvaa, siunauksen sai ja viitan, sitten suotiin mennä suojaan.

Haastoi vanha, viekas munkki: "kanna loppuun ristin iestä, ei oo täällä kaikki kultaa, tääll' on monta synnin tiellä, monta mustaa matkamiestä.

Tääll' on helppo heikon olla, tääll' on kiistaa kaikenlaista, säännöt täytät, pidät paastot, yhden neuvon sulle annan, varo synnin syytä, naista!

Kun sä taltut tapoihimme, heität kaiken erheenhuolen, raukeuden rauhan voitat, vältä nunniin katsomasta 'Kyynelmuurin' tuolla puolen.

Jos sun kiihkos kapinoipi, iske joskus salaa suonta, himot hehkuu kaavun alla, tarhat kätkee lasten luita, tääll' on monta julmaa juonta.

Tääll' on monta kiertotietä, ei oo huonees vankikoppi, kellarissa vuotaa viini, keittiöss' on parhaat paistit, jollei maistu otsan oppi.

Toiset raataa orjan työtä, toiset syö ja laihon leikkaa, tääll' on turhat arvot, asteet, toiset tutkii kirjain kirjaa, toiset hepreaa ja kreikkaa.

Käy nyt lepoon lankeematta, kuvan eessä vaha palaa, suojaa sitä sammumasta, jos saat suuren sielun tuskan, ethän multa syitä salaa!"

Munkki hiljaa pyyhki partaa, tarinoiden Iljan johti kammioon, hän jäi nyt yksin, varjo kasvoi, kun hän kulki katse pyhää kuvaa kohti.

Vuoroin riutui rukouksiin, vuoroin munkin mieltä pohti, päätti kiusauksen tieltä käydä kärsimyksen vuorta, joka taivaan tarhaan johti.

Tuuli ulvoi ullakolla, Ilja tunsi pyhän kuvan, kätki kasvot peitteellänsä, huomas kiiltopuittehista Airin katseen kirkastuvan.

Ja hän itki: "pyhä Maarja, katsees kertoo kauhistusta, häädä hurjat näyt ja harhat, anna armos, turhaan huudan, en saa mistään vastausta!"

Niin hän voihki vuoteellansa, vihdoin ääni hämyyn hukkui. Torninkello aavehetken löi kuin sairas omatunto, oljillensa Ilja nukkui.

VII

PALVELEVA VELI.

Ilja istui kammiossa, hetket hiipi, viikot viersi, aina samaa kellot kaikui, samaa soitti munkkein messut, saman kirkon päivä kiersi.

Nousi Ilja, kulki messuun, kappelihin keski-yöllä päässä musta patalakki, kiertotukka hartioilla, ristin helminauha vyöllä.

Mut ei henki herännytkään, tyhjiin raukes rukoukset, Ilja täytti unhemielin rakkauden tarkat toimet, hartauden harjoitukset.

Ilja tutki kirjastossa pyhimysten tarinoita, seuloi kaikki salatieteet, sydän etsi rakkautta, järki kaivoi kronikoita.

Ruokasalin atrioilla munkit kauniit kaihot särki, mitkä öin hän loi ja uskoi, ylpeyden henki hylkäs, turhat tunteet kielsi järki.

Kuuli soppisupsutelmat, munkit jotain löyhää tirskui, Iljaa karmi irstaat ilmeet, salasynnin synkät jäljet, joihin pyhää vettä pirskui. —

Tunsi onton ulkokullan, päämiesmunkkein mielen kitsaan, arvon ahmatit ja syöpöt, tylsät itsekiduttajat uskoi ruoskaan vain ja vitsaan.

Salaa sai hän tietää kaikki haaveillessaan pyhäin maastaan, mielihauteen kiihoitukseen vaipui hän kuin vaipui muutkin ilki-soimaan, itsesaastaan.

Ja hän iski kairaan, kuokkaan, tarttui tahto niinkuin juhtaan, tarhassa hän puski paasiin, yrtit kastoi, loitsi mieleen lapsuuslemmen neitseenpuhtaan.

Näkemysten piiriin nousi saarten, soitten, metsäin takaa kotonaisten'hellät hommat, Urmon jylhä, korska kunto, katse niinkuin korpi vakaa.

Ja hän hiipi kammioonsa, miks hän raatoi; rakkausko johti harha-askeleitaan? Ilja katsoi Kyynelmuuriin, pelkoon piili epäusko.

Ja hän huomas nuoren nunnan, katse aina kyynelissä, saaren rantaa nunna kulki, katsoi kuin ois kutsun kuullut verten kaihot kiihdyksissä.

Katsoi Ilja salaa nunnaa, pehmein poimuin uumat taipui, varren värjy huokui huumaa, toivo tarttui Iljan intoon, lemmen lumoon nyt hän vaipui.

Muurin alle öin hän hiipi, välkkyi kuu kuin himmi kulta, katse kiilsi, ruumis värjyi tuijottaissaan tuskissansa tyhmän neitseen lampun tulta.

Virva vei kuin soiden silmään, taikatenhoon tummain töiden, mielikiihkot kiersi nunnaa suloisissa syleilyissä yöt hän seisoi epäröiden.

Kääntyi, kuiski tunnustuksen, katui, luotti rippi-isään, paastosi ja ruoski, laihtui, ajoi luotaan perkeleitään, toiset liukui sielun sisään.

Öin hän lankes lattialle, Neitseen taivaan tulta palvoi, nyt sai piirteet nunnan hahmon, syytökset ja synnintunnot kyinä mustaa mieltä kalvoi.

"Äiti, miksi syntiin siitit, kun loit mulle kimman kuuman!" Niin hän huusi, horjui, nousi silpoakseen siittimensä, sammuttaakseen suonten huuman.

Kuului Miihkamunkin ääni, lallattain hän hiljaa horjui, Ilja päästi kauhun huudon, Miihka Iljan käteen tarttui, hullun hurjan aikeen torjui.

Korvalle hän iski Iljaa, sitten kaivoi nahkaleilin kaavun alta, itki, nauroi, iski silmää, risti rintaa, kasvoille hän nosti peilin.

"Katso, Ilja, kuinka kuihdut, oot jo tullut siihen ikään, jolloin mies käy naisen luokse, siin' ei auta piiskat, paastot, neuvot, käskyt, messu mikään.

Yksin kirkoss' ei oo Luoja, henki puiss' on, luona lähteen, itsessäs on auvon aihe, aineen alku, kaiken loppu, jos niin tahdot, usko tähteen!

Tähdet käyvät korkealla, maasta kasvoit, seisot maassa, suuret sydänsykkeet kuulet, kehdostasi hautaan heilut niinkuin lastu Luojan vaa'assa."

Ilja joi, hän joi ja päihtyi vaimentaakseen syyt ja soimat, veri laikkui laajemmalti, raikas puunto poskipäillä sai hän velhon jättivoimat.

"Juodaan siis ja menköön järki, lienet itse paholainen, neuvot niinkuin uskoo Urmo, mahtajall' on vanha mahti, paratiisiin tulkoon nainen!"

Pois hän hiipi hämyn tullen, yltypäin hän yhtyi nunnaan, lahden rantalehdikossa täytti luonnon lain ja maksoi miehuutensa lemmenlunnaan.

Kun hän kiersi luostarihin, hämmentyi hän häpeäänsä, alla oudon tähdenlennon kammoksuen kaikkeutta viitan varjoon kätki päänsä.

Kului kuut kuin kulo kulkee, kiihko, kammo, inho, ilkku poltti kahta ihmislasta, sairas hehku hiiltyi tuhkaan, sieluun syöpyi tahrapilkku.

Nunna toiseen luostarihin vietiin kauvas pakkotyöhön, syyskuun hyrske heitti rantaan yksi-öisen nunnan lapsen, min hän jätti yksin yöhön.

Hirmullista salaisuuttaan Ilja yksin paastoin peitti, epäilykset rintaa raastoi, jälkeen jälleenlankeemusten alkuvoimat häntä heitti.

Pois hän tahtoi luostarista päältä pyhän kirkonmullan, koska syyttäin sielussansa Luojan irvikuvan kätki, kuoren vain ja ulkokullan.

Pois hän tahtoi tahran tahmaa luokse lempeen yrttisaaren, jumalansa löytäis siellä, löytäis kaiken, rauhan, haudan, alla Kaikkivallan kaaren!

VIII

PAKO.

Kalaan läksi Ilja, Miihka, Ilja työnsi mereen purren, mieli niinkuin myrskylinnun ulapoiden uskallusta, ruoriin tarttui syitään surren.

Munkit seisoi rintehellä päivään päin kuin mustat aaveet, kimmellellen kiilsi kirkko, kammioiden ruudut välkkyi, sinne jäi nyt Iljan haaveet.

Tuijotteli tummaan veteen, hävyn hehku posket peitti kuin ois nähnyt lapsen ruumiin kellahtavan hyrskyn huippuun, aavalle nyt aallot heitti.

Pois hän kiiti kuin ois vienyt haahta huono omatunto, milloin kiihtyi riemun riehuun, niinkuin kaukaa kangastaisi kunnia ja mennyt kunto.

Purje paisui, tuuli yltyi, aallot nousi vaahtovuoriin, siintäin tumma taivaan ranta kallistui jo iltamailleen, Miihka tyrtyi, tarttui ruoriin.

"Pyhä Peetro, auta meitä, minne hurja henkes ohjaa, nyt on irti hornanhenget", huusi Miihka, "näin me mennään suoraan kohti merenpohjaa!"

"Antaa mennä minne mieli, vaikka taivaanrannan rakoon!", uhmas Ilja, "luostariinne en mä enään koskaan käänny, niinkuin lokki lennän pakoon!"

"Pakoon lähdet", lausui munkki, "käänny saareen, vanhaa säästä, itseäs et pakoon pääse, etkä kirkon kirousta, taivaaseenkaan et voi päästä!"

"Nyt en pelkää pakkoanne, näin vain unten siivin lensin, kaukosaareen, luodon luolaan muutan, etsin erakkuutta, äidin tahdon nähdä ensin.

Katso, kaukaa nousee loimu mannermaalta, sinne tahdon, siellä äiti työni siunaa", virkkoi Ilja, uhkamielin käänsi keulan läpi vahdon.

Tunsi Urmo oudon purren, päällä Ukonvaaran palteen nousi uhripaadellensa, iski tulta tervassoihtuun, tuulen tieltä kätki talteen.

"Tulkaa tänne, kirkon koirat, kanssa joukon hullunhurskaan, kyllä tunnen oudon purjeen, hirttopuunne mustan merkin, tulkaa, kaikki kuiluun murskaan!"

Virkkoi silmää varjostellen, ilkkui, nosti myrskyn loihdun, sulat päästi pussistansa noituen ne neljään suuntaan, särkän syrjään iski soihdun.

Mutta Matro Airin kanssa seisoi pirtin kynnyksellä, tulennasta purren tunsi, tunsi Iljan, äidin silmään syttyi hehku heljän hellä.

"Joudu, Airi, katso Iljaa, äiti kutsuu lemmen lastaan, käy kuin morsian ja neitsyt seppel päässä riemurinnoin suurta sankar'ylkääs vastaan!

Mutta, ah, nyt musta myrsky paiskaa purtta yösen selkään, taivaan taatto, auta, auta, sammutti jo Urmo soihdun, taijan turmaa tässä pelkään!"

Kuului huuto, pursi kaatui, särkyi viekkaan soihdun eessä, näkyi pää, se mereen vaipui, aalto heitti munkin rantaan, Ilja uupui, velloi veessä.

Vanha vaimo vaikeroiden huusi lastaan, juoksi rantaa, niinkuin itkee kurjin äiti, ken sai kohlun kurjaa lasta rinnan alla kerran kantaa.

Kahmas Urmo keksillänsä, tainnoksista Iljan nosti rannalle ja kiskoi munkin uhrilehtoon, köytti puuhun, niin hän vanhan koston kosti.

Alta ampui nuolillansa, ympäri ja yltä pauloi munkin kiinni viitastansa, viilsi vyöstään uhriveitsen ja sen kurkun viereen nauloi.

"Seiso siinä, kirkon korppi, kyllä tunnen murhamunkin, poltit taaton pyhän pirtin, sin' oot syynä veljeissurmaan, nyt saa vihdoin surma sunkin!

Siunaa itses synninpäästöön, huomenissa uhraan hurmeen, sudensappes haltioille, etkä, herja, herää koskaan, etkä nuku kirkon nurmeen.

Matro, siirrä sikiösi, petturisi, poika kurja, heimon hylky kellariini, kyllä kytken ristinraivon, nyt on koston hetki hurja!"

Munkki huitoi, huusi, horjui eessä kalman kylmän kalvan, Urmo nauroi, Airi, Matro kantoi Iljan kellarihin, Urmo työnsi seinään salvan.

Myrsky mylvi, luodot jyskyi, vonkui luonnon valtavoimat, uhripuita rotkoon kaatui, luostarista hätäkellot Iljan korviin soi kuin soimat.

Maassa maaten kellarissa kuuli hurjain henkein raivot, kuin ois käyty tuomiolla, synnintuskat häntä heitti, katse hehkui, houri aivot.

Mutta pirtin karsinassa Matro kyyneluneen vaipui, Airi valvoi vuoteellansa, suurin silmin katsoi yöhön, niinkö kaikki haaveet haipui?

Onnen oudoin kaipauksin kun hän yksin talvi-illoin ootti ylkä-ystäväänsä, hiljaa kaihon tyyni tuike kasvoi lemmenliekiks silloin.

Kasvoi vilvas, vieno muisto, aika kaiken pienen poisti, talttumaton toivo kaartui elämänsä taipaleelle tähdeksi, mi maihin loisti.

Kasvoi pelko pimeässä, sääli, tahto sai nyt voiton; yöhön hiipi, salvan siirsi, kellarista Iljan päästi sarastaissa kirkkaan koiton.

"Päästä purteen!" kuiskas Airi, "täällä itkin ikävääni, sua ma ootin onnetonna, katsoin merta aamut, illat, myrskyyn hukkui heikko ääni!"

"En voi sua purteen päästää", virkkoi Ilja, sydän suli, ääni heltyi hiljaiseksi, "kerran kuljen profeettana kädessäni Herran tuli.

Munkin vala vääjäämättä salpaa onnen uksen meiltä, tein mä kerran kuolonsynnin, runtelin mä nuoren nunnan, siks nyt siirryn synnin teiltä.

Hyvästi sun iäks heitän, rukouksin surren suojaan, unhon suureen saareen soudan, tilit teen ja täytän työni, kaikki toivos laske Luojaan!"

Ilja juoksi uhrilehtoon, päästi munkin, joka nääntyi, Urmon purteen alas astui, nosti purjeet, viittoi viestin, ulapoille haaksi kääntyi.

Kauvan rannall' impi istui, pursi painui taivaanrantaan, yksinäinen telkkä lensi, ahdistellen aallot huuhtoi, viime viestin viilsi santaan.

Niin hän istui itkemättä, hiljaa hiutui, murtui mieli niinkuin kalman koskettaissa katkee sydänkanteleesta joku herkkä, heikko kieli.

IX

ERAKKO.

Saaress' yksin eli Ilja, missä liikkui lammaskarjat, laski verkot venheestänsä, mehiläisten mettä hoiti, poimi syyskuun sienet, marjat.