Part 1

language: Finnish

URSULA TÄDIN ONNETTOMUUS

Novelli

Kirj.

GEORGES OHNET

Ranskankielestä suomentanut

E. S. [Eino Cederberg]

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911,

Georges Ohnet.

Georges Ohnet syntyi Pariisissa 3 päivänä huhtikuuta 1848. Opiskeltuaan yliopistossa jonkun vuoden lakitiedettä, ryhtyi hän v. 1870 parin lehden poliittisen osaston toimittajaksi. Kirjallisen tuotantonsa alkoi hän julkaisemalla ja esityttämällä pari murhenäytelmää, "Regina Scarpin" v. 1875 ja "Marthen" v. 1877. Nämä eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota niiden omituisen, salaperäisen käsittelytavan takia. Mutta sitä suurempaa huomiota herätti se romaanisarja "Batailles de la Vie" ("Elämän taisteluja"), jota hän nyt ryhtyi julkaisemaan. Huomattavimpia ovat "Serge Panin" v. 1881, joka käsittelee venäläistä aihetta, "Le maitre de forges" (Tehtailija) v. 1882, joka ajaa kansanvaltaisuuden asiaa, "Lise Fleuron" v. 1884, "Nimrod et Cié" ja "Comtèsse Sarah" 1883, joka käsittelee ranskalaisen ylimystön elämää. Kuuluisimmat ovat kuitenkin leikillinen "Le docteur Romeon" ("Tohtori Romeon") 1889, "La grande madneire" 1885, ("Suuri kalkkikaivos") järisyttävine kuvauksineen työväestön elämästä, ja "Noir et rose" ("Mustaa ja punaista") 1887, joka kokoelma käsittää myös novellin "Ursula tädin onnettomuus". — Näiden kuvausten luonteiden käsittely oli äärimäistä, karrikeerattua ja usein luonnotonta. Mutta kun toiminta aina oli jännittävä, ahmi yleisö hänen teoksiaan mielenkiinnolla, vaikkei Ohnet'in kirjallista kykyä kovin korkeaksi arvattukaan. Teokset levisivät laajalle ehtien korkeita painoslukuja. — Paremmin kuin hänen ensimäiset draamalliset yrityksensä, onnistuivat ne draamat, joita hän muodosti mukailemalla omia proosateoksiaan. Yleisö, joka oli jo romaaneissa tutustunut kuvattaviin henkilöihin, katseli niitä innostuksella, kun tapasi ne näyttämöllä. — Ohnet sai aikanaan kestää ankaria hyökkäyksiä, kun uskalsi arvostella äärimäistä realismia, sen mahtavimmillaan ollessa 1870 luvulla, mutta nauttii nykyjään ansaittua lepoa ja suosiota.

Ursula tädin onnettomuus.

1.

Tätinsä hymyilevässä puutarhassa, Saint-Mandé'ssa, sipsutti Aline Bernard pieni kori käsivarrella, suuri ruskea olkihattu takaraivolla ja leikkeli ruusuja puutarhasaksilla. Hän tarkkasi asuinrakennuksesta tulevia ääniä, riipi paljaiksi rabatteja vapisevin käsin ja katkaisi ajatuksissaan yhtä monta nuppua kuin puhjennutta ruusua.

Hehkuva kesäaurinko kohdisti säteensä puutarhaan, saattoi kellertävät viinirypäleet kypsymään ja persikoiden sinertävän kuoren halkeamaan. Kuuma ilma värisi, pääskyset lentelivät korkealla ilmassa ajaen toisiaan viuhuavin siivin. Nuori tyttö oli kuumuuden raukasema, kaula oli hien kostuttama, katse kirkkaan auringonpaisteen häikäisemä ja hän puri valkeilla hampaillaan päivänruusun veripunaista terälehteä.

Sydän ahdistuksissaan ja levottomin ajatuksin kuunteli hän eloa uhkuvassa, vaan hiljaisessa puutarhassa. Mutta kartano oli ikäänkuin uinahtanut laskettujen uutimiensa taakse, eikä hiljaisinkaan kuiske tai pieninkään liike ilmaissut, mitä sen asukkaat puuhasivat tänä kauniina iltapäivänä.

"Miten kauvan tätä kestääkään!" mutisi nuori tyttö. "Tarvitaanko nyt niin paljon sanoja? Isä aikonee kai pitää puheita — minun olisi itseni pitänyt puhua tädin kanssa."

Hän huokasi, mutta se ei keventänyt hänen ahdistettua sydäntään. Ja äkkiä hän oli näkevittään sen pienen huoneen, jossa herra Bernard vakavan liikutuksissaan — äidin ollessa kumartuneena työnsä yllä — kunnioittavasti kuvasi Ursula tädille tyttärensä tulevaisuudensuunnitelmia. Hän kuuli isänsä sanovan juhlallisin äänin, jonka hän niin hyvin tunsi:

"Avioliitto on vaarallista arpajaispeliä. Vain joka sadas arpa voittaa."

Ursula täti nyökäytti hyväksyvästi päätään ja rouva Bernard kiitti taivasta kaikesta siitä aviollisesta onnesta, jota hän oli saanut nauttia.

Lopulta, määrättömien puheharjoitusten jälkeen pääsi Alinen isä siihen aiheeseen, joka oli saanut aikaan tämän perheneuvottelun; hänen tyttärensä kättä oli äsken pyydetty. Siinä oli se vaikea pääpykälä, johon tuon kauniin tytön koko huomio oli suunnattu. Voi Jumala, kuinka tämä oli päättyvä? Mitä oli Ursula täti sanova?

Hänen pieni sydämensä löi yhä kiivaammin, ja viileä, varjoisa huone, jossa hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin, vaihtui pian uuteen kuvaan: nuori, komea mies sinisin silmin ja vaalein viiksin, kauniisti kantaen tykkiväen mustaa pukua, rinnassa punaseen nauhaan kiinnitetty kunnialegioonan risti ja kapteeninarvon merkkinä kolme kultapäärmettä käsivarressa.

Nimi "Roger" liukui tytön huulien yli. Senjälkeen oli hän näkevillään Vincennes-tien, jonka varrelle hän oli uteliaisuudesta pysähtynyt nähdäkseen sotilaita eräänä kauniina aamuna, jolloin hän oli lähtenyt ostamaan kukkia äitinsä nimipäiväksi. Hänen seistessään huumaantuneena nopeasti ohivierivien tykkien ryskeen ja auringon paisteessa salamoivien säilien takia, ratsasti kauniin ja sotaisan näköinen kapteeni hänen ohitseen punasella orhillaan. Aline tunsi hänet, sillä hän oli edellisenä iltana tanssinut hänen kanssaan monta kertaa eräässä hyväntekeväisyysjuhlassa. Mutta ikäänkuin patsaaksi jähmettyneenä ei hän tullut edes päännyökäyksellä vastanneeksi siihen kohteliaaseen kumarrukseen, jolla nuori kapteeni häntä hymyillen tervehti.

Tykkiväki oli mennyt ohi pauhinalla ja ryskeellä, vieden mukanaan raskaat mustat tykkinsä ja kuormavaununsa; tomupilveen oli kaunis upseeri kadonnut ja mennessään vienyt nuoren tytön sydämen.

Siitä oli pian puoli vuotta, ja he olivat usein tavanneet toisensa, mutta vain matkan päässä; he eivät koskaan puhutelleet toisiaan ja kuitenkin kertoivat he toisilleen tuhansia asioita katseillaan. Aina siihen päivään saakka, jolloin kapteeni Roger, ratsastaessaan pitkin kapeata kujaa puutarhan muurin vieritse, "sattumalta" kohosi jalustimilleen ja heitti katseen siihen pieneen kiinalaiseen huvimajaan, jossa herra Bernardin oli tapa kuumina kesäpäivinä maata päivällisuntansa.

Sinä päivänä ei siellä kuitenkaan nukkunut herra Bernard, vaan siellä istui ompelemassa nuori tyttö puettuna valkeaan puseroon, ja seuranaan Ursula tädin sylikoira. Mopsi haukkui vimmatusti, nuori tyttö katseli uutimien takaa ja sävähti ruusunpunaiseksi.

Senjälkeen istui hän vähäväliä kiinalaisessa huvimajassa, saatuaan herra Bernardin uskomaan, että kadulta tuleva meteli häiritsi tämän unta. Ja uskollinen mopsi, josta Ursula täti ylpeänä väitti: "hän on vahtina voittamaton," kuullessaan kauniin orhin kavion kapseen katukivitystä vastaan, huiskutti ystävällisesti häntäänsä ja katsahti Alineen loistavin silmin, jotka sanoivat: "Olkaamme nyt iloiset! Tuossa tulee ystävämme tuoden kädessään minulle sokeripaloja ja huulillaan sinulle helliä sanoja."

Ja muutaman minuutin ajan seisoi nuori tyttö ikkunassa kuunnellen kapteenia, kauniin kellertävän oriin mieluisasti pureskellessa hajuherneen tuoksuavia terttuja.

Mutta miten taitava nuori tyttö luonnostaan onkin peittämään ajatuksiaan, painoi kuitenkin rakkaus Alineen erikoisen leimansa. Hänen isänsä täytyi huomata tyttärensä muuttuneen käytöksen. Nähdessään hänen liikutuksissaan ja kuumeellisesti tähtäävän hiljaisuuteen, ei vastaavan puhuteltaessa, tanssivan yksinään keskellä salia, ja äkkiä, laulaessaan Faustin cavatinaa, purskahtaen itkuun, epäili hän tytärtään ja kuulusteli häntä.

Aline kertoi kaiken yhdessä henkäyksessä kiltille isälleen, joka jumaloi häntä, kertoi tanssiais- ja maantiekohtauksen, puhelun kiinalaisen huvimajan ikkunassa ja sekoitti kertomukseensa helliä huudahduksia ja mairittelevia rukouksia.

Hän oli niin kunnioitettava, niin hellä ja niin hyvä. Rakkaan, kiltin, pikkuisän piti tehdä tyttärensä onnelliseksi ja antaa hänet sille, jota hän rakasti!

Hän oli sulkenut herra Bernardin pään molempiin käsiinsä, kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, rukoillut ja avannut koko sydämensä tänä hellänä hetkenä. Mutta isä näytti vakavalta, ja kutakuinkin pitkän vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Ymmärtämätön lapsi, oletko kylliksi harkinnut asiaa, valitessasi sotilaan?"

"Oi, isä, enhän minä häntä valinnut! Eikä hän ollut noissa tanssiaisissa univormuun puettuna! Ja sitäpaitsi otti hän minut hyökkäyksellä yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. Jos sinä tietäisit —! Se oli aivan kuin salaman isku!"

Mutta herra Bernard ei "tiennyt". Hän oli rakastanut vaimoaan tyynesti, avioliiton jälkeen enemmän kuin sitä ennen, eikä ymmärtänyt mitään salamaniskuja. Hän katseli hämmästyksissään kahdeksantoistavuotista tyttöä, joka oli kasvanut mitä porvarillisimmassa ympäristössä, eikä koskaan ollut käynyt teatterissa tai lukenut romaaneja, ja joka äkkiä näytti intohimoista ja hehkuvaa mielikuvitusta. Mistä hän oli ne saanut? Olikohan rouva Bernard säilyttänyt näitä kuohuvia aineita naisellisen luonteensa salaisessa syvyydessä ja jättänyt ne perinnöksi tyttärelleen? Sillä mitä häneen itseensä tuli, niin...

Ymmärtäväisenä isänä viskasi hän järkisyiden jääkylmää vettä Alinen hehkulle.

"Pikku tyttöni teki aivan oikein, kun ei salannut minulta mitään, mutta hyvin väärin kun toimi niin varomattomasti. Kuinka? Tuota nuorta miestä, jota et vähintäkään tunne, puhuttelet sinä muurin yli. Ja kun minä ajattelen, etten tahtonut lähettää sinua mihinkään pensioniin, jotta voisin hyvin kasvattaa sinut kotona! Kaunis tulos!"

"Oi isä, tiedänhän, että olen tehnyt väärin, mutta en voinut sille mitään!"

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän liitti rukoillen kätensä yhteen. Mutta yhdessä suunreunassa hymyili jo toivo.

Herra Bernard oli tottumaton tyttösensä kyyneleihin. Hän syleili häntä, lohdutti häntä, melkein pyysi häneltä anteeksi, mutta pysyi lujana isällisessä päätöksessään:

"Ei mitään kohtauksia, ei mitään merkinantoja, täydellinen syrjäänvetäytyminen, kunnes saat toisia määräyksiä. Lupaatko minulle sen?"

"Lupaan, isä!"

Jo seuraavana päivänä alkoi herra Bernard salaisesti sotajuonensa, hankki tietoja kapteenin perheestä, varallisuussuhteista, periaatteista ja tulevaisuudesta — koska hänen tielleen nyt oli sattunut kapteeni.

Kahdeksan päivän kuluttua vei hän tyttösensä syrjään ja sanoi hyvin huolestuneen näköisenä:

"Nyt tiedän sen, mitä halusin tietää. Kapteeni Rogerin äiti, rouva Dartsnoy, erinomaisen kelpo vanha rouva, on vielä elossa; isä oli virkamies; 30000 frangin tulot, asuu Bonne-Neuvellen varrella, sotilaana loistava tulevaisuus. On mahdotonta hyljätä hänet! Herra Jumala, mitä sanoo Ursula täti?"

Aline ei ryhtynyt mihinkään keskusteluihin; hän heittäytyi isänsä kaulaan ja suuteli häntä niin, ettei kukaan ollut vielä elämässään ukkoparkaa niin suudellut ja esitti loppumattomia mietelmiä siitä kaikkivoimaisesta vaikutuksesta, jolla rakkaus valtaa nuoren tytön sydämen.

Seuraavalla viikolla sai kapteeni Roger tilaisuuden esittäytyä herra Bernardille. Hän osottautui rakastettavaksi, yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi miellyttäen Alinen isää, joka kauvan epäiltyään viimein kysyi, eikö hän sattumalta haluaisi erota rykmentistä.

Kapteeni innostui; hän jumaloi ammattiaan, hän ei tiennyt sen ihanampaa. Pitäisikö hänen 28 vuotisena jättäytyä hyödyttömäksi? Herra Bernard ei uskaltanut sitä pyytää. Päätettiin, että koska kerran kaikki ennusti nuorille onnellista tulevaisuutta, Ursula tädille puhuttaisiin heidän tunteistaan.

2.

Ja sill'aikaa kun tätä tärkeätä neuvottelua nyt parhaillaan pidettiin, jatkoi Aline yhä kukkien leikkaamista, vaipuen suloisiin haaveihin, joiden päähenkilönä oli iloinen kapteeni.

Näytti siltä kuin tytön ajatukset olisivat vastustamattomalla voimalla vetäneet luokseen niiden esineen, sillä kullalla kirjailtu kaapu kohosi samassa puutarhamuurin yli; kujalta kuului kavionkapinaa kivitystä vastaan ja iloinen tuliaishirnunta. Voittaen halunsa juosta, sitä pikemmin päästäkseen rakastettunsa luo, kulki Aline tavallista, välinpitämätöntä kävelyä huvimajan luo, astui portaita ylös ja avasi ikkunan, seinille maalattujen kiinalaisten ystävällisten katseitten seuraamana. Ikkunan alla odotti kapteeni Roger paljain päin.

Aline katseli hetken nuoren miehen kauniita, päivänpaahtamia kasvoja, hänen sinisiä silmiään ja vaaleita viiksiään; sitten huudahti hän kauhuissaan:

"Pankaa hattu kohta päähänne! Herra Jumala, mitä te ajattelette? Ei ole koko kujalla varjon näköistäkään. Saatte vielä auringonpiston."

Mutta kapteeni oli tarttunut nuoren tytön valkeaan käteen ja silitteli sitä kunnioittavan hellästi.

"Saatte viipyä vain hetken," sanoi Aline. "Mutta olen niin iloinen saadessani tavata teidät. Ette voi käsittää, miten rauhaton olen. Aamiaisen jälkeen en ole voinut hetkeäkään pysyä paikallani. Isä puhuu parhaillaan Ursula tädin kanssa. He ja äiti ovat sulkeutuneet tuonne alakertaan. Herra Jumala, miten heillä riittääkin puhumista? Eihän se lopu milloinkaan! Kunhan täti ei vain keksisi liian montaa koukkua!"

"Pankoon tiellemme mitä vaikeuksia hyvänsä, me voitamme ne."

"Te puhutte kuin sotilas."

"Minä puhun kuin rakastunut."

"Jos teidän pitäisi odottaa saadaksenne minut?"

"Minä odotan!"

"Kuinka kauvan?"

"Aina!"

Aline pudisti päätään ja sanoi leikillään:

"Te olette ehkä kenraali, ennenkuin pääsemme naimisiin!"

"Rakastaisitteko minua sentakia vähemmän?

"En, mutta tahtoisin mieluummin mennä naimisiin, niinkauvan kuin olette kapteeni."

He hymyilivät toisilleen ja olivat jo unhottaneet hetken huolet, varmoina toistensa rakkaudesta ja vahvoina kukoistavassa nuoruudenvoimassaan.

Aline oli vetänyt pois kätensä. Hän ojentautui kapean ikkunanpielen yli, aivankuin huumeissaan kukkien tuoksusta ja kaikissa jäsenissään suloisen raukeuden tunne. Tässä syrjäisessä ja hiljaisessa nurkassa, joka jäi korkeiden muurien väliin, olivat he kuin erämaassa, saattoivat kuvitella olevansa kahden koko mailmassa. Ja puhumatta, silmä silmään kiintyneenä, tunsivat he onnea, kun vain saivat olla toistensa luona.

"Kävin tänään Pariisissa äitiäni tapaamassa, rakas Aline," sanoi kapteeni, "ja hänen kanssaan sopimassa. Niinpiankuin maaperä on täällä kyllin muokattu, tulee hän minun laskuuni pyytämään isältänne teidän kättänne."

"Oi Jumalani!" huudahti Aline, jolle levottomuus taas muistui mieleen. Hän katsahti huvimajan ovesta rakennukseen päin, joka yhä pysyi sulettuna ja äänettömänä. "Keskustelu on kestänyt jo yli puolen tuntia. Mitä siellä tapahtuneekaan. Kahdeksan päivää tarvitsi isä, ennenkuin uskalsi ryhtyä tuohon kysymykseen, eikö hän uskalla nytkään."

"Onko tuo Ursula täti sitten niin kauhea? kysyi Roger hymyillen.

"Kauhea? Ei! Hän pitää meistä sydämellisen paljon. Mutta te ette voi oikein käsittää hänen asemaansa —"

Nuori tyttö muuttui perin vakavaksi ja silmät taivaaseen käännettyinä ja kädet ristissä puhui hän hurskaan hartaasti, ikäänkuin pyhästä marttyyrista:

"Hän on kärsinyt niin paljon!"

"Mutta mehän kärsimme myös!" huudahti kapteeni. "Ainakin minä kärsin! Sillä te, neitiseni, tyydytte odottamaan niin tyynesti, että se saa minut epätoivoon."

Samassa esti muuan ääni nuoren tytön vastauksen. Salin lasiovi avautui, ja pieni, pyylevä, viisikymmenvuotias kaljupäinen mies, jolla oli harmahtava poskiparta, näkyi portailla.

"Se on isä!" huudahti Aline. "Nyt on kokous päättynyt! Hyvästi! Ilmoitan teille tuloksen mahdollisimman pian."

Hän vei sormet huulilleen, viskasi kapteenille lentomuiskun ja ruusun, jonka Roger tavoitti ilmasta ja kiirehti ulos. Hän kiiti pitkin puutarhan käytävää ja ohimennessään peloitti mehiläisiä ja perhoja.

"No?" kysyi hän hämmästyneenä, huomatessaan isänsä liikkumatonna nojaavan kielojen koristamaa rautasuojusta vastaan. "Oletko puhunut siitä?"

"Olen," vastasi herra Bernard hämillään "olen ilmoittanut tädille kaikki tuumamme. Hän haluaa puhella kanssasi."

Aline katsahti epäluuloisesti isäänsä, mutta rakkaus ajoi hänet eteenpäin ja sen enempää kyselemättä syöksyi hän saliin kuin myrskytuuli.

Ursula täti istui uunin ääressä sylikoira jalkojen juuressa. Hän oli yksinkertaisesti puettu vanha neiti, pää hiukan kuin hevosen pää, litteä yläruumis, pitkällisen impenä olon kuivattama, ja pitkät käsivarret aina liikkuvine käsineen, jotka tekivät taitavasti kaikkia naiskäsitöitä.

Parhaillaan neuloi hän harmaasta villalangasta puseroita köyhille lapsille. Kuullessaan sisarentyttären tulevan, nosti hän päänsä ja katsahti suurilla silmillään, joiden kirkas katse oli mustien ja paksujen silmäluomien vastapainona miellyttävä. Rouva Bernard, pieni kulmikas ja hiljainen nainen, joka istui siskoaan vastapäätä nojatuoliin kyyristyneenä, näytti perin alakuloiselta. Alinea estääkseen teki hän rukoilevan liikkeen, mutta huomatessaan tämän päättäväisyyden ja kärsimättömyyden, pudisti hän päätään, huokasi ja vaikeni. Herra Bernard oli seurannut heti tytärtään, ja seisoi nyt ovipielessä surkean näköisenä.

Aline silmäili ympärilleen. Hän tunsi, ettei hän ollut tullut sinne kuulemaan voiton tai tappion sanomaa, vaan mieluumminkin itse suorittamaan taistelun. Veri kohosi hänen poskiinsa ja vakavin askelin kulki hän huoneen poikki istuutuen aivan Ursula tädin viereen.

"No, tyttöseni," sanoi vanha neiti terävällä äänenpainolla, "sinun kuuluu olevan luonamme niin ikävä, että tahdot hylätä meidät? En voi käsittää, mitä sinulta puuttuu täällä? No niin, kai ne ovat samoja hullutuksia, kuin kaikilla nuorilla tytöillä. Sinun äitiäsi ne myös kiusasivat ennenaikaan. Mutta sinähän olet minun mielestäni vielä niin kovin nuori."

"Täytin viime kuussa kahdeksantoista, täti."

"Tiedän sen. Kahdeksantoista vuotta! Ei sillä ijällä vielä ole mikään Metusalem," sanoi vanha neiti nauraen.

Kun Aline näki tädin nauravan, ajatteli hän, että asia saattoi päättyä paremmin, kuin hän oli luullutkaan. Ja rohkaistuna sanoi hän:

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten häntä rakastan!"

"Todellako?" sanoi vanha neiti, jolla tuntui olevan yksi parhaimpia hetkiään. "Ja miten vanha hän on?"

"Pian kaksikymmentäyhdeksän vuotta, täti."

"Vai niini Yksitoista vuotta sua vanhempi."

"Isä on äitiä 12 vuotta vanhempi."

"Missä hän asuu?"

Aline epäröi hetken. Hän arvasi, että hänen vastauksensa oli ratkaiseva asian. Yhtäkaikki vastasi hän rohkeasti:

"Vincennesissä."

Ursula tädin kasvojen ilme muuttui ankaraksi ja uhkaavaksi. Näytti ikäänkuin hänen ylleen äkkiä olisi laskeutunut korkeiden linnoitusmuurien varjo. Hän katsahti sisareensa, joka vapisi, lankoonsa, joka piiloutui ikkunakomeroon, ja huudahti, kauhean epäluulon uhrina:

"Mikä hän on viraltaan?"

Aline nosti siniset, rehelliset silmänsä Ursula tätiin ja vastasi, kasvoissaan sellainen ilme, kuin olisi hän rukoillut armoa kuolemaantuomitulle:

"Hän on seitsemännentoista tykistörykmentin kapteeni."

Jos salama olisi lyönyt taloon ja sattunut vanhaan neitiin, ei hän olisi enemmän säikähtänyt, kuin nyt. Hän nousi istumasta, pani pitkät kätensä ristiin rinnalleen ja huusi, punasena vihasta ja säihkyvin silmin:

"Upseeri! Siis todellakin upseeri! Ja sinä, sinä Aline, minun sisarentyttäreni, — minun kummityttöni."

Sanat tukehtuivat hänen kurkkuunsa. Hän astui ulos huoneesta, pysähtyi kynnykselle kummituksen näköisenä ja änkytti, kasvoiltaan mustansinertävänä:

"En voinut aavistaa, että onnettomuuteni noin unohdettaisiin! Mutta sen sanon teille: minun kynnykseni yli ei koskaan pane jalkaansa sellainen mies, joka kuuluu armeijaan! Mieluummin pakenen itse. Aline pitäköön kernaasti päätöksensä, onhan hänellä vapautensa. Mutta meillä ei sen jälkeen enään ole mitään tekemistä toistemme kanssa, ja minä olen ainakin tehnyt kaikkeni estääkseni, ettei hänen elämänsä turmeltuisi niinkuin minun!"

Hän pudisti uhkaavasti käsivarttaan, niinkuin onnettomuutta ennustava Kassandra, ja poistui. Isä, äiti ja tytär katsahtivat toisiinsa. Oli, ikäänkuin kiinnipaiskattu ovi olisi musertanut kaikki toiveet.

"Johan minä sanoin teille," virkkoi lopulta herra Bernard. "Onnettomuutensa jälkeen ei Ursula täti saata muuta vastata. Herra Jumala, miten tästä pulasta päästään? Mitä minä sanon sille nuorelle miehelle, josta olen kuullut pelkkää hyvää?

"Mutta isä" kysyi Aline harmissaan, aijotko todellakin myöntyä?

"Onko muuta keinoa?"

"Muuta keinoa? Suostut tietysti ennen vaikka niihin! Uhrata minun onneni haaveellisen oikun, epäoikeutetun vihan takia? Ethän voine sellaista ajatellakaan? Onko Ursula tädin onnettomuus ehdottomasti saattava minutkin onnettomuuteen? Täytyykö minulle välttämättä sattua samaa kuin hänelle? Ei, olen varma siitä — vakuutan sen — voisin vaikka vannoa sen!"

Pikku Aline innostui, puolustaessaan omaansa ja Rogerin asiaa, tarmokkaana kuin kapteeni itse.

"Rakas lapseni," huudahti rouva Bernard kauhuissaan, "sinähän tunnet tädin — minä pyydän sinua, elä vastusta häntä, alistu — —!"

"Mieluummin kuolen!"

Mielenliikutus oli järkyttänyt hermoston tasapainon, hän ei voinut enään itseään hillitä, vaan purskahti itkuun.

"Aline! Rakkaani!" huusivat herra ja rouva Bernard samalla kertaa.

He ottivat hänet syliinsä, hellittelivät häntä, lohduttivat häntä ja antoivat mitä hellimpiä vakuutuksia.

Niin, he halusivat tehdä mieluummin vaikka mitä, kuin nähdä hänet onnettomana. He aikoivat taistella viimeiseen saakka, jotta Aline saisi miehekseen sen, jonka tahtoi.

Nähdessään vanhempainsa yhdessä hänen kanssaan asettuvan Ursula tätiä vastaan, hymyili nuori tyttö kesken kyyneleitään.

3.

Ursula täti oli mennyt huoneeseensa. Sulettuaan oven ja turvauduttuaan kaikkia vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan, seisoi hän ajatuksissaan keskellä lattiaa.

Koko ympäristö oli sopusoinnussa hänen elämänsä surumielisen arvokkuuden kanssa: malvanväriset seinäverhot, mustapunaiset huonekalut, pronssinen kamiinin kannatin, vieläpä kellonheilurikin, joka kuvasi rukoilevaa enkeliä. Erääseen huoneen nurkkaan oli laadittu kappelin tapainen, jossa oli samettiverhoinen rukouspalli. Katosta riippui hopealamppu lyhyissä ketjuissaan. Kaiken tämän jumaloimisen keskuksena näytti olevan — venäläisten pyhimyskuvien tavoin — hopeakehyksinen muotokuva.

Se kuvasi nuorta, viiksikästä upseeria, pakollisine hymyineen, jonka valokuvaaja komentaa esiin, silmät tuijottaen tyhjään ilmaan, ja puettuna jalkaväen pitkään kaapuun sekä päässä 1854 v:n mallinen korkea töyhtöhattu. Kuvan alle oli kaiverrettu pieneen metallilevyyn: "Louis-Silvain-Exupère de Mirieux, kaatunut Sevastopolin piirityksessä. Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" Kuihtunut kukkavihko oli kiinnitetty kehykseen.

Ursula täti astui muutaman askeleen muistojen nurkkaan päin. Raskaasti huoaten vaipui hän polvilleen, suuntasi kuvaan kostean katseen ja kuiskasi:

"Sotilas sukuun sinun poistuttuasi? Ei, se ei ole tapahtuva!"

Vanhasta neidistä näytti valokuvatun urhon hymy käyvän ystävällisemmäksi, ja keventynein sydämmin tunsi hän voivansa torjua kaikki hyökkäykset.

Se mies, jonka kuolemaa Ursula täti itki, oli eläessään ollut kutakuinkin vapaamielinen herra. Jäätyään 20 vuotiaana isättömäksi ja äidittömäksi, oli hän alkanut uransa hävittämällä suurimman osan omaisuuttaan, antamalla kilpa-ajohevosten tavoitella palkintoja, joita ne eivät koskaan saaneet, ja itse juoksemalla naisten jälessä, jotka hän sensijaan aina sai käsiinsä. Tällä tavoin oli hän lyhyeen aikaan ehtinyt kukkaronsa pohjaan ja hänen täytyi turvautua koronkiskureihin.

Hän oli kevytmielinen, vaan hyväsydäminen: hän oli niitä ihmisiä, jotka ensin tekevät pahaa lähimäisilleen ja senjälkeen katuvat sitä sydämensä pohjasta, mikä ei kuitenkaan paranna asiaa. Hänellä oli usein kuuma paikka, holhoojansa, herra Prévôt'in, Ursulan isän, erään entisen kauppiaan luona joka, ei ymmärtänyt kevytmielisiä syrjähyppyjä ja usein selitti, että kaunis Ludvig kaikkine rakastettavaisuuksineen vielä kerran päättäisi uransa huonosti.

Ursula sensijaan, joka oli melkein yhdenikäinen tämän nuoren miehen kanssa, ei voinut häntä kyllin ihailla ja olisi epäilemättä pantannut sydämensä voidakseen ylläpitää Ludvigin ylellistä elämää. Hän jumaloi Ludvigia. He olivat kasvaneet yhdessä ja kaikkein varhaisimmassa nuoruudessa olivat he leikillään menneet kihloihin. Ursulan täyttäessä kaksikymmentä vuotta, piti hän yhä kiinni tästä lapsellisesta lupauksesta, kun taas Ludvig uuden vapautensa huumaamana liiteli kukasta kukkaan.

Vanhemman tyttären intohimo sai herra Prévôt'in levottomaksi. Hän koetti puhua Ursulalle järkeä, mutta hänen painavimmatkin todistuskappaleensa otti tämä vastaan itsepäisesti, kuin espanjalainen muuli. Viehättävän Ludvigin don-Juan tavat olivat vastustamattomasti kietoneet pauloihinsa tämän pitkän, laihan ja tummahkon tytön. Mitä rikollisemmaksi hänet kuvattiin sitä mieltäkiinnittävämpi hän oli Ursulan mielestä. Onhan miehiä, jotka enemmän valtaavat vikojensa, kuin toiset hyveillensä kautta.

Ursulan isä sanoi:

"Minä en koskaan anna sinua tuolle lurjukselle. Hän tekisi sinun elämäsi helvetiksi."

"Minun rakkauteni parantaisi hänet", vastasi Ursula. "Hyvä luonne keksii aina keinoja."

"Mutta hän on tuhlannut koko omaisuutensa ja hiukan enemmänkin."

"Eikö minulla ole varoja kahdelle?"

"Ei ole rikas silloin enään kun on tekemisissä tuhlarin kanssa."

"Minä teen hänet kelpo ihmiseksi."

"Mistä sen tiedät?"

"Olen varma siitä!"

"Oh, sinä olet hupsu!"

Ursula tyytyi siihen, että häntä pidettiin hulluna, mutta ei luopunut mielipiteistään. Ja vielä kaksikymmenneljävuotiaana odotti hän yhä kärsivällisesti sitä hetkeä, joka sallisi hänen ruveta sovelluttamaan mieheensä moraalisia parannusteoriojaan. Mitä Ludvigiin tulee, kohteli hän Ursulaa kuin siskoaan ja kun hänen kassansa oli tyhjä, antoi hän Ursulan tyhjentää säästönsä omaan taskuunsa. Kun hän sitten jonakin kauniina päivänä oli voittanut pelissä, toi hän Ursulalle kauniita lahjoja, jotka houkuttelivat kyyneleitä tuon tunteellisen tytön silmiin.

Hänellä ei ollut ensinkään kiire mennä naimisiin Ursulan kanssa, vaikka hän toisinaan tytön isän rikkauden takia sitä vakavasti ajatteli. Kun hänen ystäviensä kesken tuli puhe Ursulasta ja hänestä, ja kysyttiin, milloin hän aikoi viettää häitään, vastasi hän viitaten tytön laihuuteen: "Ei ole mitään kiirettä. Hän on oleva minun pelastusvyöni." Ja sitten naurettiin yhdessä. Mutta hänen täytyikin tunnustautua ennenkuin oli odottanutkaan.

Eräällä iltana oli hän holhoojansa luona niin säikähtäneen näköisenä, että Ursula arvasi jotakin ikävää tapahtuneen. Hän kuulusteli Ludvigia. Tämä kieltäytyi sanomasta alakuloisuutensa syytä, mutta Ursula pyysi niin itsepäisesti, että hän lopulta tunnusti kaiken. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet, hän ei tiennyt mitään keinoa, millä päästä pulasta.

"Oletko vakavasti päättänyt muuttaa elämäsi?" kysyi Ursula.

Kun hän vastaamatta loi silmänsä taivaalle, sanoi tämä:

"Mene isäni luo pyytämään minun kättäni."

Ja Ludvig meni. Mutta herra Prévôt, joka 35 vuoden aikana oli puuhannut rikkautensa kokoamiseksi, ei ollut ensinkään taipuvainen äkkiä laskemaan yli neljättä osaa siitä sellaisiin käsiin, jotka aina olivat avoinna. Herra Prévôt otti vastaan holhokkinsa varustusten takaa, ja kun hänen tyttärensä sekaantui leikkiin, vannoi hän kaikkien jumalien ja jumalatarten nimessä, että hän mieluummin tekisi tämän perinnöttömäksi kuin sallisi hänen mennä naimisiin rakastettunsa kanssa.

"Silloin en mene koskaan naimisiin!" vastasi Ursula itkien.

"Hyvä! Hoida sitten siskosi lapsia!"

"Ja minä menen sotaväkeen!" jatkoi Ludvig samaan tapaan.

"Erinomaista! Silloinpahan teet sinäkin jotain hyötyä."

Nuori mies täytti sanansa. Hän ajatteli:

"Kunhan Ursula on itkenyt kuukauden, hankkivat he sotajoukkoon miehen minun sijalleni."

Ursula ehti itkeä vain neljätoista päivää. Syttyi sota Venäjän kanssa, ja Ludvigin rykmentin täytyi matkata Krimin niemimaalle. Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt. Ei voinut ajatellakaan luopumista lippujen alta, sillä silloin olisi häntä pidetty pelkuriraukkana. Ludvigin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja koettaa nyt vain oppia kunnon soturiksi.

Eräänä päivänä tuli Ludvig holhoojansa luo univormuun puettuna, nahkatuppinen sapeli uljaasti sivulla, pää kerittynä kuin elinkautisvangilla ja kädessä pieni kukkavihko Ursulalle. Hetki oli valtava; Tämä perheen melkein oma poika oli sotaan lähtiessään aivan mieltäkiinnittävä, ja vaikkei häntä ennen olisikaan rakastettu, niin nyt hän jo melkein ansaitsi sen. Herra Prévôt itse tunsi silmiensä kyyneltyvän, niin iloinen kuin hän olikin päästessään tuosta vaivaloisesta vekkulista.

Ludvigin ja Ursulan jäähyväiset olivat perin liikuttavat. He olivat salissa kahdenkesken, sanaakaan virkkamatta. Vähitellen pimeni, niin että he vaivoin saattoivat eroittaa toistensa kasvoja. Tässä ystävällisessä hämyssä näytti laiha Ursula hiukan tavallista hauskemmalta; Ludvig sai äkkiä hellyyden kohtauksen, halusi kiinnittää hänet itseensä katkeamattomilla siteillä ja tarttui hänen käteensä sanoen:

"Sinä kai ajattelet minua joskus poissaollessani?"

Tyttö vain nyyhkytti.

"Ja jollen minä enään palaa?"

Ursula hypähti pystyyn ja huudahti kiihkeästi:

"Ei koskaan, minä vannon sen! — Ei koskaan ole kukaan toinen — —"

Hän ei voinut jatkaa enempää. Ludvig sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ursula oli ikäänkuin pyörryksissä, hänestä tuntui siltä, kuin koko sali pyörisi kauheaa vauhtia. Ja hänen onnekseen astui kamaripalvelijatar samalla hetkellä saliin, kädessään palava lamppu. Seuraavana päivänä matkusti Ludvig.

Sen päivän jälkeen kulutti Ursula kaiken aikansa sotauutisten lukemiseen ja pistämällä mustia ja valkeita nuppineuloja sotakarttaan. Hän matkasi ajatuksissaan yli Asovan meren, nousi maihin Eupatoriassa, taisteli Alman, Tschernajan ja Traktisin luona ja luki kaikki anastetut kanuunat ja liput sulhasensa ansioksi. Häneen eivät kuuluneet Saint-Armond, Pélissier tai lordi Raplon, eivät ranskalaiset, englantilaiset eivätkä turkkilaiset; ainoastaan Ludvig, joka Akilleen, tuon kauhua herättävän sankarin lailla, piti kurissa Todtlebenin ja tsaarin kaikki sotilaat.

Ludvig kirjoitti usein, valittaen pakkasta. Ursula jätti huoneensa lämmittämisen. Hän tahtoi kärsiä yhdessä rakastettunsa kanssa. Miksei hän saanut yhdessä Ludvigin rinnalla asettaa rintaansa ampumatauluksi? Hän haaveili urheista amazoneista, jotka haarniskaan puettuina seurasivat miehiään taistelutantereelle, ja niistä urheista naisista, jotka v. 1792 taistelivat tasavallan lippujen alla. Hän olisi puolustanut Ludvigia, olisi ohjannut itseensä sen kuolettavan iskun. Hän näki joka yö unta tuon iskun suuntaajasta, kauheasta kasakasta, jonka punainen parta ja verenhimoinen hymy painui hänen mieleensä. Hän heräsi kauhuissaan ja kuiskasi:

"Ei, se ei voi olla mahdollista! Jumala on häntä suojeleva, koska en minä kerran ole hänen luonaan."

Ja hän rukoili hehkuvan hartaasti.

Piiritys oli kestänyt jo puolen vuotta, ja Ludvig voi erinomaisen hyvin. Hän oli päässyt hengissä "Viheriän kukkulan" valloituksesta, ja verisistä hyökkäyksistä valkeita piiritysmuureja vastaan; mutta äkkiä lopetti hän kirjoittamisen.

Ursula kävi äärettömän levottomaksi. Hän odotti aamuin, illoin kirjeenkantajia kuin Messiasta. Mutta postimestari antoi vain turhanpäiväisiä kirjeitä. Kului kolme viikkoa. Herra Prévôt kävi itse levottomaksi. Hän ajatteli: "Olisikohan tuo vekkuli todellakin päättänyt päivänsä sankarina?" Sotaministeristö sai kaikki uutiset sotajoukon tilasta. Holhooja meni keskusvirastoon, harhaili tunnin ajan käytävissä ja löysi lopulla muutaman osaston päällikön luo, joka, katseltuaan erästä äsken laadittua luetteloa, vastasi aivan lakoonisesti: "Ludvig-Silvain-Exsupére de Mirieux, hävinnyt yöllä 17 päivää vastaan — — —"

Holhooja oli kuin ukkosen lyömä. Hän oli veripunaisessa pilvessä näkevinään kalpeat kasvot tuijottavin silmin, jotka katselivat häntä soimaten, ja hänen omatuntonsa huusi: "Sinä olet sen aiheuttanut!" Hän koetti ottaa asian järkevältä kannalta ja sanoi: "Hitto vieköön, hänhän olisi saattanut tyttäreni onnettomaksi!" Mutta kuitenkin palasi hän kotiin niin liikutettuna, ettei se voinut jäädä huomaamatta.