Part 2

Päättyi päivät paimentaissa, luolassaan hän lypsi vuohta, etsi saaren sairasyrtit, pitkä tukka päähineenä, verhoksensa väänsi tuohta.

Kirkkonansa loisti louhet, lehtoon laittoi saarnatuolin, puhui puille, kukkasille, yrteille kuin ystäville, askaroiden hellin huolin.

Lensi linnut olkapäille, urrit, telkät rantaan uivat, aljut mäyrät kättä kiersi, hirvet haassa teutaroivat, hylkeet lahteen kotiintuivat.

Ja hän veisti karhunputken, soitti sillä siintein illoin, maimaset ja harrit hyöri, kailevana kalvo päilyi, asettuivat aallot silloin.

Alkoi aika aavistuksin, Ilja nukkui tyynnä yönsä, nousi aatos auringossa, saariin sousi, sairaat hoiti, päätti hiljaa hyvät työnsä.

Huolti haaksirikkoloita, saattoi suojaan myrsky-öistä, ennusti ja vaarat vältti, niinkuin liekki luolastansa kulki maine ihmetöistä.

Iäisyyden äärettyyttä päilyi suuret, rauhan päivät, kuin ois nähty Herran hahmo vasten taivaan kaarikantta, kangastukset sieluun jäivät.

Mutta lampaankerin aikaan nuottamiehet saareen suori, kuului tanhu tantereelta, kiersi kiusaaja ja kutsui, välkkyi valheen kultakuori.

Suitsutteli supsutellen erakolle ylistystä. Saarten naiset luolaan hiipi, pyörein parmain polvillansa palvellen kuin pyhimystä.

Ja hän kulki kunniassa kulkueessa äänekkäässä kuin ois hällä armonlahjat eellä kaikkein kuolevaisten, pyhäin kultasäihke päässä.

Häijy henki muutti muodon: "nyt vain hiippa sulta puuttuu, sull' on luonto luojanasi, niinkuin Urmo uskossansa taikuriksi munkki muuttuu.

Juhlit jouten joukossamme vaikka nousee uhrilehdot, missä ennen nousi risti, eikä helky helkavirret, loitsuin liikkuu lasten kehdot.

Paastoa ja polvin palvo Neitsyt Maarjaa kolme yötä, kun sa kuulet kutsumuksen, ilmoitan ma ilmestyksen, valmistu ja itses vyötä!"

Haki Ilja haapapuuta, jolla Kiesus kerran kuoli, poimi näkinkenkäkuoret, hijoi helmet puittehiksi, Neitsyt Maarjan kuvaa vuoli.

Näki nälkää kaksi päivää, öin hän enne-ääntä mietti, mut ei kuullut kutsumusta, riutui, ruoski ruumistansa, kun sai vallan vanha vietti.

Kammoi voimanvuodatustaan, sammalseinää kynsin kouri, kasvoi kauhut, kummitukset, nälkänäyt ja lastenhaamut, hulluudessaan Ilja houri.

Kolmantena kauhun yönä kalvoon tuohus vielä tuikki, liukui louhikäärmekoirat, ja ne liikkui, kun hän väistyi, kun hän liikkui, niin ne luikki.

Yössä ulvoi hyrskyn hurtat, nielun lieskat leimui vihaa niinkuin hulmut helvetistä, horroksissa Ilja horjui, rukoili ja ruoski lihaa.

Yltyi yö ja musta myrsky, kouristukset vartta väänsi, Neitsyt Maarjan kuvaa karttain luolan pohjaan Ilja painui, kiljahti, kun päänsä käänsi:

Urmon puinen uhrihahmo hohti pyhän puittehissa ja se ilkkui irvistellen, luolastaan hän rantaan syöksyi, heitti kuvan kauhuksissa.

Silloin hurtat usviin uupui. — Niinkuin säihkeet pilven alta välkkyi oudot valkeet linnut lakkapäiltä liihätellen kallioille kaikkialta.

Neitseiks linnut hahmottuivat, kielonkuulaat vaatteet väilyi, ilmestyksen impi eellä haastoi niinkuin hurskaat haastaa, ristikruunu päässä päilyi:

Mutta kaukaa mantereelta viilsi vettä tumma vihma, Ukonvaara iski tulta, nousi Urmon uuras sauhu niinkuin hieno uhririhma.

— "Veistä risti, nouse, nosta, käy ja käännä, kansa kasta, Neitsyt Maarjan soihtu kanna nähdä kaikkein pakanoiden aina Lappiin Laatokasta!"

Ilja tointui taivasalla alla aamun avartuneen, viitan riisui hän ja kylpi, huuhtoi haavat, luolaan kulki, värjyen hän vaipui uneen.

Niinkuin värjyy lauvetessaan liiaks pingoitettu jousi, niin hän päänsä lepoon laski, niinkuin lammin päilypinta tyynnä raskas rinta nousi.

X

RISTI JA RUOSKA.

Sissisotaan nosti Urmo heimon, käyden käräjöitään haastoi hurja rajariitaa, poltti pienet pyhät huoneet, suunnitteli surmantöitään.

Kuului kalke telakalta, käytiin vainovenhetöihin, Urmo uhkas polttaa kirkot, luostarit ja hirttää munkit ristinpuihin omiin vöihin.

Läksi Urmo karhunkiertoon, pantiin käymään peijaisolut, ristivarsikeihään iski rintaan karhun, joka kaatui purppuroittain hangen polut.

Kaiutettiin karhunvirret, reellä karhu kotiin tuotiin, nyljettihin takkutalja, peijaisrokkaan pää nyt pantiin, karhunkallost' oltta juotiin.

Kolme päivää, kolme yötä jouten juotiin karhunhäitä, ukonmaljat maisteltihin, valtahonkapöydän päässä välkkyi kansan keihäänpäitä.

Kenpä karhun kihlatuksi, mesikämmenmorsioksi, karhunkallon kantajaksi, Airi karhun kumppaniksi, sukukunnan kunnioiksi.

Uhrivöin ja seppel päässä astui Airi pyhään paikkaan, uhrilehdoss' yksin seisoi, pirtin uksen auvetessa kuuli miesten riemun raikkaan.

Päällään puhdas uhripäita karhuhonkaan kallon pisti, jupisi nyt jumalilleen, lehtoviertä varjo kulki, vyöstä riippui ruoska, risti. —

Kalpein kasvoin, kiihkein katsein katsoi mies nyt loihdutarta, mykkä, kalso kalman vieras, lampaantalja lanteellansa, härmää huokui kristusparta.

Kiilsi luonnon kimmelkirkko, huurteess' uhrihaavat hohti, hiljaa niinkuin unten usviin kuin ois kalman virve vienyt kulki Ilja neittä kohti.

Nosti ristin korkealle, kaikui raskas, ontto ääni: "täytetty on aika, Airi, tullos, taivaan morsioni, vasta tänään täyttyy hääni!

Kuullut oon ma kumman äänen, mik' on kuolo kaunihimpi kuin on surma uskon tähden, taivaasta on vienyt viestin ilmestyksen iki-impi?

Oon nyt tullut niinkuin käskit, mut en kultakimmelkaavuin kunniassa kuninkaana; kautta erheen erämaiden kurjempana köyhää saavuin.

Hyljännyt on oma heimo, hylkäsin mä ylhän hyveen, kaadan, mitä kaataa tahdon, poltan, mitä polttaa tahdon, kirves on jo lyöty tyveen!"

Valtoinaan ja vimmoissansa tempas Ilja uhrikirveen, kamaralla kannot kaatoi, uhripuut hän poikki iski, riehuessa raivon hirveen.

Mutta Airi käteen tarttui: "onhan liekki taivaan lainaa, kodin onneks leimu luotiin, raivos liiaks tulta tuhlaa, outo rikos päätäs painaa!"

Mutta Ilja iski, huusi: "näithän taivaaan ihmeen äsken, käänny Airi, ota kaste, polvin palvo neitsyt Maarjaa, ristin eessä, kun ma käsken!"

— "Uskon, mitä itse tahdon, et voi ristin luo mua raastaa, lemmin mut en lemmi uhkaas, vapaaks synnyin päivän piiriin, haastat niinkuin orja haastaa!"

— "Orjan poika!", huusi Ilja, "haastan niinkuin hengenhullut, koskei suotu sankaruutta, orjan kaikki kirot suotiin, nyt on kaiken loppu tullut!"

Ilja iski loimun lehtoon, kulki kimmantöihin kuumiin, nosti ruoskan, tarttui Airiin, riisti valkeet uhrivaatteet, paljaaksi hän riisui ruumiin.

Arkaillen ja alastonna, kaino katse kyyneleessä kätki Airi häpeänsä, Iljan ruoska maahan vaipui, vaiti seisoi neitseen eessä.

Yhä yltyi rietas raivo, immen silmin ihan söi hän, vaahto suussa kiihtyi kimmaan, niinkuin ilves ilmaan syöksyi, hankeen Airin alleen löi hän. —

Kuului karjahdus ja keihäs viisti viimoin Iljan päätä, niinkuin muinaisajan aave seisoi Urmo kalliolla, jäykkä katse säihkyi jäätä.

Kimmahti nyt Urmo kimppuun, korkealle nousi risti, Ilja siltä suojaa etsi, Urmo riisti rautaristin sydämeen sen syvään pisti.

Lemmen lehto liekkiin hulmui, uhrikuvaa lieskat nuoli, Ilja kaatui kalliolle, silloin immen sydän särkyi, jotain iäks sammui, kuoli.

Airi työnsi liekkiin vaatteet kuin ois niissä tahran saasta, tuijotellen tylsin mielin kuin ei kyltyis katsonnasta, katse koskaan kohois maasta.

Siinä surma Ilja munkin, josta kauvan kertoi kauhu. Lehdon kautta kyyhky kiiti, niinkuin sovituksen uhri taivahille nousi sauhu.

XI

UKONKÄRÄJAT.

Urmo nousi Ukonvuorta, laaksoon katsoi vanha noita, vyöryt velloi vaahtopäitä, kautta kaiken taivaankannen sinkui ristisalamoita.

Tunsi Urmo kukkain tuoksun, liehtoi lämmin lännen tuuli suuren suven suitsutusta; alla isäin ikipuiden Urmo kalman kutsun kuuli.

Jumal'kuvan hiilihahmon paateen kätki tehden töitään jumaloihin mennäksensä, ikuisihin ilmoihinsa käyden ukonkäräjöitään.

Vaipui maahan manauksin, mykkä murhe miehen mursi, tunsi surman suonissansa, siinti silmiin raukeet rannat, Tuonenneidon tumma pursi.

Urmo lauloi lähtövirren, hyvästinsä haltijoille, puille, maalle, auringolle, sortuakseen salamoihin, autuaiden asunnoille.

Kulki Matro tuskan tietään, itkuun riutui Urmon nähden, hunnun siirsi, haastoi hiljaa: — "Iljan harmaan haudan luota luostariin nyt pyhiin lähden.

Taisit taiat vihaa vastaan vaan et lemmen voimaa vastaan, jumalat on julmat meille, tässä kaksi vanhaa kurjaa kaipaa kadonnutta lastaan.

Omaan tekoon kaatui Ilja, kun ei oikein tietään tiennyt, armas Airi hourein harhaa raivon rantaa rauhatonna, kauhu on nyt mielen vienyt.

Sulle haastoi heikko henki, kun sa koskit kirkon miestä, kaikkivallan tahdon täytit, taivaisill' on onnen ohjat, ihmiset vain kantaa iestä!" —

Haastoi niin ja hiljaa lähti. Urmo nousi, nosti kättään, mittas merta kotkan katsein, katsoi kauvas, katsoi kirkot, loveen lankes ylle mättään.

Virkkoi: "oi, te Vienan vallat, teille nostan taudin, turman, heikonsitte pojan ponnen, himmensitte immen illan, teille vannon suuren surman!

Oi, te sudet, haaskaheimo, syyt jo saitte syntyissänne, saastan sanat suonissanne, kurjat kirot kohdussanne, jotka loukkaa äitejänne!

Oi, te sudet, ryöstön raisut, hyökkäsitte hurtat kotiin, runtelitte rakkaimpamme, veitte orjiks onnettomat, työnsitte ne turhiin sotiin!

Kavatkaatte kalpojanne, vainojanne varokaatte, ahdistitte korven kansaa niinkuin sudet saalistansa, siks nyt kirot kuulla saatte!

Susi sutta syö ja kurjat keskenänsä kalpaa käyttää, koittaa teille kammon aika, hajaannutte huoneinenne, kerran aika kirot täyttää.

Kuule, Ukko, taivaantaatto, mulle on nyt äänes soinut, vaan sun, kurja kuva, murskaan, uhraan Tuonen uumenille, kun et mua auttaa voinut!"

Virkkoi niin ja paaden heitti jyrkänteeltä onkaloihin, vongahtain se mereen vyöryi; Urmo aukas uhripaidan, astui suoraan salamoihin.

Kuin ois rintaan noidannuolin siepannut hän vinhan vaajan niin hän sortui sammalille katse kohden kaikkeutta, lakeutta taivaan laajan.

Mutta rannall' impi istui, katsoi unten ulapoitaan, lointi kaihon kehripuuta, kehräs kultalankojansa, solmi sinisalamoitaan.

Kutoi loimet, päästi päivin, minkä kurja kehräs illoin, yksin ootti ystäväänsä, sotisuurta sankar'ylkää, jot' ei nähnyt enään milloin.